Olo on yhtä aikaa tyytyväinen ja vähän pettynyt. Tyytyväinen, koska lopetin työt ajoissa (ja pääsin iltapäivällä olleen hankalan tunnetilan yli, niin että nyt on taas toiveikas olo). Vähän pettynyt, koska... en oikein tiedä. Koska olen myöhässä, vai koska työt lopetettua on taas vähän aikaa tyhjä olo. Kukas minä oikein olinkaan, sitten kun mun ei tartte kirjoittaa, etsiä tietoa, rakentaa uutta* siitä mitä opin... Pidän työssäni siitä syventyneestä tilasta jossa en tiedosta itseäni tai puutteitani tai ylpeydenaiheitani, persoonallisuus liukenee osaksi kysymysten ja vastausten verkkoa.
(*jotain pysyvää ja kaunista, sanoja joiden takana uskallan seisoa vielä seuraavanakin päivänä.)
Kiitos kuulumisista/kommenteista, keskustelua, Pikemiten ja JP. En ole aina tyytyväinen siihen, miten paljon aikaa vietän netissä (joskus tuntuu että mitä enemmän tänne kirjoittelen, sitä huonommin voin - tai sitten syy-seuraussuhde on toisin päin), ja niinä kausina en välttämättä halua vastata kommentteihin vaikka ne ilahduttavatkin. 🙂 Kiitos itsellenne kun olette olemassa, juuri tuollaisina kuin olette!
Tietääkö kukaan anime-elokuvissa usein esiintyvää kuvaa, jossa henkilö hymyilee ja kyyneleet valuvat vuolaasti samaan aikaan? Kuva tuli mieleen äsken istuessani rauhoittumassa töiden jälkeen - koin samanaikaisesti kiitollisuutta asioista jotka on mun elämässä valtavan hyvin, mutta samaan aikaan tiedostin niiden asioiden puuttumisen, jotka elävät vain haaveina. Tavallaan niiden haaveiden olemassaolo satuttaa, koska en tiedä onko niiden toteutuminen koskaan mahdollista.
-
Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: typo/tarkennus