Lyhyt vastaus viimeiseen kysymykseesi: Ei. Elämä ei ole ohi, et ole menettänyt kykyjäsi mihinkään ja kaikki mitä olet, on edelleen tallella. Olet vain täysin loppu ja mielesi on mennyt "lukkoon", koska et hidastanut aikaisemmin. Ei ole mitään syytä syyttää itseäsi mistään. Tarvitset nyt itseäsi itsesi hoitamiseen ja vanhan minäsi löytämiseen 🙂 Ja itsesi lisäksi tarvitset ympärillesi sellaisia ihmisiä, jotka eivät vaadi sinulta mitään. Sinun pitää saada olla oma itsesi omilla ehdoillasi, jotta löydät jälleen sisäisen äänesi, joka on ohjannut sinua tähänkin asti. Mikäli nykyisessä kaveripiirissäsi ei ole tällaisia ihmisiä, hae niitä muualta. Esim. täältä 🌻🙂🌻

En tietenkään tunne sinua paremmin, enkä voi siksi tietää, mikä sinulle olisi hyväksi, mutta itse unohtaisin lopputyön hetkeksi. Sen ajatteleminen estää sinua rentoutumasta kokonaan ja uskoisin, että heräät aamuisin panikoimaan asiaa. Näin ainakin itselleni kävi. Se ei helpota ennen kuin päästät kokonaan irti vähäksi aikaa. Neuvoisin sinua juttelemaan tutorisi kanssa ja pyytämään rehdisti lisäaikaa ainakin muutama kuukausi. Sen jälkeen kirjoittaminen saattaa tullakin jo itsestään 🙂 Mutta ahdistus ei lopu ennen kuin päästät sen aiheuttajasta kokonaan irti.

Lääkärit tulevat antamaan sinulle aina vain uusia lääkkeitä. Itse en ottanut niitä kuin kolme kertaa, enkä niitäkään peräkkäisinä päivinä. Kuulemma olisi pitänyt syödä 2,5 kuukautta... Joskus ne auttavat, enkä tuomitse niiden syöjiä, mutta itselläni ongelmat johtuivat itsekontrollin ja -tuntemisen puutteesta ja koin, että lääkkeillä vain peitän sen vieläkin syvemmälle. Olin oikeassa ☺️

Makaan sängyssä aamusta alkaen ja pelkään ylös nousemista, illalla pelkään seuraavaa päivää ja sitä että joudun avaamaan silmät ja elämään sen, kaikki ne suoritus paineet.

Arvaa mitä? Mulla oli eilen eka ilta n. 1,5 vuoteen, kun odotin seuraavaa päivää ja heräämistä! Se oli aika uskomaton tunne ja matka takaisin ihmisten ilmoille on alkanut! Nyt mun pitää muistaa, etten hyppää takaisin oravanpyörävankilaani. Ahdistus on (minulle ainakin) addiktiona samanlainen kuin alkoholismi: suorittaminen on huumetta ja koska suorittamisesta palkitaan hyvillä tuloksilla, teen sitä lisää kunnes romahdan. En tiedä sinun ahdistuksen aiheuttajaasi, mutta voin vain toivoa, että uskallat päästää siitä irti. SINÄ olet aivan varmasti upeampi ihminen kuin mikään tehtävä, joka aiheuttaa suorituspaineita. Lähde vain vaihtoon 😉 Mutta lähde sinne omilla ehdoillasi ja ottamaan itsellesi kokemuksia maailmasta. Varmista ensin, että sinulla on hyvät tukijoukot, jotka auttavat sinua siinä, että perusasiasi ovat kunnossa, vaikka huitelisitkin pitkin maailmaa ☺️❤️ Niistä stressaminen pilaa kaikki kokemukset.

Kirjoittele kuulumisia tännekin, vaikka voisitkin jo paremmin.

Nallero kirjoitti 6.12.2011 11:7

Piti valmistua koulusta, lähteä vaihtoon ja tehdä vaikka mitä. Nyt puoli vutota takana paniikkikohtauksia ahdistusta, en kykene käymään koulussa tai tekemään yhtään mitään. Pää on aivan tyhjä enkä kykene tekemään lopputyötäni, en vain yksinkertaisesti keksi mitään. Olen menettänyt kaikki entiset kykyni enkä pysty edes ajattelemaan miten ennen kykeninkään tekemään mitään. Haaveet murenee pikkuhiljaa ja nyt aion perua kaikki suunnitelmat koska tuntuu ettei voimia ole. Olen täysin invalidisoitunut eivätkä lääkärit auta muuta kuin määrää lääkkeitä, en pääse terapiaan. Syytän itseäni että olen hajonnut, seonnut ja mennyt rikki. Voiko ihminen vain kadottaa kaikki kykynsä yhtäkkiä? Pelottaa ajatella kuukausikin eteenpäin, tulevaisuus on muuttunut mustaksi ja pelottavaksi. Makaan sängyssä aamusta alkaen ja pelkään ylös nousemista, illalla pelkään seuraavaa päivää ja sitä että joudun avaamaan silmät ja elämään sen, kaikki ne suoritus paineet.
Jokainen päivä tutnuu kärsimykseltä vaikka lääkkeet ovat vähän ahdistusta auttaneetkin.

En tiedä miten tästä jatkaa, tarkoitus oli lähteä keväällä ulkomaille vaihtoon mutta voimia ei ole, onko elämäni jo tässä?

Älä vaadi tässä tilanteessa itseltäsi liikoja,anna itsellesi aikaa,ole armollinen itsellesi. Ahdistus,paniikki ja masennus ym. mielenterveydenhäiriöt, ne ovat sairauksia jotka vaativat aikaa parantuakseen. Älä ihmeessä syyttele ja mollaa itseäsi, et sinä ole hankkinut ahdistusta/masennusta itsellesi! Yleensähän masennus,ahdistus yms. sairastuttaa tunnolliset, ns. kiltit, herkät ihmiset. Kaikki arvostettavia piirteitä🙂

Hoidat opiskelun sitten kun sinulle on siihen voimia,kun olet kunnossa. se kyllä odottaa! sinun hyvinvointisi on tärkein!🙂 Ahdistus/masennus on se joka "sotkee" nyt ajatuksiasi ettet pysty siihen juuri nyt.

Voimia sinulle toivotan, kyllä ne asiat vielä selviävät!🌻🙂🌻

Tuo on niin tuttu tunne, ettei yhtäkkiä osaakaan mitään mitä aiemmin teki ja osasi.
Mutta se on kauhea olo, paniikki, masennus, unettomuus, itsetunnon täydellinen romahtaminen. Mutta itselleni sattui onneksi ihmisiä lähelle jotka ymmärsivät. No, pelkkä ymmärtäminen ei riitä, kun ainakin minulla painoi päälle taloudelliset huolet, tulevaisuuden pelko että miten minun käy, ja kun en nähnyt mitään mihin tarttua.
Näin jälkikäteen turhan pitkään toipumiseni kesti, kun en saanut rauhaa toipua koska taloudellinen tilanne ahdisti eniten. Köyhänä ei ole helppo olla masentunut.
Mutta kun löysin Korkeimman Voiman ja avun sieltä, niin pelko hävisi, tiesin että minusta huolehditaan. Ja kun uskoin siihen niin sain jo hivenen voimaa tehdä jotain.
Se oli uskomattoman ihanaa kun eka kerran tein kotiaskareita ja tajusin että käskyt päästä käsiin toimi.
Aloitin pienistä askareista ja iloitsin niistä, iloitsin luonnosta ja muusta ilmaisesta, kun ei ollut rahaa etsiä muuta iloa niin aloin tajuta nämä ilmaiset ilon aiheet.

Voimia toivottelen minäkin sinulle. Muistan yhä elävästi, kun harhailin ympäri kaupunkia nuorena sekopäänä etsien jotain terapiapaikkaa... olin parikymppinen ja siihen asti olin menestynyt loistavasti koulussa. Sitten opiskelujen alkuvaiheessa jouduin kriisiin, en tiennyt mihin tähtäsin, pelkäsin, ettei elämästäni tule mitään. Olin aivan sekaisin ja minulle tyrkytettiin kaikenmaailman rauhoittavia lääkkeitä. Elämä oli muuttunut helvetiksi...Vähitellen kuroin kuitenkin itseni kuntoon.

Psykiatri, jolla kävin vähän aikaa, oli aivan vääränlainen ihminen minulle. En saanut häneen minkäänlaista kontaktia eikä hän minuun. Käynnit loppuivat lyhyeen.

Nykypsykiatria on onneksi paljon kehittyneempää kuin tuolloin, 1980-luvun alussa. Nuoruus vaan on niin valtavan vaikea elämänvaihe, ja monet nuoret tarvitsisivat paljon enemmän tukea kuin saavat. Tärkeintä on kuitenkin jatkaa matkaa. Minulla on kaksi ystävää, jotka yrittivät nuorena itsemurhaa, toinen parikymppisenä, toinen viisitoistavuotiaana. Toinen kärsi masennuksesta, jota ei silloin osattu kovin hyvin diagnostisoida saati hoitaa, toinen oli särkenyt sydämensä.

Kumpikin yritys epäonnistui. Molemmat tytöt menivät myöhemmin naimisiin ja hankkivat lapsia. Aika hyvin on kummankin elämä sujunut. Mietin usein, miten heidän nyt jo aikuistuvat lapsensa järkyttyisivät, jos paljastaisin heille, että heidän äitinsä yrittivät riistää itseltään hengen nuoruudentuskissaan. (Ei hätää, en kerro heille. En koskaan.)

Mutta mietipä tätä: vuoden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua sinunkin elämäsi voi tuntua aivan erilaiselta. Älä epäröi hakea apua. Kyllä sitä saa, jos vain jaksaa olla sinnikäs. Tsemppiä, elämä jatkuu!