Itsellä on vähän samankaltainen tilanne. En sairasta mitään, mutta olen ollut vuoden työttömänä ja... Pian alkaa työ ja vähän pelottaa mennä ihmisten pariin kun olen ollut yksin niin paljon.

Kuplasta poistuminen, tuntuu tutuilta ongelmilta mitä tossa kuvaat. Itse sairastin pitkään masennusta ja kun se vihdoin alkoi taittumaan, tuntui juuri täsmälleen tuolta. En ole vieläkään ihan täysin voimissani (tai ajoittain kyllä hetkiä, mutta stressin kasvaessa tulee takapakkeja), mutta paremmassa kunnossa jo kuitenkin.

Melko pitkään tuntui tosiaan tuolta kuin kuvailit ja vieläkin välillä, kun on aikoja että kaikki voimat menee ihan vaan perusasioista selviämiseen. Välillä kuitenkin jo alkaa olla aikoja, jolloin jaksan kokeilla uusia asioita ja tehdä itselle tärkeitä juttuja. Niistä sitten tulee luontevammin juttuakin ihmisten kanssa - niinkuin ns. "terveillä". Siitä eletystä elämästähän kaikki puhuu, omassa arjessaan olevista (lapset, työ, harrastukset, haaveet, murheet).

Välillä, kun on voimat ollut tosi lopussa enkä ole jaksanut tehdä melkein yhtiskään mitään, yritän tehdä jotain joka kuitenkin jotenkin herättää mussa jotain ajatuksia/tunteita... Joskus se on vaikka leffan katsominen sängyn pohjalla. Joskus se on haaveileminen siitä, mitä tekisin jos jaksaisin (yritän selvittää kuka olen, mikä mua oikeestaan kiinnostaa jne - nämä asioita, jotka jonkun verran masennuksen myötä muuttuneita). Aina voi oikeastaan tehdä jotain mukavaakin, josta ehkä sitten on kivempi jutella ihmisten kanssa :-).

Mut ymmärrän kyllä sun turhautumisen. Mä ajattelisin, että tee sen verran kuin jaksat, mutta yritä tehdä vaikka edes hiukan myös asioita joista nautit - niistä sitten ehkä alkaa löytyä jotain positiivista keskusteltavaakin? Tällaisten asioiden kanssa kamppailu vie yllättävän paljon voimavaroja, joten salli itsellesi se, ettet jaksa ihan kaikkea mitä muut jaksaa. Kyllä säkin vielä joku päivä taas jaksat, pikkuhiljaa :-)! Itse edesautan sitä tekemällä tosiaan niitä pieniä mukavia juttuja aina kun pystyn/jaksan. Joskus en pysty ja se on vaan hyväksyttävä. Yllättävän kauan itellä vei aikaa, että pääsi sellaiseen "normaaliin" kanssakäymiseen ihmisten kanssa, tosin sairastinkin masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä ainakin 8 vuotta. Siinä on monen vuoden synkkyys voitettavana. Aivot onneksi on plastiset ja hyvä ruokkii nyt hyvää siinä missä synkkyys ruokki synkkyyttä 8 vuotta.... Kun suurimman osan aikaa puhuu ihmisille suht mukavia/neutraaleja asioita, voi hyvin välillä puhua sitten niitä murheita ja ahdistuksiaankin.

En kauheen tarkkaan tunne OCD:tä, enkä tiiä sopiiko nää jutut yhtään siihen mitä hait takaa....?

Mun vinkki kuitenkin on: tee asioita joista tykkäät, oli ne sitten kuinka pieniä tahansa! Haaveile! Ja salli itsellesi se, ettet nyt jaksa ihan samalla tavalla touhuta kuin ne joilla ei oo ollut mielellä tällaisia asioita käsiteltävänä - voimavarat palautuvat pikkuhiljaa 🌻🙂🌻!

Kiisa, kiitos vastauksesta. On aina mukava lukea, että jotku ovat voittaneet sairautensa ja ehkä siitä saa itselleenkin toivoa.

Heippa!
Mulla ei ole mitään sairauksia, mutta ajattelin, että positiivinen kannustus voisi auttaa. Ollaan koulussa joskus sun sairauteen tutustutte, enkä osaa missään nimessä samaistua ongelmiin. Mutta mä oon aivan varma, että sä saat sun elämäs kuntoon vielä! Maailma on täynnä ihmisiä, jotka on selvinnyt ja säkin tuut selviämään! Sun pitää vaan luottaa ittees ja sä tuut kyllä onnistumaan!
Voimia sulle!! 🙂