Hei! haluaisin tähän purkaa ajatuksiani ja kokemuksiani tapahtuneesta, joka ei oikeastaan vieläkään tunnu todelliselta. Kaverini teki itsemurhan hirttäytymällä jokin aika sitten, mutta olen itse ollut psyykkisesti niin kovilla ,etten uskaltanut /pystynyt tapahtunutta kohtaamaan kuin vasta eilen. Elin kieltoreaktiossa uskotellen itselleni ja sanoen jopa muillekin ettei henkilö voi oikeasti olla kuollut. Jotenkin uskoin siihen itsekin että tämä on kaikki vaan suurta huijausta ja jotain sairasta ”peliä” ja että pian hän tekee ”comebackin” ja paljastaakin olleensa elossa kokoajan. Ja siis todella , oikeasti ja vilpittömästi tässä harhaluulossani elin, vaikka oli muistotilaisuus ja muut seikat puhuivat sen puolesta ja useat yhteiset tuttavamme sanoivat hänen todella olevan kuollut. Ei leikisti kuollut, ei väliaikaisesti kuollut, vaan todella, aidosti, oikeasti, pysyvästi ,ikuisesti fyysisesti kuollut. Eilen todellisuus sitten hahmottui minulle. Tuli jotenkin sellainen hetki että päätin yhteiseltä tutultamme kysyä asiasta. Kysyin, onko kaverimme oikeasti kuollut. Hän vastasi että on. Hän oli myös käynyt vainajan hyvästelemässä ruumishuoneella.Siinä hetkessä, eilen iltapäivällä todellisuus valkeni minulle. Miellänkin itse asian niin että jollain tavalla kaverini oli minulle ”elossa” 03.11.2014 asti, toki tiedän oikean kuolinpäivän ja sitä kunnioitan ja käytän ja se on hänen todellisen lähtönsä päivä. Mutta psyykkisesti ihminen on minulle ollut kuolleena eilisestä lähtien. hajosin ,menin kai shokkiin, Olin kuin unessa, sumussa, kaikki tuntui kaukaiselta. Oli päästävä kotoa ulos, en ymmärtänyt mitään. Hirveä tuska, ahdistus, hätä pyrki pintaan. Monta kertaa tuli hirveä kauhea pelottavaa ahdistava kuristava ahdistus, että kaverillani on hätä. Hänellä on hirveä hätä, hirveän paha olla, jotain hirveän pahaa tapahtuu juuri sillä hetkellä. Sitten tuli ajatus että eihän hänellä enää ole hätä kun hän on kuollut. Tänään on vahvasti tullut ajatus ja olo taas että ihmiset valehtelevat mulle, meidän yhteiset tuttavat valehtelevat mulle. Ei hän oikeasti ole kuollut ,vaan jostain syystä mulle valehdellaan ja kohta ne kaikki sanoo huijanneensa mua ja tienneensä kokoajan että meidän kaveri on elossa. En kuitenkaan tätä ajatusta halua ottaa vastaan koska tiedän ja ymmärrän että hän on kuollut. Hän on hirttänyt itsensä .Mä olen tavannut hänet kuoliniltanaan, joitain tunteja ennen hänen itsemurhaansa, olen halannut hänen kanssaan, hän katosi mua silmiin totisena ja vakavana ja kysyi onko meidän välillä kaikki ok ja mä vastasin että on, ja siinä hetkessä koin että kaikki minun ja hänen välillä on hyvin, kaikki on selvää, menneisyys on mennyttä ja menneisyyden ongelmat ja ristiriidat ja väärinkäsitykset on selvitetty ja annettu anteeksi ja ilma tuntui niin puhtaalta ja vapautuneelta siinä hetkessä’ meidän välillä. Hieman ihmettelin tätä hänen yllättävää reaktiotaan ja kysymystään mutta tyhmänä pistin sen humalan piikkiin .Hän ei vaikuttanut mitenkään masentuneelta, ahdiistuneelta tai itsetuhoiselta sinä päivään vaan oli iloinen, seesteinen ,rauhallinen ja nauravainen. Jutteli ihmisten kanssa ja otti kontaktia ja tuntui vapautuneelta ja helposti lähestyttävältä. Joitian tunteja lähtöni jälkeen hän on lähtenyt viimeiselle matkalleen ,sille matkalleen josta ei enää palannut. Hirttäytynyt. Kukaan ei tiedä mitä sillä matkalla on tapahtunut, mitä hän on ajatellut hetkiä ennen kuolemaansa, olisiko hän halunnut perua tekonsa mutta se ei enää ollut mahdollista /onnistunut, onko häneltä murtunut niska vai onko hän tukehtunut kuoliaaksi, kärsikö hän pitkään vai oliko kuolema nopea ja armolline. Sitä ei meistä kukaan saa ikinä tietää. Jos olisin tiennyt, olsiin jutellut enemmän hänen kanssan. Kysellyt hänen elämästään, kuunnellut, rohkaissut tsempannut auttanut. Ollut enemmän yhteydesäs sosiaalisen median ja puhelimen kautta. tehnyt asioita hänen kanssaan, mennyt vaikka lääkäriin tai leffaan tai kahville hänen kanssaan. Antaisin mitä vaan jos saisin hänet vielä takaisin.Jos pääsisin takaisin siihen hetkeen kun halataan ja hän kysyy onko meidän välillä kaikki ok ja silmät ovat niin viattomat ja totiset ja kauniit ja hän katsoo mua suoraan silmiin, syvälle silmiini ja ymmättän siinä hetkessä että siinä on jotain syvempää sovintoa ja rauhantekoa. Siinä hetkessä teimme rauhan hänen kanssan, ihan kaikesta mitä on ollut mun puolelta ja mitä on olltu hänen puolelta. Sanoista, teoista ja tekemättä jättämisistä. Väärinymmärryksistä ja rikkovista asioista. Jäi hyvä mieli tästä kohtaamisesta ja tuntui että minä olen antanut hänelle anteeksi ja hän on antanut minulle anteeksi. Että kaikki on hyvin, ja selkeää ja rauhaisaa. Että mitään pahaa ei meidän välillä ole. Ja se on ollut meidän viimeinen kohtaaaminen. Samana iltana häntä ei ole enää ollut, eikä hän enää ikinä palaa. Ei enää ikinä hänen soittoja, tekstiviestejä, facebook tms.päivtyksiä .Ei koskaan enää yhteisiä tapaamisia tai juhlia. Tämä oli hänen elämänsä. Enää häneen ei satu eikä kukaan satuta häntä,ei hän itse, ei kukaan muu eikä eilämä. Elämä antoi ja otti. Nämä oli hänen kortit ja näillä oli elettävä ja edettävä. Olen kiitollinen, ja iloinen että sain häneen tutustua ja hänet tuntea.Erityisesti kunnioitan ja arvostan hänen aloitteestaan lähtenyttä, viimeistä halausta ja sovintoa sekä kättelyä. Arvostan hänen aitouttaan, vilpittömyyttään ,aloitettaan ja lähestymistään siinä hetkessä. Arvostan myös sitä ,että myös minä sain kokea että hän on antanut minulle kaiken sen anteeksi, jota olen häntä kohtaan tehnyt väärin. Sanat ja teot. Kaikki annettu anteeksi. JA meidän välille jäi rauha, joka jäi ikuiseksi koska hän on nyt taivaassa, levossa ja rauhass,a suojassa ja turvassa. Ei enää ikinä kipua tai pahuutta. Omaiset, minä ja muut kaverit, ja ystävät jäämme ikuisesti kaipaaman enkeliämme <3
Erityisen raskaalta tänään on tuntunut se, että kun ei oel ihmissuhteita /tukiverkostoa, niin sitä putoaa vaan tyhjän päälle. Sukuun ja perheeseen en juurikaan ole yhteydessä, koska suvun ja perheen sisällä on olleet niin tulehtuneet välit ja kuviot että psyykkisesti ns. läheiset suhteet esimerkiksi vanhempiini eivät ole olleet mahdolliset. Tänään huomasin että tuskan ahdistuksen ja surun keskellä nousee se hirveä yksinäisyyden tunne, että sitä jää yksin kaikkien ajatusten ja tunteiden kanssa ja tässä vaiheessa ei sitä surua ole voimia lähteä työstämään että on yksin. Tänään olen myös ollut vihainen Jumalalle, ja ehkä myös läheiselleni mutta en osaa sitä vihaa häneen tällä hetkellä yhdistää tai kohdistaa vaan se kohdistuu itseeni, Jumalaan ,muihin ihmisiin, yhteiskuntaan ym. Siitä olen ollut vihainen, että tälläisen tilanteen eteen joutuu pakotetusti , se on pakko ottaa vastaan ja käsitellä, ja koska ihmissuhteita ei ole niin sen joutuu melkoisen yksin käsittelemään. Yhteisten tuttujen ja kavereiden kanssa olen muutaman ihmisen kanssa avannut keskustelua asiasta mutta ns. tasavertainen jakaminen ei ole ollut mahdollista .Tänään on tullut toistuvasti mieleen se kauhea mielikuva hänestä kuolleena ,tai miltä hän on mahtanut näyttää ja tekotavasta. Se kauhu ja ahdistus ja epätodellisuuden tunne mikä siihen on liittynyt ,se on kauhea. Mutta sitten sain saman kvua, mutta niin että mielikuvassa hänen sielu lähti ruumiista ja nousi taivaisiin, Taivaaseen. Ja tuli sellainen ajatus että enkelit ovat hänet hakeneet taivaaseen ja se rauhoitti kummasti. Kovat syyllisyydentunteet ovat myös olleet pinnalla tänään, miksi en viimeisellä tapaamisellamme puhunut enempää, ottanut kontaktia ,kysynyt syvemmin kuulumisiaan. Olisinko voinut estää hänen tekonsa juttelemalla enemmän hänen kanssaan ? Miksi en ymmärtänyt siinä hetkessä, kun hän kysyi onko kaikki meidän välillä ok, että jotain o todella pahasti pielessä ja jotain äärimmäisen pahaa ja kauheaa ja peruuttamatonta on tapahtumassa? Mitä hän on ajatellut silloin illalla, yksin ollessaan ? Miettikö hän pitkään ratkaisuaan vai toimiko vain ? Pelottiko häntä tai epäilyttikö ? Mitä olisin voinut sanoa saadakseni hänet pysymään täällä ? Mulla on niin hirveän kova suojelunhalu häntä kohtaaan, ihan kuin hän olisi pieni lapsi, pieni prinsessa, tai keiju tai enkeli, jota pitää suojella tai varjella kaikelta pahalta, koen jotain äidillistä huolta ja taas joudun itseni palauttamaan tähän hetkeen ,että hän on jo kuukausia sitten poistunut, lähtenyt. Enää en voi suojella enkä mä kai sitä olisi osannutkaan, koska en viimeisellä tapaamisellammekaan osannut vaikka juuri nyt tuntuu niin vahvasti että se kats ehänen silmissään että yrittikö hän saada mut ymmärtämään, yeittikö hän ehkä tietämättäänkin sanoa kuinka paha olla hänellä on oikeasti, vaikka näytti olevan iloinen ja rauhallinen ja puhelias yms- kokoajan tulee se että mun olisi pitänyt nähdä ymmärtää tietää estää. Mä haluaisin hänet hakea pois, palata siihen viimeiseen tapaamiseen, viedä hänet kotiin, keittää vaikka teetä tai tehdä voileipiä tai jotain, istua, kuunnella, olla hänen kanssan, huolehtia hänestä. Tää on nyt niin outoa ja sekvaa , kun todella koen äidillistä huolta tai jotain häntä kohtaan, vaikka ihminen on kuollut. Enkä mä voi enää palata siihen viimeisee tapaamiseen. Mä koen niin hirveän syvää syyllisyyttä että en tajunnut mitään, olin lukosa ja etäinen ja en osannut spontaanisti ja avoimesti ja ulospäinsuuntautuneesti keskustella hänen kanssaan ja olla kiinnostunut elämästään ja asioistaan tai edes kysyä sitä kysymystä että onko sulla joku hätänä ja onko jotain mistä haluaisit puhua ja että mä voin kyllä kuunnella ja mä olen tässä. Mutta sain halata häntä, kunnon halaus molemmin puolisesti. Sain siinä hetkessä välittää että välitän hänestä, haluan että hän saa elämänsä järjestykseen ja että olisin halunnut että hän olisi selvinnyt elämässä ja jaksanut vielä jatkaa ongelmista ja vaikeista tilanteista ja hetkistä huolimatta ja että hän olisi saanut nähdä miten lopulta asiat kuitenkin järjestyy edes hitusen paremmaksi ja tulee parempia päiviä ja tulee uusia ihmissuhteita ja unelma ja vanhatkin unelmat toteutuu silloin tällöin. Ja se mistä olen ollut vihainen on se että tälläiseen pakotetaan, että tämmöinen hirveä kaaos, ahdistus, tuska, hätä, syyllisyys, viha, pelko, huoli, menettäminen, suru, yksinäisyys ja toisen ihmisen äärimmäinen ratkaisu äärimmäisessä hädässä ,että se on kaikki vaan pakko ottaa vastaan ja kantaa ja koska olen jo valmiiksi masentunut ja ahdistunut niin tuntuu että nää hetket menee ihan laidasta laitaan, toisessa hetkessä oon hirveän järkevä ja looginen ja ajattelen faktoja ja kokoanaisuuksia ja hivenen muitakin asioita, ja sitten toisessa hetkessä putoan kuiluu tulee se hirveä kauhun tunne että hän on ihan oikeasti tehnyt itsemurhan ja mä en ymmärtänyt mitään kun tavattiin viimeisen kerran ja mä olin liian etäinen ja kaukainen enkä osannut sitä rakkautta, arvostusta, välittämistä ja lämpöä ja turvallisuutta hänelle luoda ja ilmaista lainkaan mitä nyt esimerkiksi koen ja mtä silloin tavatessamme koin tosin en näin eriteltyinä ja erikseen nimettyinä kuten nyt tässä tätä kirjoittaessanim, ja sit tulee se iihan hirveä tuska et onko hänellä ollut kipuja, onko hänellä ollut kylmä, tai onko häntä pelottanut ahdistanut se tilanne vai menikö kaikki nopeasti ja sen mukaan mitä hän oli ajatellut ja ei ollut mitään kauhua siinä hetkessä... ja miksi hän päätyi tähän ratkaisuun. Miksi hän ei antanut meidän auttaa, miksi hän ei antanut meidän lähteä kanssaan psykiatriseen päivystykseen josta olisi mahd. päässyt osastolle lepäilemään ja keräämään voimia ja siellä olisi voitu lääkitystäkin lääkärin puolesta miettiä. Miksi. Hän oli jo päässyt niin hyvään alkuun uudessa elämässä, löytänyt voimavaroja, saanut kavereita ja ystäviä, käynyt treffeillä,harrastanut ja ollut luova ja taiteellinen, saanut oman kodin. Oli monta hyvää asiaa, monta kantavaa asiaa, ja suuri määä ihmsiä joille hän oli tärkeä, merkityksellinen ja rakas. Ja joista jokaikinen kuten minäkin haluttiin hänelle vain hyvää ,ja tukea ja auttaa kykymme ja mahdollisuuksiemme mukaan.
Tähän on tosi vaikea vastata. Kukaan meistä ei voi tietää muiden ihmisten sisimpiä ajatuksia.
Älä kiltti syytä tapahtuneesta itseäsi. Löysin tämmöisen sivun netistä, ehkä voisit sitä kautta saada vertaisapua.
http://www.surunauha.net/index.html
Voimia
Kiitos leijona55! Käyn katsomassa sivun. En odota vastauksia tähän tai ei niitä kenelläkään meistä ole, täytyy vain saada purettua tätä ahdistusta ja kipua. Epätodellinen ja irrallinen olo kaikesta jatkuu itselläni. Eilen ja tänään olen myös ollut vihainen kaikille hänen kuolemastaan. Ja tänää yllätyin löytäessäni itsestäni "ymmärrystä" hänen ratkaisuaan kohtaan. Etä mä pystyn sen jollain tasolla ymmärtämään miksi hän putosi niin kovaa ,enkä mä usko että kysymyksessä oli hetken mielijohde. VOi toki niinkin olla. Mut ei tuollaista tapahtumaketjua voi vain xsivuuttaa. Ei hänen elämänsä päättymistä voi vain sivuuttaa.Ei tässä voi vaan olla että ei tässä mitään ja hän on kuollut. Tänään on erityisesti tuntunut siltä että pystyn sen hyväksymään, että hän on kuollut ja tehnyt itsemurhan. Molemmat tosia ,faktoja, tapahtuneita asioita. Se mitä en pystynyt aikaisemmin käsittelemään, oli oma itsemurhayritykseni. Tai niitä oli useampia. Mutta Itse olen yrittänyt itsemurhaa reilu viikko hänen poismenonsa jälkeen. Sitä tosin en ole tässä pystynyt juurikaan käsittelemään kuin vasta tänään... käyn katsomassa laittamasi linkin.
Nyt on kova tarve kirjoittaa, purkaa, jakaa, käsitellä. Saada näitä ajatuksia ja kokemuksia ulos. Viime yönä tuli todella rankat kauhu/pelkotilat, sellaiset että joku nainen oli täällä mun asunnossa ja sitten aluksi oli mukava mutta lopulta paljastui että hän ei ollut ihminen ollenkaan ja koska mulla ei tällä hetkellä ole verhoja niin sellainen tunne että hän roikkuu pää alaspäin tuolla ikkunani ulkopuolella ja tuijottaa mua sieltä ja hänessä on jotain pahaa. Sitten täällä oli joitain muitakin ihmisiä , ne oli hyviä tyyppejä ja ne sanoi että puhu vain siitä ystäväsi kuolemasta. Hirveät tuska,ahdistus- ja pelkotilat oli siis viime yönä. Mulla on ollut noita monta vuotta ja ne rajoittuvat vain öihin, mutta se pelko ja ahdistus on ihan hirveä mikä niihin liittyy. Siitä jää seuraavallekin päivälle sellainen tosi ahdistava ja ikävä tunne, ja kai sitten sekin että oma mielenterveys on niin rikki että lopulta sukelletaan sinne pelkojen maailmaan. Ystäväni kuolemaa olen käsitellyt aika paljon puhumalla ja kirjoittamalla.Jonkin tason "ymmärrystä" olen hänen ratkaisuunsa ja valintaansa löytänyt, en hyväksymistä ainakaan tässä vaiheessa vielä, mutta ymmärtämistä. Samalla nousevat oman elämän traumaattiset kokemukset pintaan, ja myös omat isemurha-ajatukset, ja yritykset. Itsehän yritin itsemurhaa siis viikko hänen kuolemansa jälkeen. Olen jopa viettänyt iltaa osittain samojen ihmisten kanssa kuin joiden kanssa minä ja kuollut ystäväni olimme hänen kuolinpäivänsä. niin jotenkin se syyllisyys mikä siitä tulee, että ystäväni on tehnyt itsemurhan viikkoa aikaisemmin, ja se suru, tuska,ahdistus,hätä, ikävä, viha ym. mitä yhteiset tuttavamme ovat joutuneet kokemaan ,se ja sitten siihen päälle mun kyvyttömyys olla, elää ja jaksaa täällä. Että se on liikaa. Ja pakko todeta että mulle nousee tässä hetkessä nyt se ajatus että mun pitäisi tappaa itseni varmalla tavalla. En tapa, mutta se ajatus nousee. Ja kuitenkin mä haluaisin jaksaa ja elää.
Viime päivinä olen siis ystäväni itsemurhan lisäksi käsitellyt omia itsemurha-yrityksiäni, joita on ollut kolme v. 2013-2014, ja eritoten tuota kertaa jolloin hän oli jo kuollut , ja viikko siitä eteenpäin yritin itsekin lähteä. Syitä mun omaan itsemurhayritykseen ja ajatuksiin olivat pääsääntöisesti kokemus siitä että mä olen oman elämäni ja ympäristöni suurin ongelma. Olen paljon tehnyt töitä itseni, ja elämäni eteen, voinnin ja fiilisten mukaan, mutta esim. opiskellut aktiivisesti ja yrittänyt luoda sosiaalista verkostoa, siinä kuitenkaan kovin hyvin onnistumatta. Kysymys ei myöskään ole jostain parin viikon tai kuukauden "tehoboostista" vaan ns. useamman vuoden pätkästä, jonka aikana olen yrittänyt voimaantua, luoda ihmissuhteita, etsiä paikkaani yhteiskunnassa ja elämässä, opiskella, kuntoutua, suuntautua työelämään, tehdä itseni näköisiä asioia ym. Suurin ongelmani on aina ollut ja varmaan tulee aina olemaan kyvyttömyys elää ja ttoimia sosiaalisessa yhteisössä. Tämä näkyy käytännössä siinä että esimerkiksi koulussamme olen se kiintiöfriikki, jolle yritetään olla ystävällisiä ettei vaikutettais niin hirveän julmilta ja ymmärtämättömiltä ja suvaitsemattomilta, mut ei kai kukaan haluais olla siinä asemassa että sulle puhutaan ja ollaan suorastaan yliystävällisiä kuitenkin hyvin vaivautuneeseen ja "jäykkään" sävyyn ihan vain sen takia että se nyt kuuluu asiaan, että aikuiset ihmiset osaa käyttäytyä ja lähtäkohtaisesti ollaann kaikkia aikuisopiskeluryhmän jäseniä kohtaan "asiallisia" ja "kohteliaita" ? Kyllä mä olisin toivonut että se mitä mä olen ihmisenä, mun luonne, mun persoonallisuus, mun lahjat, minä ihmisenä olisi se riittävän hyvä ja että sen kautta muodostuisi ihmissuhteita ja yhteenkuuluvuuden ja yhteyden kokemus ja mahdollisesti vapaa-ajan kontakteja myös mutta ei. Mä olen liian outo, liian äänekäs, liian puhelias. Mulle on sanottu (näillä sanoilla) : "vaikutat tasapainottomalta kun puhut niin paljon ja nopeaan tahtiin" , " sä puhut niin kovaäänisesti, että jotkut ei ehkä ymmärrä sitä", "kyllä sun täytyy olla oma itsesi, mutta olet erilainen kuin suurin osa ihmisistä ja sen vuoksi ihmiset ei ehkä tiedä mite n kohdata sua".
olen nimittäin käynyt keskusteluita ihmisten kanssa, että mikä mussa on pielessä, viallista ,erilaista ,outoa, onko jotain mitä mä voisin tehdä enemmän että mut hyväksyttäisiin koulussa ja seurakunnassa ja muissa sosiaalisissa yhteisöissä joissa käyn, ja olen pyrkinyt kiinnittämään huomiota näihin pointteihin joita aiemmin mainitsin joita eri ihmiset on mulle tuoneet esille eri yhteyksissä. Mutta se on myös fakta että mä olen minä, nyt , aina ja ikuisesti. Se että minä ihmisenä en ole ikinä riittävän hyvä tai kelpaava tai arvollinen saamaan rakkautta, kunnioitusta tai hyväksyntää ,se on hemmetin rankkaa. Kolme kertaa olen yrittänyt itsemurhaa v.2013-2014 juurikin tämän ongelman takia.
Nyt tulen siihen johtopäätökseen ja olen toki tullut jo aiemminkin, että jos mä haluan olla, ja elää ja hengittää täällä , mun on saatava joku ratkaisu tähän perusongelmaani. Ehkä lähdettävä muuttamaan omaa suhtautumistapaani, annettava ihmisille anteeksi, lakattava velkomasta ja odottamasta kohtuuttomia. Ehkä mulla sitten joskus on niitä kavereita ja ihmisiä elämässä, jos mä tästä kaikesta selviän hengissä. Jos en niin se oli sitten tässä, mun matka, mun elämä, mun vaellus. Se mitä mulla on annettavana siitä olen antanut, ja kyllähän mä olen myös saanut muilta ihmisiltä ja Jumalalta.