Ystävällä oli eilen isot juhlat. Olo on yllättävän hyvä, joskin aika väsynyt. Kävimme rääppiäisissä syömässä eilisiä tähteitä (juhlapaikka oli siivottu jo aamulla, eli auttamaan emme ehtineet), lähtiessä työnnettiin vielä oluet käteen. Juna kotiinpäin lähtee keskellä yöllä, joten olemme hotellissa vielä tämän päivän. Kallista, mutta ehkä se ettei tarvitse kuluttaa päivää raahaten rinkkaa ympäri kaupunkia on sen arvoista.
Kummallista miten välillä tottuu omaan seuraan, kun ei muutakaan ole. Onneksi edes ulkona näkee muita
Tänään on ollut hieman ahdistuneempi päivä kuin eilen, mutta nyt olo on jo melkein rento. Näin yöllä toistuvia painajaisia - ehkei kannata katsoa kovin jännittäviä sarjoja yksikseen. Koulin tomaatintaimet, tein vähän ruokaa ja lepäilin eilisen pitkän lenkin jäljeltä. Suurta osaa päivästä hallitsi turhautuneisuus, ehkä perfektionismi tai suorittamisen tarve - teenkö tarpeeksi, käytinkö aikani hyödyllisesti, miksi puuhailu ei jo helpota oloa... Kyllä se sitten lopulta, ehkä siinä vaiheessa kun olin jo asettunut lepäämään. Huomenna sit taas töitä, ja normaaleja hulinoita. Kurkussa on tuntemuksia, mutta onneksi ei kauppaanlähtötarvetta.
Taidan pestä hampaat ja lähteä nukkumaan.
soroppi kirjoitti:
Ei varmasti ole, pikemiten. Tiedän että monet ihmiset kärsivät yksinäisyydestä huomattavasti enemmän kuin minä, ja että minun tilanteeni on itse asiassa todella hyvä. Välillä ajattelen, että niistä joilla on suurempia murheita, tuntuu varmaan kurjalta lukea kun pienistä asioista valittamista. Vai miten asian koit, Pikemiten?Toisaalta ajattelen, että valittaminen on minulle hyödyllistä. Saan jotenkin asioita pois mielen päältä, ja sitten niistä voi olla helpompi päästää irti.
Voi olla, mutta en ole huomannut että olisin ottanut nokkiini moisesta, jokaisella on omat olosuhteensa, joihin joutuu pakostakin mukaan. Miten olet saavuttanut tasapainon noiden kaikkien tunteiden kanssa? Onko sinulla jokin selviytymiskonsti?
En tiedä onko mulla mitään erityistä selviytymiskonstia joka toimisi aina, kun jokainen pieni kriisi on omanlaisensa.
Juuri nyt tunteet eivät vaivaa, joten kaipa voisi sanoa että tasapainossa ollaan 😶 Olen ihan tyytyväinen siihen että työpäivä on ohi. Päivällä oli hyvin kriittinen jakso omien ajatusten suhteen, ja ajatusten sävy kampesi ikävällä tavalla ironiseen/kyyniseen suuntaan, mutta sitten ruoka tuli valmiiksi ja unohdin asian. Iltapäivällä tunnemaastossa oli iloa, kun äiti laittoi viestiä iloisena siitä että olin kirjoittanut mummolle.
Valoisa olo, ehkä D-vitamiini ja runsas valo vaikuttaa. Koen sellaista hidasta tyytyväisyyttä, hienoista hyvänolon tunnetta joka läpäisee kaiken. Tomaatintaimet pukkaavat ensimmäisiä oikeita lehtiä sirkkalehtien lisäksi, kesäkurpitsa alkaa jo tottua olemaan päivisin parvekkeella, mutta nostan sen (ja salaatit, ja pinaatit) sisään illalla ilman viiletessä.
Olen väsynyt, ja se saa minut äkäiseksi. Viikonlopun pieni kuumeilu säikäytti sen verran, että haluaisin välttää kaupassakäyntiä (lue: haluaisin kumppanin käyvän kaupassa) mutta ei taida häntäkään isommin inspiroida. Tuntuu että minua pidetään ihan luulotautisena/hysteerisenä.
soroppi kirjoitti:
Olen väsynyt, ja se saa minut äkäiseksi. Viikonlopun pieni kuumeilu säikäytti sen verran, että haluaisin välttää kaupassakäyntiä (lue: haluaisin kumppanin käyvän kaupassa) mutta ei taida häntäkään isommin inspiroida. Tuntuu että minua pidetään ihan luulotautisena/hysteerisenä.
Pelkäätkö siis kantavasi ja tartuttavasi koronaa? Olet huolissasi muiden terveyden puolesta?
Flunssaoireita ei ole ollut pariin päivään, joten vietin puolen päivää kaupungilla ystävää tapaamassa. Teki hyvää jutella, mutta kotiinpalattua iski epävarmuus - pitääkö minun korvata menetetyt työtunnit jotenkin? Torstaina olisi (kaiketi) kansallinen vapaapäivä, joten pitäisikö minun olla joka tapauksessa ainakin se päivä töissä? Huoli siitä että teen liian vähän tuntuu kohtuuttomalta.
Hei. Auriko paistaa kesäisesti, luonto on vihreä. Pihalla kirsikkapuut ovat kukassa. Elämä on ihanaa, kuin miehet eivät pilaa sitä. Hyvää jatkoa.
Kivaa Pikemiten että jaoit kuvauksen päivästäsi 😊
Mulla tuntuu elämä aika tasapainoiselta juuri nyt. Töitä on paljon, mutta ainakin nyt tuntuu että suunta niiden suhteen on oikea. Muitakin tärkeitä asioita, kasvun ja kehittymisen suuntia. Välillä tuntuu siltä että olen oivaltamaisillani jotain tärkeää, ja se tunne itsessään tuntuu merkitykselliseltä. Lenkkeillessäni seuraan miten kasvillisuus teiden varsilla muuttuu - miten paljon lajeja joita voisi oppia, mutta ne korvautuvat uusilla ennen kuin ehdin pysähtyä määrittämään.
Tapaamme ehkä ystäviä ja tuntemattomia viikonloppuna, ja vaikka uusien ihmisten kohtaaminen aina hirvittääkin, laskeskelin aamulla että olen tavannut ehkä puolet suunnitteluun käyttämämme viestiketjun osallistujista. (Yleensä minun täytyy viettää muutama tunti jonkun ihmisen seurassa ainakin kolme kertaa, ennen kuin alan tuntea oloni niin turvalliseksi että koen pystyväni olemaan oma itseni.) Söin suklaakeksejä nälkääni, pitäisi lähteä käväisemään kaupassa.
Satelee vettä. Kohta tulee roskalava, johon voi viedä käytöstä poistuvia tuotteita. Huomenna minä kannan naapurini kanssa pois minun leveämmän sängyn, jota en tarvitse, koska ei yövieraita.
Kuulosti kivalta tuo kävelyretkesi luonnon keskellä.
Veittekö sängyn pois, Pikemiten?
Viikonloppu meni hyvin ja seurassa oli mukavaa vaikka vietinkin edeltävän perjantain sosiaalisten tilanteiden pelkoni kanssa itkupotku-painiessa. Nyt on jo ajatukset toisaalla - ukki kuoli su-aamuna, joten nyt on ollut kova laskeskelu ja suunnittelu miten ehdin Suomeen niin pitkäksi aikaa, että karanteeniaika ehtii kulua loppuun ennen hautajaisia. Näillä näkymin se onnistuu, mutta kumppani ei taida päästä mukaan. Saa jäädä tänne kastelemaan kukkia.
Olen pahoillani Ukkisi poismenosta. Sulla on raskasta nyt. Harmi kun on korona.Joskus se pistää va vihaksi. Ainakin tälläisessa tilanteessa.
KOita pärjäillä ja jaksella!
saloka kirjoitti:
Olen pahoillani Ukkisi poismenosta. Sulla on raskasta nyt. Harmi kun on korona.Joskus se pistää va vihaksi. Ainakin tälläisessa tilanteessa.KOita pärjäillä ja jaksella!
Kiitos! Kumma juttu, en ole kovin surullinen ukistani. Ehkä se johtuu siitä ettemme olleet kovin läheisiä, tai siitä että irtipäästäminen oli tapahtunut jo aiemmin Alzheimerin viedessä häntä jonnekin, mistä minä en häntä enää oikein osannut tavoittaa. Voi olla että suru tulee vasta äidin/mummon tunteita myötäeläessä, tai sitten ei ollenkaan.
(Tuntuu vähän tunteettomalta että olen oikeastaan aika hyvillä mielin lähdössä. Kiva päästä mökille, kiva tavata sukua ja perhettä.)
Mulla on tunteet koronan suhteen siirtyneet taas vähän kerrassaan siihen suuntaan että tuntuu lähes helpottavalta, kun kurkkukipu/aivastelu toimii täydellisenä tekosyynä kotiin jäämiselle niillä kerroilla, kun on väsynyt eikä jaksaisikaan tavata ihmisiä. Jotenkin ei tartte tuntea olevansa niin outolintu, kun oletusarvoisesti kaikki ihmiset viettävät paljon aikaa kotona.
Hei. Vein kyllä sängyn pois ja pöytäompelukoneen jonka olin perinyt. Siivosin ja aloin viihtymään paremmin kotona, nyt kuin minulla on uudet tuolit parvekkeella ja olen viettänyt aikaa siellä. Kävin kävelyllä meren rannassa, jota lähellä asun, ja poltin itseni aika pahasti. Tänään olin veljeni mukana hautausmaalla, laitoimme isälle ja äidille uudet kukkaset, veljeni oli ostanut ahkera liisoja.