Hei Pieniminä!

Toivottavasti vanha setä ei nyt sotke asioita entisestään, mutta en malta olla kysymättä, miten olet alun perin saanut depressiodiagnoosin. Koulukiusatuksi joutuminen ja heikko itsetunto ovat masentavia asioita, mutta eivät kai sinänsä merkitse, että sinulla olisi jonkinlainen serotoniinipuutos.

Mielenterveyden häiriöissä menettelykaava menee periaatteessa näin: diagnoosi-hoito-kuntoutus. Paljon on puhuttu siitä, että depressiodiagnooseja tehdään ihan sen takia, että mielialalääkkeitä saataisiin myytyä mahdollisimman paljon. Olen reilut kymmenen vuotta lukenut ja kirjoitellutkin näistä asioista. Useilla lääkäreillä tuntuu olevan huono omatunto ja tarve pelastaa kasvonsa selittämällä, että he vain tekevät työtään.

Minusta tekstisi kertoo tervejärkisestä, elämää kriittisestikin arvioivasta nuoresta naisesta, joka ei nyt vain tiedä, mistä saisi otetta. Epäilet itse, että lääkkeet heikentävät toimintakykyäsi. Tuntematta sinua ja elämäntilannettasi uskallan sanoa, että saatat hyvinkin olla aivan oikeassa.

Oma elämänhallintani romahti vuosituhannen vaihteessa, kun medikalisaatio ja mielialalääkkeiden tyrkyttäminen oli pahimmillaan. Lääkäri suositteli stressiin lääkkeitä, joista liian myöhään kuulin, että ne oli kehitetty vaikea-asteiseen masennukseen. Eihän minulle ollut tehty siihen viittaavaa sen enempää kuin muutakaan diagnoosia. Olin kauhuissani elämänhalun menettämisestä ja uskoin tulevani/tulleeni hulluksi. Sain kotiin kirjeitä, joissa lääketehtaan edustaja varoitti minua lopettamasta lääkitystä ja suositteli jopa sen lisäämistä. Lääkäri sai tietysti kunnon provikat tuotteen valmistajalta.

Minua on alustavasti pyydetty yhdeksi kolmesta vetäjästä syksyllä aloittavaan masennusryhmään. Arastelen vähän, kun olen tottunut esittämään asiani enemmänkin kirjallisesti kuin suullisesti. Vaihtaisin mielelläni tässä keskustelussa mielipiteitä depressiodiagnoosien luotettavuudesta. Vai löytyykö Tukinetistä jo jokin muu tähän asiaan keskittyvä juonne.

Pieniminää tuskin lohduttaa tieto, että hän ei ole ongelmansa kanssa yksin. Pikemminkin kaupallisin kuin lääketieteellisin perustein tehdyt diagnoosit ovat maailmanlaajuinen riesa. Ajankohtaiseksi ne tekee USAssa ensi vuonna ilmestyvä uusi tautiluokitus, josta löytyy suomenkielistä keskustelua mm. osoitteessa:
http://www.tukiasema.org/viewtopic.php?f=16&t=1672.

Palataan asiaan!

John Quijote!

Nyt taisit kyllä osua niin asian ytimeen, että oksat pois. Kiitos 🙂🌻 !!
Koko ikäni minusta on tuntunut nimenomaan tuolta, että olen jossain häkissä aivan ihmesyistä ja kukaan ei ymmärrä oikeaa minää ja syitä kaikkeen.
Masennuslääkkeitä tarjottiin jo ala-asteella.
Toki kiusaaminen oli rankkaa ja huonon itsetunnon värittämänä teki paljon huonoja ratkaisuja vanhempanakin, esim. parisuhteessa, mutta itseasiassa mielestäni en koskaan ollut varsinaisesti masentunut. Jos ymmärrän masennuksen oikein.
Minulla oli valtavasti pelkoja, ahdistusta, vanhoja traumoja, turvattomuutta ja nolla itsetunto/ oman elämän arvostus. Mutta ihan pilkulleen masennus - enpä usko nyt kun asiaa oikein mietin.
Olisin varmasti tarvinnut terapiaa ja ehkä jotain kuntouttavaa toimintaa, mutta taivahan tosi on se, että kaikki isoimmat ongelmat alkoivat kun aloitin lääkkeet.
Näin se vaan valitettavasti on.
Ja nyt kun on ollut lääkityksellä, ongelmia onkin enemmän kuin koskaan ☹️
Kysymys kuuluukin, onkohan tästä kemiasta mahdollista enää päästä eroon kokonaan? Miten pärjäilet nyt ilman mitään John Q. ?

Ns. masennuslääkkeitä käytetään paitsi masennuksen myös muiden sairauksien ja oireyhtymien, esim. ahdistuneisuushäiriön, hoitoon.
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00412
Ei siis ole hoitovirhe, jos henkilölle, jolla ei ole depressio-diagnoosia, on määrätty masennuslääkettä. Tämä ei merkitse sitä, ettei lääkitys jollakulla voisi olla pielessä.
Epäillen myös kovasti, että diagnooseja tehtäisiin Suomessa siksi, että saataisiin myytyä lääkkeitä mahdollisimman paljon. Eikö sellaisen väittäminen kuulosta hiukan paranoidiselta?

Hei Pieniminä!

Kiitos viestistä. Nyt vain alkoi hirvittää, että keksinkö jonkin ongelman, johon en osaa neuvoa ratkaisua.

Pallon potkiminen lasten kanssa (minun tapauksessani lastenlasten) tekee aina hyvää. Sanotaan myös, että asioihin perehtyminen lukemalla ja kuuntelemalla muita ei ole pahaksi. Ja kyseenalaistaminen; senhän taidat osatakin. Joskus kun mikään ei tahdo sujua, mietin että kukahan tästäkin hyötyy. Sitten keksin jonkun mielikuvitusvihollisen ja lähden lenkille tai pyöräilemään.

En ole nyt oman koneeni ääressä, mutta lähetän huomenna pari linkkiä, joissa näitä pulmia katsellaan laajoissa yhteyksissä.

Voi hyvin

Hei Pieniminä ja Desper

Lainaan ensin aate- ja oppihistorioitsija Petteri Pietikäistä vuodelta 2005:

"Lääketeollisuuden rooli nykyisten tarttuvien
diagnoosien leviämisessä on aivan keskeinen.
Kyynikko voisi väittää depression muuttuneen
niin tarttuvaksi diagnoosiksi nimenomaan siksi,
että masennuslääkkeitä valmistava ja markkinoiva
lääketeollisuus tarvitsee asiakkaita tuotteilleen.
Lääketeollisuuden tuki tiettyä sairautta
potevien potilaiden etujärjestöille, psykiatrisen
tutkimuksen selektiivinen sponsorointi samoin
kuin tieteellisten artikkelien haamukirjoittelu
nostavat lääketeollisuuden merkityksen kriitikoiden
mielestä jo niin pelottavan suureksi, että
se uhkaa murentaa koko psykiatrian lääketieteellisen
perustan (Healy 2004; 2005).
Uusimmat tarttuvat diagnoosit, erityisesti
paniikkihäiriö, näyttäisivät olevan suorassa
yhteydessä lääketeollisuuden uusiin tuotteisiin,
mikä herättää kysymyksiä sairauden ja
sitä vastaan suunnatun lääkkeen symbioosista
(Valenstein, 2001; Moynihan et al 2002)."
(Koko teksti: http://www.tieteessatapahtuu.fi/0405/Pietikainen.pdf)

Pietikäinen huomauttaa, että noin vuoteen 1980 saakka lievistä mielenterveydenhäiriöistä tärkeimpänä pidettiin neurooseja, joita hoidettiin lääkkeettömästi. Vuonna 1980 (täytyy tarkistaa) siihen saakka yleensä harmittomana pidetty depressio määriteltiin sairaudeksi, ja neurootikot alkoivat saada uuden diagnoosin ja teollisuuden valmiiksi kehittelemiä lääkkeitä. Yleistämistä ja yksinkertaistamistahan tämä on kuten Desper totesi, mutta kyllä nyt Suomessakin monet lääkärit myöntävät, että lääkkeet eivät toimi niin kuin ennen uskottiin.

Talonpoikaisjärjellä ajatellen geenimanipoloiduilla jyrsijöillä ja luomakunnan parhaalla tunne- ja ajatusmaailmalla varustetulla ihmislajilla ei ole paljon yhteistä. On kuitenkin serotoniinin takaisinottojärjestelmä, jolla siis lienee jokin tarkoitus. Varsinaisia lääkehiiriä tutkittaessa todettiin, että ihmisen masennusta vastaava ilmiö koheni, kun serotoniinitasoa nostettiin sopivasti, mutta paheni, jos taso nousi liikaa. Diagnoosia tehtäessä ihmisen senhetkistä serotoniinitasoa ei mitata (olisi kuulemma vaikeaa) Jos sitä välittäjäainetta sitten lorahtaa takaisinottojärjestelmän läpi liikaa, niin ihmiselle tulee paha olla.
Kehotan lukemaan aluksi Wikipedian artikkelin Selektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjätja sen keskustelusivun. Siitä näkee jo, kuinka vähiin luotettava tieteellinen tieto on huvennut ja kuinka paljon myyttejä sen tilalle on tullut. Ja myyteillähän on hyvä rahastaa.

Voikaa hyvin

Kiitos JQ, on tosi mielenkiintoista.
Olen 100% varma, että nykypäivän lääketeollisuudessa on paljon sellaista, mitä ei suuri yleisö tiedä ja niin korruptoitunutta meininkiä, että siitä on Hippokrateen vala todella, todella kaukana.
Ymmärrän sen, että moni ajattelee asioista eri tavalla, kuten Desper, ja lääke on saattanut olla se pelastava tekijä.
Mutta meitä toisinajattelijoitakin tulee kunnioittaa, eikä todistella koettuja tuntemuksia tai vaiston vinkkejä vääräksi.
Itse olen vaan täysin varma siitä, että diagnoosinimikkeeni lisääntyivät huimasti kemiallisten lääkkeiden aloituksen jälkeen. Näin vaan kävi.
Tiedän että masennuslääkettä määrätään vaikka mihin, vaikka minun kokemaani ahdistuneisuushäiriöön, mutta se vasta onkin aika hurjaa, jos mikä. Laitetaan hutera laastari jonkin asian päälle, selvittämättä sitä yhtään ja odotetaan, että tulevaisuus korjaantuu sillä? Sen alkuperäisen syyn kytiessä edelleen pinnan alla, samalla kun lääke vie vaan päällimmäisen tunteen siitä? Sen tunteen jonka kroppa yrittää lähettää varoituksena.
Ei voi mitenkään ymmärtää..
Ilman lääkkeitä en usko, että olisin koskaan sairastunut paniikkihäiriöön ja se tuntuukin olevan yleisin "pieni" sivuoire masennuslääkkeissä.
Surullista tässä onkin juuri se, että keskivaikean masennuksen kanssa pärjäsin jotenkin suht ok ja olisin tarvinnut jonkinlaista toimintaterapiaa. Nyt, 7 vuotta lääkkeitä syöneenä, se apu ei enää riitä. Diagnoosit nelinkertaistuneet, lisääntyy vaan ja aina vaan kovempia coctaileja suositellaan.
Aivan järjetöntä meininkiä ja vihaksi pistää. Voi sanoa ihan suoraan, että nimenomaan lääkkeet ne loppujenlopuksi elämän pilasi.

Hei Pieniminä!

Olen joskus kehitellyt teoriaa, jonka mukaan kiusaamisesta (tahallisesta masentamisesta) aiheutuvaa masennusta ei tunnisteta terveydenhuollossa, vaan sitäkin yritetään hoitaa lääkkeillä. Toisin sanoen terveysasemat voivat ikään kuin jatkaa siitä, mihin kiusaaminen on jäänyt.

Ennen kaikkea pitää muistaa, että ihmiset ovat yksilöitä, ja se mikä sopii yhdelle ei välttämättä auta toista. Vaikeuksien diagnosointi on kuitenkin minusta Suomessa ja ehkä muuallakin aika alkeellista. Periaatteessa sitäkin tietoa, että lääke ei auta, pitäisi voida käyttää erotusdiagnoosina, siis ajatella tarkemmin onko kyse masennuksesta, jos masennuslääke ei tuo toivottua tulosta. Hämmästyttää, että sinulle on jo ala-asteella tarjottu mielialalääkettä koulukiusaamiseen.

Termin ’kiusaaminen’ voisi minusta korvata kokonaan sanalla ’masentaminen’ ainakin aikuisten osalta. Masentamiseksi sitä on kai joskus aikaisemmin sanottukin.

Tuo on niin totta.
Ja taas nappasi jonkin punaisen langan jostain omista ajatuksista!
En koskaan kokenut olevani varsinaisesti "kliinisesti masentunut", mitä se nyt tarkoittaakaan. Siis sillä tavalla sairas, että aivojen kemian tasapainosta puuttuu jotain. Koin että olin niin kiusattu ja alistettu, kertakaikkisen täynnä ihmisten oksennusta, että kuka vaan olisi tuossa tilanteessa hyvin hyvin väsynyt, surullinen, loppu ja itkuinen.
Täydellisessä maailmassa tuohon tilaan olisi saanut avuksi toimintaterapiaa, jutteluapua ja sitä kautta hiljalleen usko maailmaan olisi varmasti parantunut.
Nyt lähdettiin parantamaan lääkkeillä "elämää", johon tarvitsisi joskus vaan lähimmäisen apua, syliä, kosketusta, kauniita sanoja ja ennenkaikkea lämmintä ihmistä vierelle vaihteeksi, ei lääkettä.
Mutta ymmärrän ja tiedän senkin, että sellainen ei aina ole mahdollista tai löydettävissä -mikä on tosi surullista.
Vaikeita juttuja!