Olen tällä hetkellä kiitollinen, kun sain perjantaina puhua puhelimessa hädän hetkellä psykologin kanssa ja vielä kahdesti.

Yöllä olin herännyt kolmen paikkeilla, kun joko unessa tai oikeasti huusin: "Äiti". Mun kohdalla se ei ole avunhuuto vaan hätähuuto. Epäilen sen olevan tukahdutettu muisto siitä hetkestä, mitä tapahtui, kun olin ehkä 6 v ja heräsin olohuoneen lattialta tajuttomuudesta ja paikalla oli poliiseja ja sairaanhoitajia.

Koskaan ei puhuttu äidin kanssa tapahtuneesta. Hän ehkä luuli, että olin unohtanut sen kokonaan. En uskaltanut puhua siitä. Mikä lie aiheutti mulle tuon huutoa aiheuttavan hetken. Viikon päästä olen psykiatrin ja hoitajan vastaanotolla. Se hirvittää. Mun täytyy luottaa, että mua autetaan.

Menneisyydestä voi nousta unien kautta käsittelyyn.vaikeita kokemuksia. Keho on viisas, muistaa. Oletko kokeillut ns. TRE-tärinäharjoituksia? Sillä sanotaan olevan vapauttavaa vaikutusta.

Hei,

Minulla on vähän kummallinen ja hankala tilanne oman terveyden kanssa, mutta en uskalla hakea apua siihen. Minulla ei ole varsinaisesti mitään fobiaa, mutta siitä huolimatta kaikki avun hakemiseen liittyvä pelottaa liikaa: ajan varaaminen soittamalla, sosiaalinen tilanne ammattilaisen kanssa paikan päällä, oireiden kertominen (mitä jos kuvailen ne väärin, en jännitykseltäni muista jotakin, tai en ehdi kertoa kaikkea ja saan väärän diagnoosin), kivuliaat tai pelottavat toimenpiteet, että hoito maksaa liikaa, että joudun syömään lääkkeitä (mahdolliset sivuvaikutukset tai jopa väärä/ terveyttä huonontava lääkitys), että en saakaan oireisiin mitään apua vaikka hakisin jne. Luultavasti mielenterveytenikään ei ole paras mahdollinen, mutta psyykkisen avun hakeminen pelottaa yhtä paljon kuin fyysisenkin.

Olen uskoakseni erityisherkkä, hsp, ja minulla on erityisesti lapsuudesta huonoja kokemuksia lääkärikäynneistä. Että on tehty asioita jotka sattuvat ja/tai pelottavat ja ne on tehty väkisin. Pelkään etten aikuisenakaan saa lupaa perääntyä ahdistavasta toimenpiteestä, jos menen lääkäriin, vaan jotakin tehdään puoliväkisin. En luota ihmisiin ja ihmisten välittämiseen ja myötätuntoon itseäni kohtaan tarpeeksi, että avun hakeminen voisi tuntua millään lailla turvalliselta. Jos lääkäri ei satutakaan minua fyysisesti, hän voi esimerkiksi suuttua, koska pelkään, ja loukata minua henkisesti. Olen yrittänyt puhua tästä läheisilleni, mutta ei kukaan tunnu ymmärtävän. Eivät edes he, jotka kokevat myös olevansa erityisherkkiä. Kaikkien mielestä minun pitäisi vain tehdä se, hakea apua pelosta huolimatta. Mutta entä jos en pysty? Elämä tuntuu jo muutenkin liian stressaavalta. Minulla on jo täysi työ tehdä ne lähes ehdottoman pakolliset esimerkiksi opintoihin liittyvät asiat, jotka stressaavat ja pelottavat. Pystyn kohtaamaan pelkoja, kun on pakko, kun jonkin asian suorittamatta jättäminen pelottaa enemmän, mutta en vapaaehtoisesti.

Ainoa, minkä uskallan tehdä tälle, on kirjoittaa tänne nimimerkillä. Jos vaikka joku sittenkin osaisi oireiden pohjalta kertoa edes jotakin, mitä voisin kokeilla tehdä asialle itse, yksin. Millä tavalla ihminen voi parantaa itse omaa terveyttään, jos avun hakemiseen ei vain pysty ainakaan niin kauan, kun se todellakin pelottaa enemmän kuin oireet.

Häiritsevin oire on tällä hetkellä kuivat silmät. Olen yrittänyt käyttää ilman reseptiä ostettavia silmätippoja, mutta kaikki mitä olen kokeillut kirvelee, kun sitä laittaa silmään, eikä tunnu auttavan tarpeeksi. Välillä silmät alkavat vuotaa ja kirvellä esimerkiksi näytön katsomisen tai tuulen takia, ja sitten en pysty pitämään niitä auki ennen kuin ne toipuvat siitä. Myös silmien kastuminen itkiessä tai liikuttuessa saa ne kirvelemään. Silmien valkuaisiin on ilmestynyt muutama punainen viiru, jotka eivät näytä enää paranevan. Joten sattuisiko joku tietämään jonkin erityisen hellävaraisen ja hoitavan silmätippamerkin, jota pystyisin laittamaan paremmin silmään ilman kirvelyä, ja joka auttaisi tehokkaammin?

Toinen häiritsevä oire on epämääräiset lihaskivut, joita on ollut jo ainakin viimeiset 5 vuotta. (Olen 28-vuotias nainen.) Useimmiten kipu on tuntunut pohkeissa ja pahenee rasituksessa, jos kävelen tai seison pitkään. Kipu on lievää mutta ahdistavaa, koska se saa minut pelkäämään, että pohkeeseen voi tulla kramppi, jos en varo rasittamasta niitä. Joskus harvoin yöllä tuleekin kramppeja, ja sitten pohje ei toivu siitä heti, vaan on seuraavana päivänä niin kipeä, ettei sillä voi kunnolla astua. Sitten nilkutan kotona vain vessaan ja jääkaapille, enkä voi lähteä päivään tai pariin minnekään vain sen takia, että yöllä veti suonta. Pohkeiden lisäksi kipuja on ollut vaihtelevasti jalkapohjissa, varpaissa, reisissä ja takareisissä sekä selässä. Joskus käsissä ja käsivarsissakin tuntuu jotain, ja niska ja hartiat ovat aina jumissa.

Minulla on myös niskassa emännänkyhmy ja melko runsaasti ylipainoa. Olen lihonut n. 20kg parissa-kolmessa vuodessa. Olen kyllä syönytkin mitä sattuu, ettei se ole sinänsä ihme. Minulla ei tunnu enää olevan juuri mitään itsekuria, vaikka 3-4 vuotta sitten olin vielä normaalipainoinen ja pysyin siinä. En kylläkään silloinkaan pystynyt laihtumaan vaikka yritin sitä koko ajan enemmän tai vähemmän.

Tiedonhaun perusteella nämä lihaskivut voisivat viitata fibromyalgiaan tai kilpirauhasen vajaatoimintaan. Suvussakin on kilpirauhassairauksia ja reumaa. Olen myös ollut stressaantunut varmaankin yläasteelta asti ellen jossain määrin koko elämäni, joten nuorena johonkin stressiperäiseen sairastuminen ei kai olisi mikään ihme. Minulla on myös kummallista kipua ylähampaissa joskus kun tulen ulkoa sisään. Se voisi googlaamisen perusteella olla kolmoishermosärkyä, vaikkei olekaan sietämätöntä. Epäilen että minulla on myös jonkinlainen lievä migreeni. Päätä särkee joskus, ja kipu pahenee rasituksessa, mutta sen kanssa selviää hyvin tavallisilla särkylääkkeillä. Lapsena olen oksentanut päänsäryn takia pari kertaa. Olen miettinyt että onko minulla itseasiassa hyvä kivunsietokyky, minkä vuoksi selviän ihan siedettävillä kivuilla sellaisista asioista, joista jotkut ihmiset kärsivät huomattavan paljon. Tai sitten pelkojen takia elimistönikin on sitä mieltä, että ei voi sattua enemmän kun kipuihin on nyt vain pakko sopeutua ja jatkaa elämistä, kun apua ei kerran voi hakea, ja luovuttaminenkin olisi suuri vaara ja riski. Kaikkihan menisi vain vielä pahemmaksi, jos lakkaisin pärjäämästä elämässä senkään vertaa kuin pärjään nyt. En koe että voisin tehdä muutakaan kuin jaksaa sen minkä jaksan ja toivoa, että se joskus vielä riittää.

Mielenterveyden oireilu taas on pääasiassa huonoa itsetuntoa, alakuloisuutta, yksinäisyyttä, aikaansaamattomuutta ja väsymystä. Olen aika ujo ja inhoan ulkonäköäni. Pelkään etten tule koskaan löytämään parisuhdetta tai riittävästi ystäviä ja kavereita ympärilleni, etten olisi yksinäinen. En ole koskaan seurustellut enkä harrastanut seksiä. Ajatus yhdynnästä, ja seksistä muutenkin, pelottaa. Vaikka voisi seksi kai mahdollisesti houkuttaakin, jos en olisi näin lihava ja kokisi itse kehoani hyvin epämiellyttäväksi. Joskus myös loukkaannun aivan liian helposti muiden ihmisten sanoista tai sanomatta jättämisistä. Silloin minusta saattaa tuntua siltä, kuin vihaisin ihan kaikkia ja varsinkin itseäni. Saan joistakin huonoa itsetuntoa triggeröivistä asioista jonkinlaisia ”masennuskohtauksia”, joiden aikana koen olevani täysin arvoton, etten tule koskaan riittämään kenellekään tai pärjäämään missään, että voisin yhtä hyvin kuolla, että haluankin kuolla. Nämä mielialan rajut laskut eivät kuitenkaan kestä kuin tunteja tai korkeintaan päivän pari kerrallaan, ja sitten olen taas psyykkisesti ihan ok ja haluan elää. Olen kokeillut viiltelyä parikymppisenä sekä laihduttanut rajusti syömishäiriötä muistuttavilla keinoilla, mutta en ole ollut kai millään lailla itsetuhoinen enää pitkään aikaan. Välillä mielialani on jopa korkealla, olen ihan inspiroitunut elämästä ja minusta tuntuu, että selviän kyllä vielä kaikesta jotenkin. Olenhan selvinnyt tähänkin asti. Silti tätä kirjoittaessani tajuan, etten tosiaankaan taida olla terve. Ja joskus minusta tuntuu, ettei kukaan välitä, ei voi välittää. Että ainoa maailmassa jota oikeasti häiritsee se, että minä kärsin, olen minä. Että ainoa joka edes haluaisi ottaa tunteeni huomioon ja ehkäistä niitä masennuskohtauksia tulemasta, olen minä. Että varmaan kaikkien muiden mielestä ansaitsenkin kärsiä, enkä edes kärsi nyt vielä tarpeeksi, kun kerran olen heikko pelkuri.

Minulla on myös tapana lohduttaa itseäni syömällä suklaata ja juomalla kahvia, joskus harvemmin myös juomalla alkoholia. Tuntuu että kemiallinen mielialan korjaaminen jonkin keskushermostoon vaikuttavan nielemisellä toimii paljon tehokkaammin kuin mikään järkevämpi keino. Silti: onko tähän kotihoitokeinoja? Ruokavaliota, meditaatioharjoituksia, joogaa, päiväkirjan kirjoittamista, tunnetyöskentelyä, jotakin? Mikä oikein voisi auttaa, kun ei uskalla kysyä apua sieltä, mistä oikeasti pitäisi? Luontaishoitoihinkaan tai vaikka hierontaanhan en uskalla mennä, koska niissäkin on se ahdistava sosiaalinen tilanne vieraan ihmisen kanssa. Varmaan kaikki täälläkin ajattelevat, että eihän tuo mitään apua ansaitsekaan, jos ei ota vastuuta itsestään ja mene sinne lääkäriin ja terapiaan niin kuin normaali aikuinen ihminen menisi. Mutta kysyn nyt kuitenkin.

Kiitos avoimesta ja laajasta tilanteen kuvaamisesta.

Nyt en voi vastata kuin kuiviin silmiin liittyvään, ja kramppeihin liittyvään huoleen. Niskan emännänkyhmystä sain tietoa karjalaiselta jäsenkorjaajalta. Oman itsen arvostamiseen liittyviin hankaluuksiin voin myös jotain omasta kokemuksesta sanoa.

Silmätipoista kysyisin apteekin henkilökunnalta. Itsellä on käytössä säilöntäaineeton 'tears again' sensitive -tuote. Kyynelneste on suolaisuudessaan varsinkin jos herkästi itkee/kostuu silmät, aika haastavaa silmille.

Kramppeihin yleensä sanotaan neuvoksi, syötkö suolaa riittävästi? ja tämä: laita suolakide kielen alle sulamaan. Yöllisiin kramppeihin en jaksa nousta hakemaan, vaan koetan vaihtaa asentoa rennompaan jossa keskityn hengittämään syvään ja puhaltamaan ulos; enemmän kuin pohkeet, minulla kramppaavat pitkät selkälihakset.

Emännänkyhmyssä on kyse aineenvaihduntaongelmista. Joku on joskus sanonut sen olevan rasvaa, mutta kalevalainen jäsenkorjaaja kertoi sen olevan merkki heikosta aineenvaihdunnasta. Fysioterapeutti ohjeisti (myös siihen emännänkyhmyyn liittyen) olkapään ongelmiin ohjeita antaessa, että selinmakuulla laittaisin pyyhkeen pään alle ja painaisin leukaa rintaan samalla työntäen takaraivoa taaksepäin, niin että tulee tunne kuin joku vetäisi päätä vaakatasossa eteenpäin. Jos tuota muistaa tehdä, ajan oloon sillä on vaikutuksia kyhmyn pienenemiseenkin.

Itsen kanssa balanssissa elämisen oppiminen on ollut mutkikasta. Itsen näkeminen realistisessa valossa voi kuitenkin vapauttaa itseä soimaavista oletuksista, jotka voi olla seurausta liiasta herkistymisestä. Tulee mieleen, kaikki tuo, mitä kerroit omalla kohdallasi epäilystä lihaskipuihin ja fibromyalgiaan liittyen, voi olla kuin osa dominopeliä? Kaatuva kaataa seuraavankin? Tällä en tarkoita väheksyä tuntemuksiasi. Ne ovat varmasti tosia, et niistä muuten kirjoittaisi.

Itsen kanssa eläminen on kasvamista hyväksymisessä; on kyse ulkonäöstä tai painosta, oloa auttaa jos huomaa myönteistä vaikka ulkonäköään ei voikaan kovin suuresti muuttaa, ja ehkä hiukan ainakin helpottaa kun vaihtaa vertailukohdetta (esim.koko-ongelmissa katsoo vaikka tvn ohjelmaa mammuttikokoisista).

Olen huomannut, että ahdistuksen hetkellä kun ottaa ahdistuksen vastaan kuin se on, sen ote alkaa hellittää. Yleensä kohtaamalla kivun, sen voima alkaa vähenemään. Mielen kivuissa olen kyllä tarvinnut vastakaiun, vaikka kirjoittamisilla vaikeimpina aikoina selvisin, silloin itsessä se vastakaiku.

keskustelua kirjoitti:
Menneisyydestä voi nousta unien kautta käsittelyyn.vaikeita kokemuksia. Keho on viisas, muistaa. Oletko kokeillut ns. TRE-tärinäharjoituksia? Sillä sanotaan olevan vapauttavaa vaikutusta.

Olen päässyt kerran kokeilemaan kolme vuotta sitten ennen isän kuolemaa. Kiinnostaa kyllä. Ei ole vaan varaa mennä mihinkään maksulliseen.

Hei tuhkasiipi,

Hakisin sinuna aluksi hoitajan vastaanotolle. Uskon, että osaa ottaa sinut hyvin vastaan ja saat alun. Tsemppiä!

Psykiatrian poliklinikalla käyty tänään. Olen vielä shokissa siitä. Lääkäri oli komea, jos niin saa sanoa. Lääkäri hoiti puhumisen. Hoitaja kuunteli. Lääkäri nosti heti masennuslääkkeen annostusta. En tiedä, onko lääkkeillä tarkoitus saada tuska pois mun äänestä. Ei noista vanhoista traumoista voi ihan tunteilematta puhua ääneen ihan vierailekaan ihmisille.

Aluksi mun tilanne kartoitetaan. Eka aika hoitajalle on ensi viikon keskiviikkona. Hän tekee kartoituksen. Sen jälkeen on tapaaminen uudestaan lääkärin kanssa. Sitten sovitaan mahdollisesta terapiasta tai jostain muusta.

Tärisyttää tämän päiväinen.

Yritän nukkua. Uni ei tule. Vatsaan sattuu ja ajatukset pyörii kehää. Eilen hyvästeltiin psykologin kanssa. Hän on saanut mut avautumaan. "Sipulia" on alettu kuorimaan kerros kerrokselta. Nyt sipulin kuorinta jatkuu psykiatrian poliklinikalla. En enää selvinnyt yksin. Niinkuin pitkään yritin. Mun vahvuuksiin on kuulunut positiivisuus ja huumorintaju. Psykologi pohti ääneen, jos huumorilla olen peitellyt mun pahaa oloa. Se käy jotenkin järkeen. Ekaksi olen ajatellut muita. Viimeisenä tulen minä. Lapset, mieheni ja työ oli etusijalla. Luovuin omasta harrastuksesta: lentopallosta. Sitten mulla on tullut taito ulkoistaa itseni tilanteesta. Silloin oli etusijalla siskoni pojat ja vanhempani. Oma tuska työnnettiin pois ja kauheammin kävin töissä. En sallinut itseni pysähtyä. Nyt mut on pysäytetty ja se sattuu.

pala lasia kirjoitti:

keskustelua kirjoitti:
Menneisyydestä voi nousta unien kautta käsittelyyn.vaikeita kokemuksia. Keho on viisas, muistaa. Oletko kokeillut ns. TRE-tärinäharjoituksia? Sillä sanotaan olevan vapauttavaa vaikutusta.

Olen päässyt kerran kokeilemaan kolme vuotta sitten ennen isän kuolemaa. Kiinnostaa kyllä. Ei ole vaan varaa mennä mihinkään maksulliseen.

Totta, että jokainen johonkin tiettyyn perehtynyt, hinnoittelee toiminnan kalliiksi eikä kaikkeen ole mahdollista saada Kelalta tukea.

pala lasia kirjoitti:
Psykiatrian poliklinikalla käyty tänään. Olen vielä shokissa siitä. Lääkäri oli komea, jos niin saa sanoa. Lääkäri hoiti puhumisen. Hoitaja kuunteli. Lääkäri nosti heti masennuslääkkeen annostusta. En tiedä, onko lääkkeillä tarkoitus saada tuska pois mun äänestä. Ei noista vanhoista traumoista voi ihan tunteilematta puhua ääneen ihan vierailekaan ihmisille.

Aluksi mun tilanne kartoitetaan. Eka aika hoitajalle on ensi viikon keskiviikkona. Hän tekee kartoituksen. Sen jälkeen on tapaaminen uudestaan lääkärin kanssa. Sitten sovitaan mahdollisesta terapiasta tai jostain muusta.

Tärisyttää tämän päiväinen.

Toivottavasti järjestyy apua. Varsinkin kun tunnepuoli noihin asioihin liittyen on noin pinnassa. Voimia kysyy jaksaa ryhtyä käsittelemään vaikeita kokemuksia. Voimia ja rohkeutta! 👍

pala lasia kirjoitti:
Yritän nukkua. Uni ei tule. Vatsaan sattuu ja ajatukset pyörii kehää. Eilen hyvästeltiin psykologin kanssa. Hän on saanut mut avautumaan. "Sipulia" on alettu kuorimaan kerros kerrokselta. Nyt sipulin kuorinta jatkuu psykiatrian poliklinikalla. En enää selvinnyt yksin. Niinkuin pitkään yritin. Mun vahvuuksiin on kuulunut positiivisuus ja huumorintaju. Psykologi pohti ääneen, jos huumorilla olen peitellyt mun pahaa oloa. Se käy jotenkin järkeen. Ekaksi olen ajatellut muita. Viimeisenä tulen minä. Lapset, mieheni ja työ oli etusijalla. Luovuin omasta harrastuksesta: lentopallosta. Sitten mulla on tullut taito ulkoistaa itseni tilanteesta. Silloin oli etusijalla siskoni pojat ja vanhempani. Oma tuska työnnettiin pois ja kauheammin kävin töissä. En sallinut itseni pysähtyä. Nyt mut on pysäytetty ja se sattuu.

Unilla on iso merkitys jaksamisen kannalta. Vaikeina jaksoina joutuu käyttämään lääkettä, mutta niillä öillä on huima ero luonnollisen unen öihin. Nuokaan vahvuudet, jotka kirjasit, ei katoa mihinkään, jos vaikeuksia ryhtyy enemmän käsittelemään. Niiden lisäksi voi kuoriutua uusiakin vahvuuksia. Tuo, mitä kirjoitit aina toisten asettamisesta itsen edelle. Isommaksi avuksi voi olla toiselle/toisille kun itsessä hyvä olo. Kuten lentokoneessakin, äidin laitettava ensin itselle happinaamari, sitten lapselle. Voimia syksyyn! ✍

Triplakiitokset keskustelua! Kelasta ei saa kaikkeen tukea. Työmarkkinatuella ei pysty maksamaan mitään ylimääräistä. Olet oikeassa siinä, että täytyy saada oma olo paremmaksi, jotta voi olla avuksi muille.

Tänään lääkäri soitti uniapnearekisteröinnistä. Mulla on keskivaikea uniapnea. Mun pitää vastata vielä unikyselyyn ja sitten lääkäri laittaa lähetteen keuhkolääkärille??? Niin mä ymmärsin. Astma mulla on. En tupakoi. Äidillä oli astma ja keuhkoahtaumatauti. On se, jos mulle tulee samat taudit.

Keskiviikkona meen ekaa kertaa psyk.polin sairaanhoitajalle kartoitukseen. Vähän hirvittää tai ei niin vähääkään. Pystynkö mä avautumaan vieraalle mun jutuista. Ainakaan en halua puhua mun menneestä avioliitosta ja avioerosta. Siitä tulee vaan niin paha mieli ja epäonnistunut olo. Enkä halua exän takia tuhlata enää yhtään kyyneltä. Ne menee vaan hukkaan. En ikinä voinut kuvitella, että me erotaan. Se ei ollutkaan mun valinta jäädä yksin neljän lapsen kanssa.

Unista puheen ollen näen vaan painajaisia exästä, meidän riidoista yms. Nyt asun yksin, eikä mun tarvii enää pelätä fyysistä väkivaltaa. Se on helpotus. Siitä johtuva pelko elää vielä mun korvien välissä.

pala lasia kirjoitti:
Tänään lääkäri soitti uniapnearekisteröinnistä. Mulla on keskivaikea uniapnea. Mun pitää vastata vielä unikyselyyn ja sitten lääkäri laittaa lähetteen keuhkolääkärille??? Niin mä ymmärsin. Astma mulla on. En tupakoi. Äidillä oli astma ja keuhkoahtaumatauti. On se, jos mulle tulee samat taudit....

Keskiviikkona meen ekaa kertaa psyk.polin sairaanhoitajalle kartoitukseen. Vähän hirvittää tai ei niin vähääkään. .....

Unista puheen ollen näen vaan painajaisia exästä, meidän riidoista yms. Nyt asun yksin, eikä mun tarvii enää pelätä fyysistä väkivaltaa. Se on helpotus. Siitä johtuva pelko elää vielä mun korvien välissä.

Uniapneaa poteneen pojan kummin tapaan tänään. voin kysyä mitä hänellä tilanteelle kuuluu nykyään. Joskus muistaakseni oli noissa uniapneatutkimuksissa? Hänellä ei tietääkseni ole astmaa. - Geeniperimälleen ei voi mitään....

Ehkä jos olisin tilanteessasi, puhuisin noista painajaisista. Voihan siinä olla, jos niin tekee, joutuu jossain määrin sivuamaan myös taustoja, mutta pääpaino kannattaa suunnata eteenpäin, varsinkin jos olet käsitellyt jonkun toisen kanssa aiemmin noista perhe-vaikeuksista. Mutta itseä kuullen eteenpäin 👍

.

Kiitos keskustelua! En tiedä, milloin tulee mahdollisuus puhua painajaisista. On toistuvia painajaisia mm. exä, potkut ja muutto. Satunnaisesti jos äiti on unessa, itken jo unessa tai herättyäni. Ihme kyllä ne pari muuta traumaa ei ole tulleet uneen. Varmaan sekoaisin, jos ne vielä uneen tulisi. Näen kyllä pakounia. Mistä lie ne kertoo.

Niin keskiviikkona olin ekassa kartoituskerrassa sairaanhoitajalla. Puhuttiin mun ahdistustasosta ja itsemurhariskistä, mikä nyt on noussut. Sh kysyi: seuraanko uutisia? Kyllä seuraan. Esitin huolen siitä, miten ihmisiä menettää työnsä, kun firmat menee alta. Siinä kohdassa sh kysyi, miten muhun vaikutti, kun Nokia loppui. Voin rehellisesti sanoa, että se oli ihan hirveetä. Ne tuntemukset, kun sai ennakkoirtisanomiset yms ja monen monet itkut.

Sitten sh kysyi mun elokuisesta viiltämisestä, kun se kumpusi mun siskoon liittyen. Siinä tuli puhuttua kuin rikkonaista levyä siskon murhapäivästä, seuraavana päivänä yövuoroon menosta, terkkarin kanssa itkemisestä ja siitä etten päivääkään ollut sairaslomalla siskon murhan takia. Murhan jälkeen tein töitä vielä enemmän ja hoidin mun neljää lasta (9, 7, 6 ja 2 vuotiaat) He pitivät mut järjissä. Heidän takia mulla ei ollut varaa romahtaa. Enkä voinut täysin luottaa exään silloinkaan. Mun piti silloin selvitä. Elin jonkinlaisella robottivaihteella. Töissä pystyi jättämään aivot narikkaan, kun kädet vaan kävi, jalat toimi ja silmät näki.

Sh sanoi, että siellä voin tarvittaessa "oksentaa" ajatuksia ulos. Voin myös kieltäytyä puhumasta, mitä en tahdo. Siihen vinkaisin, etten avioliitosta halua puhua. Se oli kyllä oman luokan painajainen appiukosta alkaen.

Uuden ajan sain kahden viikon päähän. Sain kasan papereita täytettäväksi. En edes huomannut mun huokailuja, mutta sh huomasi. Osan olen jo täyttänyt. Kaikkea en osaa tulkita. Osaan niistä ei sovi kumpikaan vastaus: kyllä / ei.

Toivon vilpittömästi, että mä vielä nousen tästä, vaikkei siltä tunnukaan. Pelkään kyllä, että kunnan resurssit ei välttämättä riitä ja laittavat pikakelauksella pihalle. Toivon aidosti saavani apua. Tulipas tästä pitkä sepustus.

Onneksi mulla on ystäviä, jotka repivät mut liikkeelle. Heille olen voinut kertoa mun masennuksesta. Ei sekään ollut helppoa.

Nolo juttu,  mikä keskiviikkona kävi sairaanhoitajalta pois lähtiessä,  oli etten meinannut löytää teitä ulos.  Kadotin kokonaan suuntavaiston. Jouduin paniikkiin. En koskaan aikaisemmin ole ollut yläkerrassa.  Toivottavasti kahden viikon päästä olisi helpompi löytää ulos.