Moikka!

Mulla samankaltaisia fiiliksiä vaikka tilanne vähän eri.

Mä olen ollut noin viisi vuotta enemmän tai vähemmän kotona, lasten, ahdistuksen, kriisien ja masennuksen kanssa ☹️ jätin liiketalouden amk opinnot kesken, kun tuntui ettei ole mun juttu ja hain opiskelemaan muualle. En päässyt. Nyt opiskelen kasvatustiedettä avoimessa yo:ssa ja koko ajan tasapainoilen sen välillä, että jaksaako vaiko enkö. Loppuvuoden olin sairaslomalla ahdistuksen ja uupumuksen takia. Mulle tekee tosi hyvää olla pois kotoa, koska mun toinen lapsista on aistivammainen ja olen myös hänen omaishoitajansa. Kotona ollessa alkaa ajatukset kiertää kehää ja olo pahenee. Opiskellessa sitten taas uuvuttaa ja on vaikeaa keskittyä opiskelemiseen..
Mä haluaisin osa-aikatöihin, mutta en pääse kun oon ollut kauan kotona ja mulla on 2 pientä lasta. Sekin ahdistaa.

Mutta älä anna periksi, alku saattaa olla ahdistava, mutta voi kuitenkin olla parempi olla poissa neljän seinän sisältä. Voimahalaus sulle.

Hei Pieniminä!

Älä luovuta vielä. Kokeile vähän aikaa sitä kuntoutusta. Se on varmaan kuitenkin parempi ja turvallisempi paikka harjoitella kotoa lähtemistä kuin työpaikka. Itse olin muutama vuosi sitten kuntoutuksessa pitkän sairasloman jälkeen. Olin ollut masentunut ja ahdistunut ja kotoa lähteminen oli tosi vaikeeta. Kuntoutus oli mulle hyvä tapa opetella “tavalliseen” elämään. Joka aamu piti herätä ja lähteä jonnekin, niin kuin kaikki “normaalit” ihmiset. En voinut kuvitellakaan meneväni sairaslomalta suoraan töihin, vaan halusin jonkin kevennetyn ja turvallisemman tavan palata arkeen. Kuntoutuksen jälkeen päätin mennä opiskelemaan.

Alku on aina vaikeeta ja hämmentävää. Onko sinulla siellä kuntoutuksessa joku ohjaaja, jolle voit kertoa tuntemuksistasi? Hän varmaan ymmärtää ja osaa auttaa ja tukea sinua. Et ole ainoa jolle kuntoutukseen meno on vaikeaa ja ahdistavaa. Kuntoutus on hyvä paikka kokeilla siipiään ja juurikin sairasloman jälkeen. Siellähän se selviää mikä sinun vointisi on ja voitte suunnitella tulevaisuutta.

Kovasti voimia ja tsemppiä!🙂🌻

Hei
On ihan normaalia tuntea eri ristiriitaisia tunteita ison muutoksen edessä, sillä sitähän siinä on kyse, elämänsä muuttamisessa. Kun tottuu tiettyyn oloon vaikka se olisi masennus, mieli tekee siitä turvallisen ja uusi olo pelottaa.
Älä luovuta, ota vastaan kaikki tunteet avoimesti ja opettele pikkuhiljaa ymmärtämään niitä, elämässä ei ole kiire mihinkään ja meillä on aina aikaa loppuikämme oppia. 🙂👍

Ole elämäsi kuski, äläkä matkustaja 🙂👍

Hei Juu luovuttaa ei kannata,jostain aina pilkistää sitä valoa.Minäkin olen elänyt sellaisessa noidankehässä.Jostain aina vaan saan sitä voimaa ja jaksan taas yrittää.Ajattelin,että olen selvinnyt jo erosta,mutta sitten tuli takapakkia.Taisin mennä liian nopeasti uuteen suhteeseen.Kuntoutusta en ole koskaan anonut,mutta olen ollut keskusteluryhmissä,joista on ollut apua minulle🙂🙂👍 voimia kaikille.

Kiitos kaikille tosi paljon.
Miten lohduttavaa on kun joku ymmärtää tän ristiriita-viidakon.
Koti on se turvapaikka, mutta samalla se ahdistaa. Ei ole helppoa.
Ajattelin heti kun tuli kova ahdistus siellä kuntoutuksessa, että lähdin liian nopsaan liikkeelle mutta ihan totta, tottakai se alku on vaikeeta ja kaikki muutos vaatii sopeutumista. Olinhan minä kuusi vuotta kotona..!
Eli nyt yritän vaan puskea ja uskaltaa mennä sinne. Olen joutunut ottamaan rauhoittavan kun lähden ja se harmittaa. Mutta niin vaikeaa on ollut lähteminen ulkomaailmaan ja sosiaaliseen kanssakäymiseen.
Eniten kaikessa tässä ahdistaa se, että ei tiedä mitään tulevaisuudesta. Jos on jalka poikki, kipsi niin ja niin monta viikkoa ja sitten paranee jne. mutta näissä mielen jutuissa ei tiedä mitään. Se jotenkin surettaa ja pelottaa aivan vietävästi.
Mitä jos en saa vakaata mieltä koskaan? Mitä jos tämä kuntoutus ei onnistukaan?
Vai kannattaako noin edes ajatella, noin pitkälle?
Pitäiskö yrittää ajatella vain hetki eteenpäin ja tietoisesti estellä näitä kauhuntunteita tulevaisuudesta?

Älä ajattele vielä noin pitkälle. Ota yksi asia kerrallaan. Olet jo päässyt eteenpäin kun sait kerättyä rohkeutta kuntoutukseen. Hissukseen eteenpäin 🙂 Itekkin olin monta vuotta kotona kun sairastuin ja vuosien jälkeen hain kouluun, alku oli todella vaikeaa, ja on vieläkin välillä, mutta kyllä se ajan kanssa helpottaa 🙂 tsemppiä kuntoutukseen!

Ei meistä kukaan tiedä tulevaisuudesta, meillä on toiveita miten se menee. Olet ottanut ison askeleen elämässäsi eteenpäin 🙂🌻 Kärsivällisyyttä koetellaan, jaksamista, halua, tulee ylä- ja alamäkiä, mutta suunta on oikea 🙂 Matka on pitkä ja se tulee olemaan lopun ikää mutta se on palkitseva, tämän sanon suurella kokemuksella 🙂👍
On hienoa että kirjoitat epäröinnistäsikin ja kaikista tunteista, sitä kautta pystyy olemaan itselleen myös rehellinen 🙂

Täällä ollaan tukemassa ja tsemppaamassa sua 🙂👍

Kiitos kaikille aivan valtavasti.
Miten ihanaa on saada vastauksia omaan pahaan tilanteeseen. Kaikki viestit tsemppasi hurjasti. Halaus teille kaikille.

Onko täällä ketään, joka on ollut monta vuotta kotona, vaikeasti sairas ja/ tai uupunut ja jotenkin siitä kuntoutunut, niin että on ehkä saanut ahdistusvapaan arjen takaisin?
Vai onko se ihan mahdoton ajatus?
Onko masentuneen ja ahdistuneen ihmisen elämässä nämä asiat läsnä lopunelämää, jos ne kerran puhkeavat?

Hei, itselläni masennus ja ahdistus tulivat työpaikanmenetyksen läksiäislahjana (työpaikka meni konkurssiin). - Minulle jäi asuntolaina palanpainikkeeksi ym. kaikkea jota olin
suunnitellut työssä ollessani. Työpaikan piti olla varma (tänäpäivänä ei mikään ole varma).
- Yritin kurrssituksen kautta uutta työtä ja kaikki näytti hyvältä ja lupaavalta mutta sitten tuli henkilökohtaisessa elämässä hyvin läheisenihmisen menetys ja se oli siinä. Kaikki tuo tapahtui ennakkoarvaamatta taas ja lyhyessä ajassa. Sitten pääsinkin heti kuntoutukseen jossa kartoitettaisiin työkykyni ja varmaankin motivaationi. - Nyt jälkeenpäin on hyvä arvioida asiaa nimittäin; - Olin erittäin kriittinen kaiken suhteen, kaiken. Tarkkailin toisten tekemiä virheitä, valitin joka asiasta, mitään toinen ei voinut edes sanoa ettenkö olisi löytänyt kommentoitavaa. Kritisoin kuntoutusjaksoani kirjoittamalla monta liuskaa asioita ja epäkohtia, einkä nähnyt mitään positiivista. Jopa harakat kotimatkalla aiheuttivat harmia ja aihetta valittaa.
Totta oli kuitenkin että ollessaan masentunut tai mieleltään sairas - ihmistä kohdellaan huonosti ikäänkuin ihminen olisi järjetön ja arvoton ja se aiheutti vieläkin enemmän sekä mielipahaa että syytä valittaa - oikeassa olin kuitenkin. -
Kuntoutusjakson loputtua minulle tarjottiin kuntouttavaa työtä paikasta jossa olin kokeilussa mutta enhän minä lähtenyt paikkaan joka aiheutti niin suurta hämminkiä mun elämässäni - sanktioita ei tullut koska minulla oli monta liuskaa syitä kirjattuna jotka olivat tosia... Olin n. puolivuotta työttömänä ja lähdin hakemaan työtä ja onnistuin saamaan hyväpalkkaisen työn. Sitä kesti n. puoli vuotta - sillä - loukkasin itseni työmatkalla ja jouduin sairaslomalle🤕.
Oikeasti oltiin taas alku tilanteessa. Työ oli raskasta mutta pidin siitä. Työnantaja ei antanut pisteitä sairasloma-ajaltani. Kun palasin töihin sain taas kiitosta työstäni ja kehuja.😀
Mutta turha tuulettaa, , alkoivat henkiset oireet,,,työ oli henkisesti raskasta minun puutteellisen koulutuksenikin vuoksi varmaankin - vaadin itseltäni paljon enemmän kuin mihin pystyn. - Laihduin ja työnantajani huomautti siitä (kin). - Työnantajani alkoi huomautella henkilökohtaisista asioista ja puuttua asioihin jotka ylittivät yksityisyyden rajan. - Kun olin sairaslomalla ja kävin lähikaupassa - minun ei olisi saanut näkyä. -Työhön tuli olla valmis lähtemään työpäivien jälkeenkin silloin jos siihen oli tarvetta. Täytyi olla "päivystys" valmiudessa 24h/vrk, myöskään vapaapäiviin ei voinut luottaa ja mitään suunnitella. Työpäivät ylittivät normit.
- Muista pienistä sairastumisistani huolimatta kävin töissä mutta sitten alkoi kuumeilu ja sairasloma jonka aikana alkoi työnantajan ahdistelu - soitot ja käynti oven takana. - Tuosta seurasi lisää ongelmia ja henkinen pahoinvointini lisääntyi - kaikkea ei voi edes kertoa mutta jos sanon että pahaolo oli niin valtava että oksensin ja aloin käyttämään sydän lääkkeitä niin tuo ehkä voi kertoa jotain. - Apua niinkö- Saako "henkisesti sairas" apua. Leima oli otsassa ja kaikkea sanomaani kritisoitiin.-
- Yksityinen taho antoi arvon avuntarvitsijalle. - Terapia ja psykiatrikäynnit usean vuoden ajan, lääkitys, ja oma halu olla vielä "terveiden" kirjoissa, ystäväni ja viisaiden ammattiauttajien tuella jaksoin. - Vaikeaa oli - . Lähikaupassa käynti vei voimavarani niin että oli otettava unet. Terapiassa käynti vei voimani että oli nukuttava väsymys pois. Seurustelua ei jaksanut.
- Muutaman vuoden jälkeen kävin tutkimuksissa joista oli hyötyä eläkeratkaisussa mutta se verotti olla rehellinen ja avoin lääkärille ja auttajille jotka minua kuuntelivat. Rehellinen ja avoin kannattaa olla joka taholle kun hakee apua ahdistukseensa.
Eläkepäätös tulikin sitten hyvin lyhyessä ajassa. Toipuminen alkoi hurjaa vauhtia. Jaksoin käydä lenkillä, juosta, tehdä kotitöitäni ja huolehtia itsestäni ja ottaa huomioon läheiseni.
- Kotia siivotessani löysin erilaisia "kätköjä" kaapeistani joista en muistanut mitään, ihmettelin vaan - kas tällaista.😀
- Tänään elän "tervettä" elämää jopa niin että ihmiset jotka kuulevat että olen eläkkeellä ihmettelevät - miten😐 sinähän et näytä sairaalta alkuunkaan -.
- Rukous ja rukousapu, esirukoilijat ovat olleet valtava henkinen apu. Parantumisestani annan kiitoksen Taivaanisälle. - Parantuminen edellyttää että rohkenee lähteä liikkeelle, rohkenee pyytää apua ja etsiä kanavia ja tahoja jotka oikeasti ja totuudessa tahtovat auttaa.
- Ahdistuksessa ja tuntemuksissaan ei kannata jäädä yksin hiljaa olemaan. Kannattaa purkaa sisintään puhumalla, kirjoittamalla, tekemällä mieluisia asioita käydä kuntoutuksessa vaikka itseään purkaen mutta ollen mukana. - Ahdistukselle on olemassa syy mutta se ei taida selvitä aivan noin vaan sormia napsauttamalla ja tönimällä eikä nukkumalla vaan😯🗯️