Kerroit seurustelleesi narsistisen ihmisen kanssa ja usein käy niin,että siinä suhteessa menettää ystävänsä,kun itsellä ei ole aikaa eikä mahdollisuutta olla kuin seurustelukumppanin kanssa. Ehkä ystäväsi silloin loukkaantuivat ja jos asiaa ei selvitetä tilanne jatkuu tällaisena. Ihmiset myös vieraantuvat,jos yhteys katkeaa. Sinä olet nyt avainasemassa. Jos haluat ystäväsi takaisin ole avoin ja aloitteellinen. Eihän se helppoa ole,mutta muutakaan mahdollisuutta tuskin on. Pienin askelin onnistuminen on mahdollista.

Hei Nepsukka! Kuulostaa valitettavan tutulta toi tilanne... Itsellä on just vaan pari kaveria, jotka asuu just kaukana ja heidän kanssaan ei kauheesti olla yhteydessä. Sukulaiset kyllä asuu lähellä, mut välttelen nykyään niidenkin luona käymistä koska häpeän elämäntilannettani (pitkittynyt työttömyys, elämän suunnan puuttuminen yms.) ja olen tosi huono tapaamaan uusia ihmisiä. Varsinkin tän viimesen puolen vuoden aikana mulla on ahdistus kasvanu kun mulla on niin epävarma olo ihmisten seurassa koska en halua olla taakkana ja kyllästyttää ihmisiä... mut toisaalta olen tosi yksinäinen ja kaipaisin paljon enemmän sosiaalista kanssakäymistä elämääni ja rakastan olla ihmisten kanssa. Ja tän ristiriidan kanssa eläminen ei ole helppoa. Neuvoja en osaa jaella, mutta sanon vaan, ettet ole ainoa!

Nepskukka kirjoitti 11.3.2017 22:21

Mitenhän tän nyt alottas. On niin paljon asioita mielen päällä ettei okeesti ees tiiän mikä ahdistais eniten. Noh, tällä hetkellä se varmaan on yksinäisyys.

Valmistuin reilu vuosi sitten toiseen ammattiini jonka jälkeen muutin takaisin kotipaikkakunnalleni. Luulin että täällä mua ois oottamassa ystävät ja sukulaiset. Todellisuudessa pelkät sukulaiset. Tää tarina on tosi pitkä ja monimutkanen mutta koitan saada tätä tiivistettyy. Ennen opiskelua seurustelin entisen miesystäväni kanssa, joka osoittautui pidemmässä aikajaksossa pahaksi narsistiksi. Siitä seuras että menetin itseluottamuksen, arvokkuuden, ystävät, käytännössä kaiken mitä naisella voi olla. Erosimme ja kävin kouluni loppuun ja sitten tapahtu tää takas muutto koti kulmille. Noh, kaverit sai kuulla että muutankin takas ja kaikki oli innoissaan tulossa kahvitteleen jne. Eipä kukaan tullut. Muutaman kerran oon nyt heidän kans ollut tekemisissä muuton jälkeen. Muuten istun kotona yksin.

Olen useat kerrat yrittänyt olla ystäviini yhteydessä mutta ei kenelläkään ole koskaan aikaa. Kukaan ei kerkeä edes puhelimessa keskustelemaan. Silloin kun olemme tekemisissä, kaikki vitsailevat sillä että olen syrjäytynyt ja istun vain kotona. Valitettavasti se ei ole vitsi. Se on karua todellisuutta, minun arkeani. Hienoa että se jotain naurattaa.

Opiskelujen loputtua vaivuin jonkin asteiseen masennukseen. Tämä on johtanut siihen että välttelen kaikkia tilanteita, joissa joudun olemaan tekemisissä uusien ja tuntemattomien ihmisten kanssa. Se tekee työnhakemisesta todella haastavaa. Olen vuoden aikana hakenut useisiin satoihin työpaikkoihin, koskaan haastatteluun pääsemättä ja se oikeasti turhauttaa.

Toivon saavani täällä vertaistukea ja apua vaikeissa tilanteissa koska tiedän että meitä, joille yksinäisyy ei ole oma valinta, on paljon tässä maassa. Mulla on paljon asioita jotka mulla painaa mieltä mutta en viitsi tähän yhteen viestiin kirjoittaa ihan kaikkea kirjoittaa että jaksatte lukea tämän loppuun. Kiitos jos jaksoitte lukea tämän ja ennenkaikkea kiitos jos vielä jaksatte vastata.

Hei, luin tuota viestiäsi ja helpotuin, koska kuulostaa niin tutulta. Itselläni ei ole samanlaista taustaa tai tarinaa, mutta tunnen tuota samaa tyhjyyttä ja pystyn siksi ymmärtämään tilanteesi. Olen joskus miettinyt, miksi ihmiset ovat aina niin kiireisiä? Aina kun soittaa heille, he ovat täynnä oman arjen askareita ja kuulostavat siltä, että heillä on parempaakin tekemistä kuin jutella puhelimessa.
Välillä kokee tuosta johtuen oman elämän niin tyhjäksi. Ehkä se on tämä vaihe, kun asuu sinkkuna yksin ja kaverit alkavat olla jo perheellisiä suurimmilta osin ja loput sitten ovatkin ei singlejä. He viihtyvät kotona varsin hyvin usein kultsujensa kainalossa.
Vaikuttaisi siltä, että kaikesta huolimatta tulisi vain hakeutua uusien ihmisten joukkoon ja seuraan, vaikka niitä itsekin välttelen viimeiseen saakka. Tuntuu työläältä lähestyä aivan uusia persoonia ja olla valmis tutustumaan , joka ainakin itsellä kuluttaa jopa voimia.
Toisaalta olisi helppoa keskittyä tekemään ja puuhailemaan kotona erilaisia käsitöitä tai sisustamaan ja nauttimaan niin eri tavalla omasta vapaudesta ja ajasta, mutta kuitenkin taustalla aina kolkuttaa se vaikenematon kaipuu läheisyyteen ja juttuseuraan. Toisinaan tähän kyllä itsekin turhautuu.

Hei Nepskukka!

Et todellakaan ole ainoa, jolle yksinäisyys ei ole oma valinta. Minäkin olen sellainen tapaus. Omilla kavereillani on monilla lapsia eikä heillä ole aikaa puhua tosiaan edes puhelimessa. Minulla on myös kavereita, jotka eivät ole läheskään aina vastanneet edes tekstiviesteihini, kun kysyn esim. mitä kuuluu, milloin ehdittäisiin kahville tms. Aika kummallista käytöstä kavereiltasi on mielestäni se, että he vitsailevat syrjäytymiselläsi. Se on kurja Juttu minusta.

Itse olen kehittänyt itseäni rohkeudessa. Mitään ei saa, jos ei yritä. Olen yrittänyt löytää itselleni kavereita menemällä juttelemaan ihmisille. Läheskään aina en ole saanut numeroita vaihdettua, mutta joskus kuitenkin ja jostakin on sitten tullut uusi tuttavuus. Ystävyys on sitten taas eri juttu. Se on erilainen tunnesuhde, jossa myös tuetaan toista, jaetaan ilot ja surut ja toinen ei hylkää. Minulla itselläni ei ole sellaista suhdetta tällä hetkellä. Se saa minut aika ajoin surullliseksi. Olen yrittänyt itse olla ystävä, mutta en ole saanut vastakaikua jostain syystä. En tiedä mistä se johtuu.

Sinun ei mielestäni kannata alkaa karttamaan työnhakutilanteita vaan jos se on hankalaa, niin kannattaisi minun mielestäni jutella siitä jonkun ammattiauttajan kanssa. Itse olen keskustellut ammattiauttajan kanssa ja saanutkin hyvää tukea eri elämän ongelmiini.

Ei se valinta varmaan ole kenellekään mutta jotkut meistä vaan syrjäytyy. Itselläkin oli nuorempana aika itsestäänselvyys että jossain vaiheessa löydän elämänkumppanini. Eipä niin käynyt, niinä harvoina kertoina kun luulin sellaisen löytäneeni niin toinen ei ollut samaa mieltä. Sitten sitä ei edes enää uskaltanut, keskittyi töihin ja mokasi senkin.

Nyt avohoitopotilaana sairaseläkkeellä yrittää mennä päivästä toiseen tietäen että on loppuelämän yksin. On haaveet karisseet ja on realiteetit tullut tilalle.

Eli en osaa apua antaa kun sitä kaipaisin itsekin mutta ei sitä saa. Kehotetaan vaan mene tuonne, tänne, yritä tutustua. Ei se auta kun on liian usein pettynyt ja huomannut ettei kelpaa edes kaveriksi kenellekään.

Hassuinta on lukea miten toiset valittaa miten puoliso pettää tai muuta ja silti tietää että toisella on suurempi mahdollisuus löytää uusi kuin minulla ensimmäinen. Olisin uskollinen ym. Mutta ei se auta kun ei ole sopivaa ulkonäköä.

Nykyään sen on tosin aika hyvin jo omaksunut ja ei jaksa enää yrittää miellyttää ketään. Huijareota joka tapauksessa joka paikassa jotka yrittää huijata.

Täällä kans yks, joka jäi yksin. Mulla oli ennen paljon kavereita ja ystäviä, olin koko ajan menossa. Sitten sairastuin syömishäiriöön. Olin siis "jo" 20-vuotias, kun jouduin sairaalaan pitkälle hoitojaksolle. Siinä vaiheessa jopa ystävät hylkäsivät mut. Mä en osaa kuvailla, kuinka hrveää oli, kun kökötin yksin sairaalassa ja seurasin muiden liikkeitä somen kautta. Olin vaan niin yksin, eikä monetkaan käyneet katsomassa mua. Ja ne, jotka kävivät niin hekin vain pari kertaa ja siihen se sitten jäi. Tälläkin hetkellä olen yksinäinen, vaikka tästä on jo 3 vuotta aikaa. Tapasin miehen, muutin toiselle paikkakunnalle. Edelleen on vaikea saada ystäviä enkä edes tiedä, miksi. Muuton myötä huomasin ihmisten väliset kulttuuriset, murteelliset erot. Mua pidetään jotenkin outona, kun sanon näin tai kun en ymmärrä muita.