Pellehermanni kirjoitti 2.4.2015 1:32

En tiedä mistä aloittaisi. Mulla on kaksi pientä lasta ja avopuoliso. Osakekämppä. Vakituinen työpaikka. Mullahan pitäis olla kaikki asiat hyvin. Mutta miksi mua sitten masentaa.

Tarvisin varmaan jonkinlaisen terapian ja lääkityksen. Lääkitys mulla on ollut ennenkin, mutta lopetin sen syönnin, koska tunsin olevani terve, mutta nyt ei kyllä oikein terveeltä ole muutamaan kuukauteen tuntunut. Olis mukava saada jonkinlaista vertaistukee täältä. Varmaan aika sekava teksti, mutta tälläin se nyt aivoista ulos tuli.

Kieltämättä tilanteesi on erikoinen kun ottaa huomioon kuinka hyvin sinulla asiat on. Monella muulla masentuneella eivät perusasiat ole kunnossa. Ei perhettä, ei puolisoa johon luottaa, ei edes työpaikkaa.

Jossakin on siis mennyt pieleen kun et pysty nauttimaan tavallisesta elämästä. Taloudellisia vaikeuksia on tänä päivänä hyvin monella mutta ilmeisesti pystyt kuitenkin perheesi kanssa elämään suht' normaalisti.
Oletko aina halunnut, että asiat ovat niin kuin ovat nyt eli oletko tehnyt oikeita valintoja hankkimalla lapsia? Vai haluaisitko elää jotenkin toisin? Niin että olisit vapaa liikkumaan minne haluat ja saada jatkuvasti uusia virikkeitä, tavata uusia mielenkiintoisia ihmisiä. Nähdä maailmaa. Voisiko syy olla niin yksinkertainen?

Entä, oletko koskaan miettinyt miksi pelkäät ihmisiä? Mitä pelkäät tapahtuvan kun kohtaat ihmisiä? Omia tunteitasi vai muiden reaktioita, sanomisia joista et pidä vai jotain muuta. Kysy myös sitä itseltäsi miksi luovuit lääkityksestäsi? Jos yksi lääke ei sovi pitää etsiä sopivaa.

Tee itsellesi kysymyksiä ei pelkästään pohdintoja miksi et tyydy elämääsi.

Itse kärsin nuorempana monista mielenterveyden ongelmista ja tunsin itseni huonoksi ihmiseksi mutta olen parantunut lähes kaikesta lääkityksellä ja terapialla. Se ei tapahtunut nopeasti vaan vei noin viisitoista vuotta mutta jaksoin odottaa paranemistani. Täysin en parantunut mutta olen suht' tyytyväinen. Vaikeatkin ajat elämässä on elämää. Ilman vaikeuksia en usko kenenkään selviävän elämästään.

Aivan kuin tässä nyt vähäteltäisiin sitä, että perheellinen ei voi olla masentunut. Veikkaan, että aika moni perheellinenkin/työssä käyvä voi olla vaikeastikin masentunut.

Luuletko, etten ole kysynyt itseltäni elämäni aikana kysymyksiä? Olen jo lapsena aloittanut kysymään itseltäni esim. Miksi en voi olla normaali kuten muut? Miksi minua kiusataan?

Tiedostan sen, että lapsena jokin meni vikaan ja sieltä se persoonallisuus muodostui.

Lapset ovat elämäni harvoja valopilkkuja, joten niistä olen onnellinen. Sekä myös puolisostani. Vaikka välillä ajattelen, että olen huono isän malli lapsille mitä tulee sosiaalisuuteen. En ole ulospäin suuntautunut.

En ole sellainen ihminen, joka haluaisi nähdä maailmaa tai tavata uusia ihmisiä tai mennä ja tulla kuten haluaa. Jos mulla ei olis lapsia ja puolisoa, niin luulenpa, etten kävisi missään. En varmaankaan edes töissä.

Lääkettä söin viime vuonna kahdeksan kk ja sitten alkoi tuntumaan, että olisin terve ja siksi lopetin. Aion aloittaa sen uudelleen jos saan aikaiseksi mennä lääkäriin.

Pellehermanni kirjoitti 2.4.2015 23:47

Aivan kuin tässä nyt vähäteltäisiin sitä, että perheellinen ei voi olla masentunut. Veikkaan, että aika moni perheellinenkin/työssä käyvä voi olla vaikeastikin masentunut.

Luuletko, etten ole kysynyt itseltäni elämäni aikana kysymyksiä? Olen jo lapsena aloittanut kysymään itseltäni esim. Miksi en voi olla normaali kuten muut? Miksi minua kiusataan?

Tiedostan sen, että lapsena jokin meni vikaan ja sieltä se persoonallisuus muodostui.

En kyllä mielestäni vähätellyt vaan toin esiin tosiasiat. Totta, että monet perheellisetkin ovat masentuneita mutta yleensä jokin siinä on vikana, siis perhe ei toimi mutta kertomasi mukaan perhe on sinulle kaikki kaikessa.

Oletko ainoa perheessäsi joka on masentunut ja miten oma masennuksesi näkyy perhe-elämässä vai näkyykö lainkaan, eli salaatko ongelmiasi esim. avopuolisoltasi? Kysymys saattaa olla tungetteleva mutta jos haluat saada vertaistukea, sinun pitää olla avoin.

Omia mielenterveysongelmiani salasin vaimolta monta vuotta ja tein siinä suuren virheen. Suhteeseemme tuli säröjä jotka vaikeuttivat paranemistani ja sopeutumistani siihen että olen hieman erilainen. Nyttemmin kun hän tietää millaista elämää siedän, on minulla paljon helpompaa ja niin luulen myös vaimollani olevan.

Se, että tunnet itseäsi kiusattavan on vaikeampi asia. Tekstistäsi ei ilmene kiusattiinko sinua vain lapsena vaiko edelleen? Kiusatuksi tulleelle kehittyy heikko itsetunto ja alkaa helposti syyllistää itseään, että itsessä on jokin vika. Tuntuuko sinusta siltä?

Olen sinua paljon vanhempi ja elänyt lapsuuteni täysin erilaisessa kulttuurissa mutta myös minun lapsuudessani lapset kiusasivat toisiaan eikä siihen vanhemmat juurikaan puuttuneet. Ei myöskään opettajat. Kiusantekoa pidettiin "normaalina" ilmiönä lapsuuteen vaikkei se tietenkään sitä ollut mutta muistan että silloin kiusattua tuettiin ja kiusaajaa parjattiin toisten lasten toimesta. Saattoi jopa olla niin että kiusaajaa joukkohivutettiin ja kiusaaja lopetti siihen muiden kiusaamisen. Näin siis kuusikymmentä luvulla, ainakin omassa lapsuudessani.

Sori. Saatoin vähän hermostua turhaan.
En salaa puolisoltani masennustani. Hän tietää mielenterveyden ongelmistani.

On ollut jo monta kuukautta erittäin uupunut olo. En tiedä kauanko tässä enää jaksaa. Ehkä oon vaan aivojeni rakenteelta masennukseen taipuvainen. Ei tässä oikein muutakaan selitystä tahdo löytyä.

Jotain meni omassa päässäni pieleen, kun aikoinaan menin ala-asteen kolmannelle luokalle uuteen ryhmään. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien muutuin mykäksi. En uskaltanut olla oma itseni. Olin vain hiljaa. Pelkäsin puhumista toisille tai minkäänlaista kontaktia toisiin. Häpesin itseäni. Koin olevani erilainen ja huonompi kuin muut. Tunneilla en halunnut osallistua mihinkään, koska toivoin vain että minua ei huomattaisi. Jos minut sitten huomattiin, niin muutuin punaiseksi ja kädet tärisi ja silmät vettyivät. Erilaisuuteni takia minua alettiin kaiken lisäksi kiusaamaan.

Sitä jatkui 4-5 vuotta. Otin kiusaamisen vastaan. En kertonut siitä kellekkään enkä pannut kiusaajille hanttiin.

Pellehermanni kirjoitti 8.4.2015 2:31

Jotain meni omassa päässäni pieleen, kun aikoinaan menin ala-asteen kolmannelle luokalle uuteen ryhmään. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien muutuin mykäksi. En uskaltanut olla oma itseni. Olin vain hiljaa. Pelkäsin puhumista toisille tai minkäänlaista kontaktia toisiin. Häpesin itseäni. Koin olevani erilainen ja huonompi kuin muut. Tunneilla en halunnut osallistua mihinkään, koska toivoin vain että minua ei huomattaisi. Jos minut sitten huomattiin, niin muutuin punaiseksi ja kädet tärisi ja silmät vettyivät. Erilaisuuteni takia minua alettiin kaiken lisäksi kiusaamaan.

Sitä jatkui 4-5 vuotta. Otin kiusaamisen vastaan. En kertonut siitä kellekkään enkä pannut kiusaajille hanttiin.

Ensimmäisenä tulee mieleen ns. selektiivinen mutismi. Voisiko olla se syynä puhumattomuuteesi?
Pystyt kuitenkin puhumaan joillekin, koska perheenkin olet pystynyt perustamaan!
Apua on saatavilla, mutta todellakin, se vaatii vahvaa omaa panosta ja movaatiota. Ja mikä olisikaan parempi motivaatio kuin se, että jaksaisit olla turvallinen ja luotettava isä ja puoliso? Perhe-elämä antaa valtavan paljon, mutta myös vaatii saman verran.
Mitä jos nyt jättäisit tuon menneisyyden märehtimisen? Katsoisit eteenpäin ja tämä olisi se loppuelämäsi päivä nr.1? Hyvässä mielessä!
Kehottaisin keskustelemaan lääkityksestä, MUTTA se ei yksin paranna! Ei ole keksitty lääkettä joka taikoisi kaiken pahan pois, mutta kylläkin lääkkeitä joitten avulla jaksat alkaa sen uuden minän rakentamisen. Ehkä olisi paikallaan myös kognitiivinen terapia, jonka avulla oppisit laajentamaan näkökulmaa ja avaamaan uusia oivalluksia?
Toipuminen masennuksesta voi viedä paljonkin aikaa. Mutta siitä voi toipua.
Totta kai ihminen voi masentua ja hyvin monet masentuvat vaikka olisi miljoonia pankissa ja upea koti ja perhe! Se on ulkoista hyvää. Masennus johtuu tod.näk. aivokemian muutoksista, ja hyvin monilla on herkkyys sairastua haastavissa elämäntilanteissa.

Ei ole häpeä tunnustaa tarvitsevansa apua. Se onkin juuri sitä oikeaa vahvuutta! Uskaltaa myöntää heikkoutensa.
Näin minä tämän olen ymmärtänyt vuosikymmenien rankkaa elämänkoulua käytyäni.
Takanani on todella synkkiä vesiä, nyt tuntuisi oppi menneen vähitellen perille ja elämä on sittenkin ihanaa! Käytän masennuslääkettä, käyn terapiassa enkä ihan lähiaikoina aio lopettaa. Masennuslääkettä voi joutua ja voi olla hyvä käyttää pitkään. Ehkä myöhemmin pienemällä ns. ylläpito-annoksella. Pitää kuitenkin AINA puhua hoitavan lääkärin kanssa niin annoksesta kuin mahd.lopettamisestakin!
Toivon sinulle aurinkoista kevättä🙂🌻

Kiitos tuosta viestistä. Tutustuin aiheeseen. En ollut tuollaisesta häiriöstä kuullutkaan. Toden totta minulla voisi tuo selektiivinen mutismi olla. Kuvaus kuulostaa juuri minulta.

Joka päivä parhaani yritän olla märehtimättä menneisyydessä. Usein se ei vaan tunnu onnistuvan.

Kyllä aion keskustella lääkärin kanssa että voisiko lääkitys aloittaa uudelleen ennen kuin tässä pahasti pääsee romahtamaan. Sekään ei ole kaukana nimittäin.

Hyvää kevättä teillekin.

Pellehermanni kirjoitti 8.4.2015 2:31

Jotain meni omassa päässäni pieleen, kun aikoinaan menin ala-asteen kolmannelle luokalle uuteen ryhmään. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien muutuin mykäksi. En uskaltanut olla oma itseni. Olin vain hiljaa. Pelkäsin puhumista toisille tai minkäänlaista kontaktia toisiin. Häpesin itseäni. Koin olevani erilainen ja huonompi kuin muut. Tunneilla en halunnut osallistua mihinkään, koska toivoin vain että minua ei huomattaisi. Jos minut sitten huomattiin, niin muutuin punaiseksi ja kädet tärisi ja silmät vettyivät. Erilaisuuteni takia minua alettiin kaiken lisäksi kiusaamaan.

Sitä jatkui 4-5 vuotta. Otin kiusaamisen vastaan. En kertonut siitä kellekkään enkä pannut kiusaajille hanttiin.

Tulee mieleen että millainen koti sinulla oli ja millaisen kasvatuksen olet saanut? Onko ollut liian kova kuri eli et ole saanut puhua esim. ruokapöydässä tms. vastaavissa tilanteissa?

Erikoista että kiusaamisesi jatkui vaikka et sitä vastustanut. Yleensähän kiusaajat kyllästyy jos häirintä ei tepsi ja he etsivät uuden uhrin. Kerrotko vähän minkä tyyppistä kiusaus oli?

Lapsuuden koti oli sellainen, että vanhempani sinänsä olivat rakastavia, välittäviä. Eivät kuitenkaan mitään supersosiaalisia. Isäni oli alkoholisti. Hän kuoli pari vuotta sitten viinaan.

Kiusaaminen oli jokapiväistä haukkumista, tönimistä, lyömistä. Syrjimistä.

Aika ilmeistä, että häpesit isäsi juomista koulussa kun tulit vähän vanhemmaksi. Nuorempana et ehkä vielä ymmärtänyt mitä runsas juominen tarkoitti.
Lapsen mielestä isä on mukava jos isä on iloinen, jollaisena varmaan häntä piditkin mutta noin kymmenen vuotiaana olit ehkä jo saanut jotain kautta selville mihin isäsi mukavuus (sosiaalisuus) perustui ja aloit ehkä pelätä että joku alakoulun kavereistasi hoksisi saman asian ja aloit ottaa etäisyyttä muihin oppilaisiin, säilyttääksesi salaisuutesi.
Voi olla myös niin että aloit nähdä isääsi myös krapulaisena, kiukkuisena ja arvaamattomana mutta et nuorempana osannut vielä yhdistää niitä asioita toisiinsa.

Yllä mainitut asiat ovat minulta villejä arvauksia sillä oma isäni oli täysin raitis mutta muuten hieman erikoinen, jonka uskoin jo lapsena johtuvan siitä mitä hän joutui sotavuosina näkemään. Isäni oli siis sotaveteraani mutta ei koskaan pystynyt niistä ajoista mitään kertomaan. Isäni kuolemasta on viisi vuotta.

Ehkä sinulle on nyt isäsi kuoleman jälkeen tullut uusia ajatuksia siitä miksi isäsi joi niin paljon ja olet alkanut alitajuisesti soveltaa omaan oloosi tällä hetkellä ja tunnet olosi epämiellyttäväksi. Ehkä mietit tuletko saamaan perimän isäsi alkoholismista. Millainen suhde sinulla on viinaan? Pelkäätkö kenties muuttuvasi isäsi kaltaiseksi ja se ajatus kammottaa mieltäsi niin paljon ettet näe elämäsi olevan ihan hyvällä mallilla. Mielestäni pelkosi on aiheeton sillä olisit varmaan jo maininnut ongelmajuomisestasi.

Mitä kiusaamiseesi koulussa tulee, sinun olisi ehdottomasti pitänyt puhua siitä jollekin, ainakin vanhemmillesi. Parikymmentä vuotta sitten et ehkä koulussa olisi saanut ymmärrystä jos olisit siellä puhunut vaikka opettajalle. Nyttemmin asiat ovat paremmalla tolalla ja kiusattuja on alettu tukemaan ja auttamaan.

Itse olen kokenut olla kiusattuna vasta aikuisena muutamien ihmisten toimesta ja nekin olleet lähinnä henkisellä tasolla, katseina ja pahoina puheina, mollaamisena ja syrjimisenä porukasta.

Isäni oli raittiina 3 vuotta. Raittius alkoi muistaakseni siitä, kun menin ekalle luokalle ala-asteelle. Kun olin tarhaikäinen, niin ilmeisesti silloin hänellä oli kovia ryyppyputkia, mutta itse en niistä ajoista muista isän juomista.

Tavallaan kasvoin ensin siihen, että isäni ei koskaan juo. En edes oikein tajunnut, mitä juominen on, kunnes 3. Luokan jälkeen kesälomalla isä käyttäytyi oudosti (oli juonut itsensä humalaan) kerran eräällä mökillä ollessamme ja äitini reagointi oli siihen voimakas (raivareita ja itkua).

Muistan elävästi kuinka itselläni alkoi silloin kädet ja koko kroppa tärisemään ja sydän hakkaamaan. En edes tajunnut mikä sellainen reaktio on ja kysyin äidiltäni, "Miksi mä tärisen".

Se kokemus muutti minua sillä tavalla, että toki kunnioitin ja rakastin isääni siitä eteenpäinkin, mutta muutuin varautuneeksi ja hiljaiseksi hänenkin läsnäollessa. Ei riittänyt se, että koulussa olin hiljaa ja minua pilkattiin, vaan siitä lähtien en osannut olla isänkään seurassa oma itseni. Ainoastaan äidin kanssa.

Näin jatkui siihen saakka, kunnes hän lopulta pari vuotta sitten kuoli. Raskaita hetkiähän nuokin oli laskea omin käsin isää hautaan.

Tavallaan kuitenkin en koe, että olisin hävennyt koulussa isäni juomista. Häpesin vain itseäni ja sitä miksi en voi olla normaali kuten muut lapset olivat.

Kyllähän sitä lapsenakin jo tuli pohdittua itsekseen, että tälläistäkö tämä elämä todellisuudessa on. Sain varmasti elämästä vääristyneen kuvan.

Oma suhteeni viinaan on sellainen nykyään, että otan kännit ehkä kerran parissa kuukaudessa, mutta tietenkin vain silloin, että jos lapset ovat mummulla hoidossa. Aloitin viinan juonnin jo yläasteella ja siitä ensimmäisen lapseni syntymään saakka se oli holtitonta. Se oli liikakäyttöä.

En kylläkään ole mikään asiantuntia mutta luulen että säikähdit äitisi reaktiota isäsi kännäilystä. Luultavasti äidilläsi oli pitempi aikainen tietämys isäsi juomatavoista ja isäsi oli varmaan luvannut olla juomatta mutta ei pystynyt pitämään lupaustaan.
Se "kohtauksesi" oli varmaa stressireaktio ja johtui siitä kun et käsittänyt miksi äitisi raivosi. Voi olla että luulit olevasi sen aiheuttaja. Lapsen mieli on sellainen jos sille ei kerrota mitä milloinkin tapahtuu, alkaa etsiä syytä itsestään. Jouduit tahattomasti vanhempiesi riidan uhriksi. Varmaan tilanne jätti sinulle epävarman olon ja voi edelleen vaikuttaa ajattelutapaasi. Vertaat omaa elämääsi vanhempiesi elämään, mikä on ihan normaalia koska ne asiat vaan muistaa vaikkei aina niin haluaisikaan. Ne lapsuustapahtumat kannattaisi käydä läpi ammattiauttajan kanssa mutta kyllä tästä keskustelustakin on hyötyä.

Muistan omasta lapsuudestani vanhempieni riitelyn vaikkei se johtunut viinasta. En syytä silloin tiennyt mutta vanhempana olen käsittänyt että isällä oli muita naisia ja siksi äiti oli joskus ihan raivona. Syystäkin. Vaikka omaan lapsuuteni kuulunut viina aloin nuorena silti käyttämään sitä raskaasti. Se täytyi johtua siitä millaiseen porukkaa tutustuin kun olin muuttanut pois kotoa. Ajauduin juopottelun takia vaikeuksiin viranomaisten kanssa ja minustakin olisi ehkä tullut alkoholisti mutta kun tapasin elämänkumppanini, loppui ryyppääminen kokonaan. Ei minusta raivo raitista tullut mutta kohtuukäyttäjä, enkä enää koskaan juonut yksin.

Sinun alkoholin käyttösi näyttäisi olevan hallinnassa paitsi jos juot yksin. Alkoholihan on paras ottaa seurassa ja siksi sitä sanotaan seurustelujuomaksi ja silloinkin on paras ottaa vain sen verran ettei muisti katkea. Monet käyttäjät kuitenkin juovat siksi etteivät osaa muuten rentoutua ja se on jo aika paha merkki siitä että se alkaa aiheuttamaan riippuvuutta. Juomisesta tulee tapa kun juo johonkin tarpeeseen.

Se, että elämän ilosi on kateissa ei varmaan johdu viinasta tai elintavoistasi mutta lapsuuden tapahtumasi varmaan aiheuttavat ajattelutapaasi nykyongelmia. Iältäsi olet vasta tulossa aikuiseksi ja sinulla voi olla ensimmäinen ikäkriisi. Muistan oman "kolmenkympin kriisini" hyvin sillä siinä iässä huomaa ensimmäisen kerran että nuoruuteen ei ole enää mahdollista palata. Kolmenkympin jälkeen alkaa vasta oikeasti tajuta vanhenevansa vuosi vuodelta mutta voin sanoa ettei vanheneminen ole pelkästään kielteistä. Siinä on myös hyvät puolensa.🙂👍

Olen kanssa varma siitä, että masentuneisuuteni ja ahdistukseni johtuu lapsuudesta.

Yhteys lapsuuden ja nuoruuden aikaiseen kiusaamiseen on varmastikin se juttu tässä.

Sain lapsena jo kuvan siitä, että olen huonompi kuin muut ja olen erilainen. Se on integroitunut persoonaani ja vaikeuttaa oleellisesti joka päiväistä olemistani ja elämistäni.

Nykyelämäsi on mitä ilmeisemmin paremmin hallinnassa joten on hyvä kysyä miksi lapsuuden ikävät asiat ovat alkaneet mietityttämään? Oletko jotenkin epäonnistunut jossain asiassa viimeaikoina niin perusteellisesti ja vertaat sitä lapsuuden vastoinkäymisiin. Mahdollisesti jossakin ihmissuhteessa, onko joku kaverisi alkanut käyttäytyä sinua kohtaan eri tavalla kuin ennen tai olet tavannut lapsuuden kiusaajiasi? Jotain on tapahtunut joka tapauksessa.

Itseänikin on aina vaivannut huonommuuden tunne ja tiedän olevani erilainen kuin muut miehet. Päälimäinen syy huonoon itsetuntoon on se, etten halua kilpailla paremmuudesta eikä minulla ole kunnianhimoa. Olen jostain lukenut että jos mies ei halua kilpailla mistään, tämä ei ole mies eikä mikään. Jostain syystä elämässäni kohtaamani miehet ovat olleet kaikki kovia kilpailemaan ja niin ikään kerskumaan tekemisillään. Enkä mitään muuta niin inhoa kuin itsekehua, enkä sellaisia ihmisiä siedä ollenkaan. Itseni kaltaisia miehiä en ole tavannut ja siksi minusta on tullut kai hieman omituinen mutta olen siitä huolimatta pystynyt elämään suht' normaalisti mutta miesystäviä ei minulla ole. Ilman ystäviäkin voi elää mutta vanhemmiten siitä saattaa tulla ongelma kun ei voi ketään pyytää avuksi mutta rahallahan saa palveluksia ja kotiapua.

Yksi keino olisi alkaa harrastamaan jotakin niin intensiivisesti että se sitoo ajatukset täydellisesti. Olet jo kertonut että lapset ovat sinulle kaikki kaikessa ja ilmeisesti avopuolisosi kanssakaan ei ole ongelmia. Jotain omaakin tekemistä kuitenkin tarvitsisit, täyttämään ne tyhjät hetket jolloin alat miettiä lapsuuttasi.

Pellehermanni, sinä kirjoitit kuin minun kynästäni. Sillä erotuksella että olen vähän vanhempi ja nainen 🙂 Jotenkin tuntuu ettei koskaan ole ollut sopiva tähän maailmaan, itselläni suurin surkeus alkoi myös, kun aloitin 3. luokan ja jouduin silloin vaihtamaan koulua. Tiedän ja tunnen, että lapsuudessani meni jotain pahasti vikaan. Mutta en muista, minulla ei ole muistoja lapsuudestani. Alkoholismia siinä ei kuitenkaan ollut, pikemminkin yhtä rampauttavaa pakkouskontoa 😟
Minullakin on nyt joku todella paha kausi menossa. Masentaa ja ahdistaa ja tunnen itseni täysin turhaksi, jopa äitinä lapsilleni... 😞