Tuo TRE, sen kautta on joku, ainakin yksi tuntemani nainen, saanut apua niihin isänsä aiheuttamiin kehotraumoihin, joita raiskaus/raiskaukset lapsuudessaan oli aiheuttaneet. Eli joillain se toimii hyvin.

TRE kyllä kiinnostaisi tai jokin muu vastaava. Tällain työttömänä se on kustannuskysymys.

Mulla on tullut myös ajatus, jossa menisin taideterapeutin pakeille. Olen oikeastaan alustavasti siitä jutellut. Isän kuoleman jälkeen olin taideterapeuttiopiskelijan koekaniini. Silloin pyrin välttämään mm. mustaa väriä. Nyt mulle on tullut tarve, että tekisin synkän ja kipeän kuvauksen paperille. Puhuin siitä jo alustavasti pari viikkoa sitten. Oikeasti se maksaisi 80 €/krt, mihin mulla ei ole varaa. Enkä halua iitselleni ostaa paperia ja värejä sen takia. Voi olla, että siinä olisi tarve ehkä jopa selittää. Sitä en tiedä, riittääkö se yksi maalaus. Epäilen, että tarviin sen kaksi toisen raiskaajahyväksikäyttäjälle ja toisen äidille, joka pahoinpiteli mua. Kummallekaan en ole päässyt purkautumaan / raivoamaan heidän eläessään.

Nytkin olen puolustuskannalla, kun kerron tätä. Mun täytyisi päästä mun syyllisyyden tunteesta eroon. Mun täytyisi saada olla vapaasti minä ja vapaa menneisyyden taakoista. Se kun kävisi kevyesti ja helposti.

Niin juuri. Jokaisella on oikeus siihen, pääsrtä menneistä taakoista, ne kun ei oikeasti enää ole tätä päivää. Onko sinulle tuttu Siniset siivet? Sinisten foorumi?

On mulle tuttu siniset siivet. Aloin sinne kirjoittamaan n. 10 vuotta sitten raiskauksen jälkeen. Sinne tuli purettua myös hyväksikäyttöä. Samoihiin aikoihin mulla alkoi psykoterapian eka vuosi. En ole nyt aikoihin sinne kirjoittanut. Sinne kirjoittamisesta päiväkirjaan oli mulle apua. Viime vuonna yllätyin, miten olin kirjoittanut sinne laatikon kätköihin raakoja runoja. En pidä itseäni mitenkään runon kirjoittajana. Tuli sinne kirjoitettua sitten lisää. Ne ovat todella raakoja ja rumia. Niistä puskee tuska ja kipu läpi. Ne ovat siellä vähän kuin piilossa ja turvassa muiden katseilta. Tämä lause kuulostaa aivan ytimeltä: haluan tuntea olevani turvassa niin fyysisesti kuin psyykkisesti.

Turva.

Mullekkn pelastus.

Kiitos Keskustelua! Turva on pelastus!

Nyt olen ollut psykiatrian poliklinikan potilas/asiakas 10 kuukautta. Mulla oli hoitajalle aika viiden viikon tauon jälkeen. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, kun oltaisiin jopa samalla aaltopituudella. Ehkä mulla alkaa lääkärikammo/hoitohenkilökuntakammo lievenemään, kun alan vaan luottamaan. Se ei tapahdu hetkessä. Seuraava aika on kolmen viikon päästä. Sen jälkeen mulla on meno moniammatilliseen yksilökuntoutukseen viikoksi. Se on eka pätkä. Siellä on lääkäriiä, fysioterapeuttia, sosionomia sekä psykologia. Se jännittää ihan sikana. En tiedä, onko siellä kuntotestiä tai jotain. Mun täytyy luottaa siihen, että ne tietää, mitä tekee. Syyskuussa sitten psykiatrille meno. Mun täytyy oppia ottamaan apu vastaan. Eikä etsiä itsestäni sitä syyllistä. Eikö mun ole aika päästä vapaaksi mun syyllisyyden tunteista. Aika on suojella mun sisäistä lasta ja nuorta.

Tänään puhuin puhelimessa mun mahdollisen terapeutin kanssa, mitä sanoisin nuorelle minälle. Halaisin nuorta minää. Sanoisin, että olet turvassa. Itke vaan, jos tuntuu siltä. Kukaan ei enää satuta sinua. Haluan tuntea olevani TURVASSA.

Aivan juuri noin. Munkin kuntoutumispolulla on ollut noita aineksia. Vaikeana aikana olen saanut yhteyttä erääseen pitkn ajan terapeuttiin, joka tukenut ja muistuttanut juuri tuosta turvasta. Ja siitä, mikä ero on sillä kriisiajalla kaukana lapsuudessa verrattuna tähän hetkeen jota nyt aikuisena elää. Eli hankalan ajan yllättäessä (joutuneena kauas tiukkaan tilanteeseen) palautua takaisin tähän hetkeen vaikka itsekseen mielikuvan kautta, jossa istuu turvassa, vaikka ulkona niityllä jossain aurinkoisessa paikassa lintujen laulaessa ja lepoa luoden. Hengittäen syvään muutaman kerran mieltä rauhoittaen. Omat kipuajat olivat lapsuudessa, siksi puhun siitä käsin. Ei ole helppoa mennä laitokseen jossa ainakin joskus muinoin otettiin pois kaikki itsenäisyyttä ylläpitävät, lompakko/ puhelintahan silloin ei ollut kuin laitoksen osaston seinässä. Ja se dekkareista tuttu draama jossa mielikuvitus teettää kaikenlaista ylimääräistä sydämen sykettä nostattavaa. Voimia meille kaikille! 💕💕💕

Kirjoitat Keskustelua tosi hyvin!  Hyvä, jos sulla on terapeutti,  johon voit ottaa yhteyttä vaikeana aikana.

Mä en tiedä,  miksi vanha paska  puskee kiusaamaan ja kovasti kiusaakin.  Eilen keskustelin kaksi tuntia puhelimessa mun mahdollisen psykoterapeutin kanssa.  Puhelussa sovittiin vaikeita tapahtumia.  Niistä en pysty vieläkään puhumaan rauhallisesti.  Mun ääni muuttuu kuin kidutetulla ja on jopa vaikeaa hengittää.  Mun piti illalla ja nyt aamullakin ottaa astmalääkkeen lisäksi myös avaavaa,  jotta sain hengitetyksi.

Niin ja torilla tänään näin mun exän tädin,  jonka kanssa juttelin.  (Siitä on 10 vuotta,  kun erottiin.) Exäni täti sanoi viattomasti,  että exä alkaa näyttää isältään! Ihan hirveää!  En muutenkaan kestä nähdä enää, kun oli riitaisa avioero,  mutta että alkaa näyttämään mun raiskaajalta ja hyväksikäyttäjältä! Hyi helvetti! Tämä on taas niitä hetkiä,  kun tarvitsisin apua.  Olen kuitenkin oman tuskaisen kuplan sisällä ja hiljaa.  Mun pitäisi päästä raivaamaan tämä kipu ulos. On aika ottaa lääkettä ahdistukseen tänäänkin.  Sen lääkkeen suhteen on myös ristiriitaista tietoa. Sanotaan,  että ota ennemmin kuin satutan itseäni. Mun päässä demonit saavat mut syyllisyyden ja itseinhon valtaan. Sitten on toinen taho, kun kehottaa hengittämään syvään ja rauhallisesti.

Nyt on pieni este tai pelastus itseni satuttamiselle ollut se, kun haluan mennä uimahalliin vesijuoksemaan. Eikä sinne voi mennä avoimen haavan kanssa.  Mun taistelu jatkuu itseni kanssa.  Kauanko se jatkuu?  Kauanko sitä vielä kestän? Milloin on aika luovuttaa? Milloin?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: Väärä sana

Jotenkin noissa jutuissa mitä sullakin takan on kyse turvallisuuden järkkymisestä. sitä putoaa kuin kaivoon.

No, onneksi se on jo kuivunut kaivo!

Ei muuta kuin noustava varoen kuin seinää kiipeillen .... en ole kiipeillyt seinille mutta hyppiä olisin tahtonut jossain tilanteessa. aRghhhhh. Syyllisyys ja inho on menossa toiseen osoitteeseen. Mun taakan nimi on ollut aina häpeä isän takia. Nytkin välillä mieli tekee kuvitelmaa että oliko se arkussa makaava mies tosiaan isä?! Aivan erinnäköinen kun makuulla jollaisena en ole koskaan nähnyt. Ja sitten suuri syvä huokaus kun näen hautakiven jossa nimi ja kuolinpäivä.

Voimia sulle vesijuoksuun ja viikonloppuun!

https://www.youtube.com/watch?v=PXis0PtqdXw&list=RDPXis0PtqdXw&start_radio=1

Schubertin  serenadia...

Lukisin jos voisin keskittyä mutta olen aika sirpaleinen, aina ollut hajanainen, aina joku hukassa. On kyllä hyviä kirjoja.....

https://www.youtube.com/watch?v=EFJ7kDva7JE&list=RDPXis0PtqdXw&index=2

Spring Waltz Chopinilta...

💜

Hyvä ilmaisu: kaivoon putoaminen. Siltä se tuntuu. En saanut eilen illalla oikein unta. Mun mielessä kummitteli taas ajjatuksia. Mm. mun ex-mies eli lasteni isä. Ensi viikolla on 30 vuotta hääpäivästä. 10 vuotta on aikaa siitä, kun erottiin. Olisi pitänyt erota 13 vuotta aikaisemmin. Siinä tilanteessa olisin jäänyt yksin 4-vuotiaan, 3-vuotiaan ja 1-vuotiaan poikien kanssa. Silloin ei olisi syntynyt mun tytärtä, jolla on nyt 2-vuotias ja reilu 3-viikkoinen tyttöjä molemmat. Avioliitossa oli jonkin verran fyysistä väkivaltaa, mutta henkinen väkivalta myös satuttaa. Olen painanut ne unohduksiin. Nyt pulpahtelee pikkumuistutuksia sieltä täältä.

En varmaan siksi kaipaa enää ketään kaksilahkeista vierelleni. Ehkä sitten joskus, kun tästä vahvistun. Olisihan se kiva joskus vielä rakastua. Halaaminen ja pussailu kävisi. Sen pidemmälle en enää koskaan. Enkä tähän kaipaa kommenttia, ettei pidä sanoa ei koskaan. Siltä nyt tuntuu.

Schubertin serenadi on tuttu ja kaunis. Chopin: Spring Waltz on vieraampi. Kaunis myös.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

Hei

Viime viikon torstaina mulla oli psykiatrisella uusi lääkäri. Hoitaja oli valinnut mulle kahdesta lääkäristä suomalaisen naisen. Mua jännitti etukäteen ihan hirveästi. Ekaa kertaa nyt reilun vuoden aikana, kun olen psykiatrisella ollut, tuntuu, että lääkäri jopa kuuntelee ja ymmärtää mua. Vaikuttaa varmaan myös, että saan sanotuksi, miltä musta tuntuu. Vielä ei muuta lääkitystä, kun ei mua tunne. Kuukauden sisään mun pitäisi saada uusi aika lääkärille, jolloin on myös hoitaja paikalla.

Perjantaina mulla oli hammaslääkäri, joka mua myös pelotti. Muokkasi mun murtunutta hammasta sekä poisti hammaskiven. Useaan otteeseen sanoi, että hengitä nenän kautta. Moneen otteeseen taisin pidättää hengitystä. Kestin sen kidutuksen. Sieltä, kun pääsin, niin kiireen vilkkaan menin kotiin. Tuli jälkipaniikkikohtaus.

Viikon päästä tiistaina mulla on taideterapia, johon psykoterapeuttiopiskelija tulee mukaan. Mulla on tarkoitus saada paperille mun tunteet: viha, ahdistus, pelko, häpeä; jotka syntyivät nuorena koetusta toistuvasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Toivon saavani itsestäni ulos sen kivun ja tuskan, kun olen kahden turvallisen ammattilaisen seurassa. Etten jarruttaisi ja ajattele suojelevani kuulijaani. Ainakin toivon pääseväni harppauksen eteenpäin. Toivon myös, että viha itseäni kohtaan loppuu. Parhaillaan olen minä se itseni vihollinen. On aika olla itselleni lempeä ja armollinen. Se ei ole helppoa, kun lapsuudesta asti on alistettu. Kai mullakin on lupa olla onnellinen.

On. Ja hyvä, että jaksat hakeutua noihin joista kerroit. 💗

Kiitos Keskustelua! ❤

Lääkäreiden valta on pelottavaa.