Kun vihaa itseään...
Hei!
En ole tänne vähään aikaan kirjoitellut, edes logannut sisään. Aikaa on kulunut, samat ongelmat vain kiertää kehää. Olen tässä välissä aloittanut terapiankin, mutta sekään ei oikein tunnu riittävän.
Tällä hetkellä ongelmista ”tapetilla” on itseni vihaaminen. Minullahan on siis todettu ihan psykiatrin toimesta ”epänormaali suhde ruokaan” eli siis en virallisesti sairasta syömishäiriötä, mutta itse olisin sitä mieltä, että bulimian merkit ovat aika selkeät; syön ja sen jälkeen tyhjennän itseni… Rankaisen itseäni näin. Koska viime aikoina olen vihannut itseäni entistä enemmän, on rankaiseminenkin ollut päivittäistä ja tuhoisaa, sillä kun minulla on näitä itsensä rankaisemiskausia, en halua nähdä ketään tai olla ulkomaailmaan missään tekemisissä. Ja se taas johtaa uusiin itseinhopäiviin. Ympyrää mennään ja yhteen tullaan…
Menetin vappuna kaksi minulle hyvin tärkeää ystävää maailman typerimpään riitaan. Työnsin nämä ihmiset pois, en edes halua selvittää asiaa. Ja nyt sitten parjaan itseäni siitä, että olen niin saakutin tyhmä!! Ja ruoka on nyt elämässä taas isossa roolissa.
Miten päästä itseinhosta eroon? Miten saisin itseeni ”rakkaussuhteen”? Rakkaus ja vihahan kulkevat käsikädessa, joten kai vihalle täytyy löytyä se toinen puoli. Millä tavalla arvostaa itseänsä?
Heippa
hyväksy itsesi sellaisena kuin olet???!!!
Meissä jokaisessa on hyvät kuin huonot puolet
Kuin myös heikkoutemme ja vahvuutemme.
Mutta kannattaa käydä ammatti auttajan luona niin varmasti auttaa elämää.
Kaunista kevättä sinulle.
Hei Elisa84,
itseviha on merkillinen juttu. Välillä sitä vihaa itseään, välillä jotakuta muuta ja joskus voi tuntua siltä, että kaikki on minua vastaan. Raja itsen ja muun maailman kanssa on muuttunut epäselväksi. Olen kokenut itse samantapaista. Jos itseä on kohdeltu huonosti, kiusattu tai hyväksikäytetty, voi alkaa kääntää sen vihan itseään vastaan. Erityisesti naisilla on tapana tehdä näin, koska naisen aggressio on kulttuurisesti kielletty. Miehet saavat tapella ja heilutella nyrkkejään, mutta naisen pitäisi edustaa rauhaa ja sopusointua. Silloinkin kun oma olotila on kaukana rauhan tilasta.
Omien vihan tunteiden käsittelyyn olen saanut eväitä kahdesta teoksesta: Elina Reenkolan kirjasta Nainen ja viha ja Colin Tibbingn kirjasta Ehdoton anteeksianto. Paljon muutakin kirjallisuutta näistä aiheista toki löytyy. Mutta vihatyöskentely onnistuu vasta sitten, kun on päässyt sen pahimman vaiheen yli ja edes hieman rauhoittunut.
Minusta sinä tarvitset ammattiapua. Kuten näilläkin palstoilla on tuhat kertaa todettu, sen saaminen ei ole nyky-Suomessa helppoa, mutta pitää yrittää sinnikkäästi. Itse löysin hyvän terapeutin netistä. Toivottavasti sinäkin löydät. Tsemppiä! 🙂👍
Hei!
Tärkeintä olisi varmasti miettiä, miksi olet itseäsi kohtaan noin ankara? Mitä olet omasta mielestäsi tehnyt, että ansaitset tulla rangaistuksi? Itse ymmärrän noita tunteita jonkun verran. Olen tehnyt elämässäni asioita, joiden kuvittelin sillä hetkellä olevan kamalia virheitä ja tunsin itseni läpikotaisin huonoksi ihmiseksi. Silloin oli helppoa vajota tuohon tunteeseen ja vain halveksia ja inhota itseä ja tällä tavalla jotenkin hyvittää tekoani. Mutta myöhemmin tajusin, että niilläkin asioilla, jotka silloin tein, oli jokin tarkoitus. Ja etten loppujen lopuksi ollutkaan yksin syyllinen siihen kaikkeen. Ei minulla vieläkään ole hyvä itsetunto. Kaukana siitä. Ja nykyisen sairauteni takia olen taas päätynyt vähättelemään itseäni.
Mutta itsensä vähätteleminenkin on kierre joka pitäisi pystyä katkaisemaan. Kun vähättelet ja halveksit itseäsi voit huonosti. Ja kun voit huonosti tunnet itsesi kurjaksi ja itsetuntosi laskee. En usko, että kellään on valmiita vastauksia siihen, kuinka itsetuntoa voisi kohentaa. Jos olisi, niin minäkin varmaan voisin paremmin. Mutta on ainakin asioita, joita voit yrittää kokeilla. Terapeuttini ehdotti minulle seuraavaa: Kirjoita lista asioista, joissa olet mielestäsi hyvä. Kirjoita ylös myös mukavia asioita, joita olet tehnyt toisille ihmisille. Joka aamu, kun heräät sano itseksesi "Minä olen hyvä ja arvokas ihminen", sitten mieti asioita joita kirjoitit listalle. Käytä tähän joka päivä aikaa. Tiedän, että tuo tuntuu naurettavalta. Itselläkin oli vaikeuksia löytää itsestä hyviä asioita ja varsinkin hokea niitä päivittäin. Mutta tulevaisuus näyttää onko tuolla oikeasti tehoa.
Hyvää jatkoa! 🙂🌻
Niin, milläs oppisi hyväksymään itsensä. Tai edes sietämään itseään. Minä en vihaa ja inhoa mitään niin paljon kuin itseäni. Joten ymmärrän tuon tunteen oikein hyvin. Tunnen suorastaan etovaa inhoa, kun näen peilikuvani tai jään katsomaan vaikka käsiäni. Minussa ei ole ulkoisesti yhtään kohtaa, jonka voisin hyväksyä. Sisäisesti taas inhoan heikkoa itsekuriani ja montaa muutakin asiaa. Aina en oikein osaa edes eritellä, mitä itsessäni inhoan. Viha ja inho kuitenkin aiheuttavat helposti tuon itseni vahingoittamisen halun. Viiltely on tuttua minullekin. Röökilläkin olen poltellut käsivarsiin jälkiä.
En oikein tiedä, miten tästä itsevihasta pääsisi eroon. Terapia ei oikein tunnu sujuvan tai etenevän.
Heippa
Sori kun ensimäisen viestin kirjoitin hassusti ( olin vähän väsynyt kun on tullut
tehtyä kahta työtä niin järki ei aina juokse )
Eli käy ammattiauttajan luona lääkäri, psykolookin jne luona niin saat
varmasti apua ja elämäsi helpottuu.
Kun olet saanut asiasi kuntoon niin jatkossa hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet.
Se on kurjaa kun välit menee poikki kaverin kanssa mutta jos on tullut
töpeksittyä turhasta niin kannattaa puhua ja pyytää anteeksi niin yleensä asiat
ratkeavat.
Kaunista kevättä sinulle
Miepä painin myös tämän ongelman kanssa, sillä en osaa rakastaa itseäni kuin epähuomiossa, tai joskus harvakseltaan menee viikko jolloin inhoaminen unohtui. (pahus 😉 Kerran kuitenkin onnistuin muuttamaan itsevihan itserakkaudeksi puolen vuoden ajaksi.
Menetelmä oli kyseenalainen, mutta suosittelen sitä. Muistelee jotain ystävyys- tai parisuhdetta, jossa tutustui tyyppiin, joka selkeästi rakasti itseään. Nyt. Tiedämmehän, että itsevihamme aiheuttaa ongelmia ja tuon toisen tyypin tapa suhtautua itseensä on esimerkki ja todistus siitä, kuinka toimia päinvastoin. On siis pelkästään järkevää alkaa mahdollisimman itserakkaaksi heti. Ehkä olet joskus rakastunut johonkin toiseen ihmiseen, ota kiinni siitä vanhasta tunteesta ja kohdista se itseesi.
Miltä sinusta tuntuu vastaanottaa kehuja? Itseäni ne ärsyttävät, koska käytän itsevihaajan arvoasteikkoa. Aivan sama juttu luettaessa vaikka jostain Julie Cameron Tie luovuuteen kirjasta harjoitustehtäviä, jotka sisältävät itsekehua. Toisaalta molemmissa tilanteista seuraa sellainen kutina, että jokin kiehtova mysteeri niissä piilee. Tietäisikö kukaan pöljiä menetelmiä, joilla itsekehun saisi uppoamaan tajuntaan? Itselle tulee mieleen vain kasata mahdollisimman hassut tai typerät itsekehulauseet, opetella niitä huvikseen ulkoa eli toistaa niitä joka päivä. Ja sitten tietysti voi toistaa niitä vitsaillen, kun kehuu tapaamiaan ihmisiä. 😝
Itarkempin kysymykseen itsensärakastamismenetelmistä:
Lämpimät onnittelut puolen vuoden itserakkaudesta! Minulla ei ole mennyt kokonaista päivää itseäni vihaamatta tai halveksimatta. On kyllä ollut hetkiä, joina olen tajunnut itsevihani syvyyden ja hetken ymmärtänyt, että asiat olisivat voineet olla toisinkin. Lyhyinä ohikiitävinä hetkinä olen rakastanut itseäni enemmän kuin koskaan ennen, mutten koskaan kokonaista vuorokautta.
Minuun eivät tepsi mitkään iskulauseet, harjoitukset, kontrolloidut mietiskelyt tai mantrat. Tiukoilla itsekasvatusohjelmilla en pysty vapauttamaan itseäni. Ne tuntuvat samalta kuin ankara kasvatus, joka on itasekriittisyyteni ja itsevihani aiheuttanut, vaativalta, vastenmieliseltä kivireen vetämiseltä. Kontrolli ei vapauta. Kognitiivinen terapiakin tuntuu mielikuvissa ikävältä koulunpenkiltä. Varmaan pärjäisin siellä huonosti ja saisin laiskanläksyjä, ellen jopa joutuisi nurkkaan tai koulusta erotetuksi.
Kaikki ihmisiltä saamani rakkaus on opettanut minua rakastamaan itseäni. Tämähän on luonnonmenetelmä, jolla lapsikin kehittyy itseään rakastavaksi yksilöksi. Empaattinen terapeutti on tämmöinen ihminen. Hän on myös niin empaattinen, että pysyy tarpeeksi etäällä.
Empatia ja rakkaus on edesauttanut myös oivallusten syntymistä. On alkanut hahmottua, millaiset kokemukset ovat tehneet minusta itsevihaajan ja millainen olisi ollut vaihtoehtoinen kehityspolku, jota voisin ehkä vielä osittain kulkea loppumatkan. Jos jaksaisin, voisin kehittää mielessäni vaihtoehtoisen elämänhistorian, jossa minua olisi kohdeltu ymmärtävämmin, ja nähdä pikku Desperin paremmassa valossa, ehkä pikkuhiljaa isonkin Desperin.
Itseviha on myös turvallista. Kun vihaa itseään valmiiksi, toiset eivät voi loukata niin paljon. On turvallisempaa vihata itse itseään kuin antaa toisten iskeä. Itseviha on myös turvallinen kaveri, aina paikalla. Itseviha on ihmisen paras ystävä! Olisi outoa ja suojatonta, suorastaan orpoa olla vihaamatta itseään! Onko karmea kohtaloni vielä lopettaa itseviha ja alkaa rakastaa itseäni?
Hei elisa!
Olen entinen bulimikko. Harvemmin tänne palstoille kirjotellut...
Mutta samat ongelmat mullakin kiertää kehää. Ei siitä pääse mihinkään; en vihaa ketään enkä mitään niin paljon kuin itseäni. Vihaan ulkonäköäni, vihaan luonnettani. Viha on suuri.
En ole ollut terapiassa. Itse pääsin bulimiastakin eroon aikoinaan. Helppoa se ei ollut, takapakkia tuli mutta tässä olen... suhde ruokaan ei vieläkään ole normaalia, syön mitä milloinkin. Välillä tulee salaatti kausia, välillä suklaa jne jne..
"syön ja sen jälkeen tyhjennän itseni... Rankaisen itseäni näin. " - tekisinkö noin, ellen pelkäisi palaavani taas menneeseen? ellen pelkäisi taas että joku huomaa?
- tekisin. ikävä kyllä. Koska minustakin tuntuu että niin voin rankaista itseäni tyhmyydestäni ja kaikesta paskasta.
Pyydä ystäviltä anteeksi, olise sitten miten tyhmää tahansa. Ole rehellinen. Jos se ei auta, oot yrittäny kaikkes.
Loppuuko itsensä vihaaminen koskaan? en tiedä...
tsemppiä. kohtalotovereita löytyy.