Läheinen aiheuttaa mielipahaa
Sisarukseni aiheuttaa minulle ja muille usein mielipahaa. Hän on todella usein huonolla tuulella ja suhtautuu negatiivisesti kaikkeen. Kun häneltä kysyy jotain, tuntuu, että vastaus on aina kielteinen tai ainakin sävyltään tyly.
Aina, kun häneltä kysyy, osallistuuko porukkalahjaan, hänellä ei ole koskaan rahaa. Aina alkaa samanlainen viestittely, että hänellä menee kaikki rahat lapsiin ja ei ole mihinkään ylimääräiseen. Rahanpuute ei kuitenkaan oikein näy ulospäin.
Hän myös suuttuu ja hermostuu todella herkästi. Tuntuu, ettei mistään asiasta saa sanoa. Olemme usein riidelleet, kun en saisi sanoa mistään. Täytyy aina ensin miettiä, mitä voi sanoa.
Hän on myös loukkaantunut siitä, kun äitini ei ottanut heidän lastaan hoitoon yhdeksi päiväksi. On kuulema oikeus kieltäytyä, mutta hän ei ymmärrä, miten äitini voi olla väsynyt, jos on juuri ollut lomalla. Mielestäni epäkunnioitettavaa kohdella omia vanhempiaan näin.
Miten tällaisen ihmisen kanssa pitäisi olla arjessa? Välillä tuntuu, että helpompi olisi kuin ei olisi tekemisissä ollenkaan.
Oletko miettinyt, onko sisaruksellasi mielenterveyden ongelmia? Oletko edes kiinnostunut/kykenevä selvittämään asiaa vai koetko, että sinun pitäisi suosiolla ottaa pari askelta taaksepäin?
Olen miettinyt. Hän on kuitenkin sellainen ihminen, jolle ei tuollaista voi mennä sanomaan. Loukkaantuisi varmasti todella paljon. En tietenkään haluaisi perääntyä, onhan hän kuitenkin sisarukseni. Jotenkin kuitenkin tilanne on outo, kun aina tulee uusi asia, kun käyttäytyy hyökkäävästi. Eihän aikuisen ihmisen kuitenkaan pitäisi olla niin tuohtunut jokaisesta asiasta.
Minulla on itse ollut masennusta ja tällaiset asiat tuntuvat niin raskailta. Ei varmaan pitäisi ottaa näitä niin henkilökohtaisesti, mutta tuntuu hirveältä, kun toinen käyttäytyy aina niin hyökkäävästi.
huomenta. Onpa niinkuin meidän sisarusparvesta kirjoitettu. Kukin vuorollaan taisimme olla niitä "hankalia" ihmisiä.
Itse olen vuosien varrella kärsinyt myös siitä että jouduin olemaan aina kuin puolustuskannalla toisten edessä, varsinkin kun olen "köyhä" verrattuna muihin sisaruksiin. Jouduinko olemaan se negatiivinen selittelijä, hieman katkera kuiden mielestä.
Muutos tuli kun aloin tajuta että saan olla sellainen kuin olen, en tarvi hävetä sitä että sanon etten voi osallistua joka lahjakeräykseen ja kissanristiäisiin. Meidän suvussa kun oli muutama ponteva naisihminen, jotka määräilivät. Ja kovasti sitten arvostelivat ja juorusivat miksi ja miten joku käyttäytyy.
Nykyään uskallan sanoa jos en ala johonkin lahjakeräykseen jos en ole ollut tekemisissä vuosikymmeniin. Olen huomannut ilkeän sanan, mutten välitä.
Itsestään on kuitenkin ensin pidettävä huolta.
Olin eräästä läheisestäni huolissani, kovastikin viime aikoina, mutta sain rauhan kun tajusin että jokainen aikuinen elää niinkuin elää ja saa itse vastata itsestään. Vaikka olis kuinka läheinen niin ei tarvi omaa elämäänsä pilata murehtimalla muiden käytöstä. Kunhan pidän omasta käytöksestä ensin huolen. Oikeasti mietin käyttäydynkö oikein jos ylihuolehdin jostain? Eikö se olekin jotain muuta? Minun kohdalla se oli häpeää, pelkoa ja loukkaantumista, eli kun ne asiat tajusin, loppui huoli ja murhekin.