Minulla on ihan sama tilanne. Läheinen ystäväni teki itsemurhan joulukuun alussa. Vieläkään en pysty hyväksymään, että hän on poissa. Joinakin öinä valvon koko yön, kun en pysty nukkumaan. Joskus edes unilääkkeet ei tuo unta, kun on niin paha olla.

Oletko sinä hakenut apua jostain? Minä kävin ennen joulua lääkärillä kaksi kertaa, psykiatrin juttusilla. Ei hän oikeen mitään osannut tehdä. Suru on vaan käytävä läpi. Mutta se on parempi käydä läpi, kuin sulkea kaikki sisälle, koska sitten asia tulee vuosien päästä pintaan jollakin tavalla.

Moikka!
Mulla on koko ajan ollut pskologikontakti, sillä olen rikoksen uhri ja minun on täytynyt käsitellä sitä tapahtunutta... Mutta nyt on niin, että psykologini on sitä mieltä, että minun pitäisi kokeillä elämää omin siivin. Hän ei vielä tiedä isäni kuolemasta, vain ystäväni... Viimeinen aika on sovittu 9.1.2009, jolloin on myös isäni hautajaiset, joten en pääse edes tapaamiseen...
Jotenkin suututtaa että hän tahtoo minun koittavan elämää omin siivin, tuntuu siltä kuin hän laittaisi kalan kuivalle maalle, joka kuolee jonkin ajan päästä kun ei enää jaksa yrtittää takaisin veteen! En vaan käsitä tätä elämää, miten asiat tapahtuvat näin???
Mutta hei, kiitos vastauksesta ja voimia sinulle! 🙂🌻

Otan osaa Juureton, onpa Sinulla ollut rankkaa 😭
Minä suren yhä äitiäni joka lähti maaliskuussa 08
Toivotan Sinulle jaksamista ja voimia elämääsi.

t.reima

Juureton kirjoitti 29.12.2008 11:48

Moikka!
Mulla on koko ajan ollut pskologikontakti, sillä olen rikoksen uhri ja minun on täytynyt käsitellä sitä tapahtunutta... Mutta nyt on niin, että psykologini on sitä mieltä, että minun pitäisi kokeillä elämää omin siivin. Hän ei vielä tiedä isäni kuolemasta, vain ystäväni... Viimeinen aika on sovittu 9.1.2009, jolloin on myös isäni hautajaiset, joten en pääse edes tapaamiseen...
Jotenkin suututtaa että hän tahtoo minun koittavan elämää omin siivin, tuntuu siltä kuin hän laittaisi kalan kuivalle maalle, joka kuolee jonkin ajan päästä kun ei enää jaksa yrtittää takaisin veteen! En vaan käsitä tätä elämää, miten asiat tapahtuvat näin???
Mutta hei, kiitos vastauksesta ja voimia sinulle! 🙂🌻

Moi!

Lähisukulainen kuoli joulukuussa 1990-luvun alussa. Hän sairasti syöpää ja hänen lähtönsä oli ollut jo pitkään lähellä. Sukulainen oli nuorena ollut talvi- ja jatkosodassa ja haavoittunut kaksi kertaa. Hän lähti 20-vuotiaana sotaan. Kuoleman jälkeen lohdutti se, että olin matkustanut hänen luokseen toiselle puolelle Suomea. Hän oli luurangon laiha. Kun viimeisen kerran kävimme katsomassa häntä, purskahti hän itkuun, sanoen kaikille "Näkemiin". Samalla matkalla kävin myös mummoni luona vanhainkodissa, joka oli tosi iäkäs. Hän hymyili ja hänellä oli valtavan kaunis iho.

Kuollut lähisukulainen oli ollut minulle tosi tärkeä. Olin saanut siis suuren surun. Jouduin vielä väkivallan uhriksi lähdettyäni puolitutun miehen kanssa hänen mukaansa vieraassa kaupungissa. Luulin kaiken olleen hyvin, kun "rakas" pyysi minua tapaamiselle. Baarissa tuli kova kiistely. Siellä oli kolmaskin henkilö. Lopulta lähes tuntematon mies vei minut porttikongiin ja sitten sieltä vielä erääseen talon tilaan.Yhtäkkiä käsi puristi kurkkua ja sain iskut päähäni. Pahasti kävi muutenkin, kun naisen puhtaus meni väkisin. Olin ennenkin kuullut tällaisesta, mutta en olisi uskonut minulle käyvän näin. Varoitankin kaikkia lähtemästä porttikongeihin tuntemattomien ja puolituttujen kanssa.

Muistan miten mies rauhoittui ja pirskotti vettä otsalleni ja lähti ravintolaan pyytäen minua olemaan tilassa kunnes palaa. Lähdin sieltä pois. Nousin yöjunaan, joka meni Riihimäelle saakka ja siellä pyysin hotelleihin. Ensimmäinen hotelli ei ottanut minua, sillä se oli täysi. Kyyneleet olivat silmissäni, kun katsoin ravintolasalista aamuyöllä kotiin lähteviä ihmisiä. Olin sitä ennen käynyt tuon vieraan kaupungin terveysasemalla, mutta sairaanhoitaja käännytti minut kehottaen menemään aamulla oman kaupungin terveysasemalle.

Sitten menin toiseen hotelliin ja pääsin sisään. Tunsin, että vaara on ohi. Hotellissa oli ihana sänky ja sen laatikossa oli pelastava kirja, Raamattu. Avasin Raamatun ja sain sieltä ensiavun rikokseen. Minut oli raiskattu, olin seksuaalisen väkivallan uhri ja ikä vähän yli 20 vuotta. Raamatusta löytyikin pelastus ja oli onni, että sain sen kirjan käsiini.

Aamulla jatkoin junassa kotikaupunkiini ja itkin. Junassa itkin ja konnari näki minut, samoin moni muu. Sirpaleet särkyneet ovat jäljellä onnestain, tuntui minulle sopivalta
laululta. Kotona olin viikon hiljaa. Luin Reginaa ja olin ruusunpunaisissa päiväunissani.
Olin saanut viiltävän haavan itseeni, mutta myöhemmin minun haavani teki minusta
ihmeellisen kaunottaren ja väkivallan tekijä kertoi myöhemmin rakastuneensa minuun.
Se oli viisi vuotta myöhemmin, kun hän näin kertoi, kun tavattiin. Tapaaminen olisi pitänyt jättää väliin. Viikon päästä kerroin sattuneesta äidilleni. Myöhemmin myös poliisille sain kertoa asian ja lääkärille.

Mummoni kuoli rikoksen jälkeen muutama päivä ja suru saapui jälleen elämääni.
Rikoksen aiheuttama tuska peittyi lähiomaisten kuoleman aiheuttaneeseen suruun, joka parani luonnollisesti. Vasta monta vuotta myöhemmin alkoi pelko vaivata minua
ja varsinkin yksin asuessani outo pelottava asia tuli mieleeni. Pelkäsin uhkaajaa, sillä hän ei ollut enää vankilassa. Silloin kun pahantekijä oli vankilassa minulla oli erityisen turvallinen olo ja voin hyvin. Vahvistuin sinä aikana, kypsyin ja loin perustan uusille kriiseille.

Sairastuin masennukseen ja ahdistuneisuuteen kaksi vuotta sitten ja minulla on lääkitys. Sain jutella tapahtuneesta väkivallasta terapeuttini kanssa. Olen sitä mieltä, että minulle alkoi muiden ongelmien jälkeen tuskaisa ajanjakso. Joulunaika on ollut raskasta. Vanha rikos ei kuitenkaan enää paina m ieltä, siksi päätinkin siitä kirjoittaa.
Pieni pilkahdus on tulevasta keväästä. Aloin kirjoittelemaan palstalle, sillä oli tarve
lukea vertaisteni tarinoita ja purkaa itseäni.

Tumma orvokki