Hei
Hakeudu seurakuntaan, sieltä löytyy voimaa. Pyri löytämään kontakteja myös samassa elämäntilanteessa oleviin, he ymmärtävät parhaiten. Minun paikkakunnallani on oma kirkon ryhmä mielenterveyskuntoutujille jossa olen tutustunut kärsimystovereihini ja annamme esirukousapua toisillemme. Lisäksi rauhoittavat lääkkeet ovat tärkeitä selviämisessä.

Tasha kirjoitti 28.12.2015 20:28

Puhumme usein masennuksesta, ahdistuksesta tai elämästään luovuttamisesta. Siitä, kuinka ei jaksaisi elää enää eteenpäin. Monilla, kuten minulla, on varsinkin ahdistuksen jälkeen on vielä seuraava oire kaiken sen taistelun ja väsymyksen jälkeen. Kun ei enää jaksa, kun ei enää tunne mitään, on pakko päästä tuskasta eroon; viiltely, ihon polttaminen, oksentelu... eli itsensä vahingoittaminen. Ihmettelet varmaan oksentelua, mutta bulimikolle se on tapa vanhingoittaa itseään omalla tavallaan...

Itse toimin usein miten polttelemalla ranteitani tai nilkkoani. Joskus viiltelinkin, mutta se ei ollut itselleni vaitoehto sitä jatkaa. Ranteeni ja nilkkani ovat sen näköiset että ulkopuoliset luulevat mulla olevan tai olleen jokin ihotauti. En pääse arveista eroon, enkä tiedä halusisinko, koska arvet ovat osa mua. Kertovat elämästäni sen karusta puolesta itselleni ja niille, jotka siitä jotain tajuavat.

Mutta, mistä voisi saada todellista apua, jos esim minä pääsisin eroon tästä toiminnasta? En ole ylpeä tästä tavastani ja toivoisin oloni paranevani niin, että tätä oireilua ei enää olisi. Koska pystyisin arvostamaan itseäni enemmän; Siihen kun tietäisin vastauksen...

Hei Tasha !
Itse olen kans viillellyt niin et lähes aina on pitänyt tikata. Polttelin kans ennen kämmeniä.
Apua olen saanu psykiatrisilta osastoilta. Terapiat ei mua ole auttaneet
Pahat arvetki on saanu miettimään. Joka tapauksessa ne on niin pahat että lähes aina joudun selittää mistä ne johtuu, vaikeinta on jos joku pikku lapsi kysyy mistä ne on tullu.
😐
Mut yritä päästä osastolle, siel kokeilla eri keinoi mite pääsee irti.

Myös monesti ku menin osastolle, piilottelin teriä esim. Siteiden alle, housun saumoihin jne.
Mut älä sinä piilottele, se oli virhe.
Voimia 🙂🌻

Kiitos arka ja SCIM...

Niin, olen seurakunnassa mukana kyllä ja saan sieltä paljon apua elämääni. Kuitenkaan se ei ole vienyt tätä tapaani reagoida ongelmiini pois. Välillä voi olla taukoja, kun en vahingoita itseäni, mutta kun tulee tarpeeksi vaikeaa... palaan siihen niin usein.

Olen myös ollut sairaaloissa tämän asian kanssa. Useaan kertaan. Olen myös piilotellut teriä, mutta myös pieniä sytkäreitä ja harvoin niistä jäänyt kiinnin ennen kun olen niitä käyttänyt, väärin..

Usein mietin, että mitä asialla on väliä. Minun kroppani, minun kipuni ja arvertkin ovat minun. Ei pitäisi ketään muuta haitata. Mutta en niin voi muita moittia, kun tulevat tukemaan mua tiellä, johon ei kuulu polttelua, viiltelyä tms. He tarkoittavat hyvää.

Usein ajattelen, että ansaitsen tuntea kipua. Ihan kuin ei elämä olisi jo satuttanut riittävästi... Jos puhuisin toiselle henkilölle nyt, joka olisi samassa tilanteessa kuin minä... haluaisin sanoa, että itseään on mahdollisuus rakastaa. Siitä se lähtee.

En vain vielä sitä osaa tehdä.
😞

Opettele rakastamaan itseäsi ja kehoasi! Olet arvokas ja tärkeä ihminen, muista se! Voimia sinulle muutokseen! 🌻🙂🌻 Olen kärsinyt samanlaisista ongelmista kuin sinä, olen vahingoittanut itseäni monin tavoin ajatellen että ansaitsen sen. Pikkuhiljaa olen alkanut kohentamaan ammattilaisen avulla omanarvontuntoani. Ota sisäinen voimasi käyttöön ja päätä että haluat parantua, se tuottaa tulosta! Voimia!

Nuorena minulla oli bulimia, sille ei ollut silloin vielä nimeä. Muistan kuinka ahmin ruokaa ihan hirveästi ja menin vessaan oksentamaan. Kumma juttu, vaikkei siitä yleisesti edes missään puhuttu, niin tiesin että teen väärin ja tämä on sairasta, joten yritin sitä salata. Samoin oli muita pakonomaisia toimintoja minulla joita häpesin, koska ne antoi rauhoittavan tunteen mutta olivat kiellettyjä ja siitä nousi hirveä syyllisyys.
Aloin käyttämään alkoholia ja polttamaan tupakkia, no bulimia loppui, mutta alkoholi oli yhtä vaarallinen jopa vaarallisempi aine minulle koska join aina liikaa, sammuksiin asti. Se oli nollaamiskeino minulla, ahdistuksen purkua ja pakenemista. Unelmat ja kuvitelmat olivat myös niitä pakenemiskeinoja, mutta ne unelmat olivat ihan vääriin asioihin suuntautuvia. Tupakka oli toinen myrkky.
Mutta pääsin viimein ihan viimetipassa ennenkuin kokonaan alkoholisoiduin AA:n piiriin ja sitä kautta raittiiksi. Kas kummaa, bulimia tuli takaisin. Mutta minulla oli nyt keino siitä irti päästä, päivä kerrallaan, hetki kerrallaan ohjelma. Muistan kuinka aloitin oksentamisen lopettamisen, eka kerran vain kärsin tuskan mikä tuli kun en mennytkään oksentamaan vaan sinnittelin hetki kerrallaan ja tunne että pitää oksentaa meni ohi. Sen jälkeen se olikin helpomaa ja useimmiten en enää ahminut ruokaa liikaa. Joskus vielä tuli repsahduksia syömisen ja oksentamisen suhteen muttei ei enää viinan ja tupakan suhteen, niistä pääsin irti.
Kun yhden kerran pääsee yli sairaasta viehtymyksestä niin seuraavalla kerralla on helpompi kun muistaa että on jo kerran kyennyt estämään sen. Siitä se lähtee. Pienin askelin ja kiitollisuus on tärkää. Pitää muistaa kiittää siitä että onnistui ja ajatella hyviä asioita ja itseään kehua.

Olen siis paykiatrisessasairaalassa, olin viime tammikuusta kesäkuuhun osastolla ja sieltä mut siirettiinkesällä tänne mis oon vielki. Pitkä matka viel että pääsen pois.
Viime sunnuntaina raavin kädet ihan verille, tuli palohaavat, joutuin lepareihin. Nautin siitä kivusta mikä mulle tuli siitä, vaik hoitajat sano et elä enää ikinä te mitää sellasta, salaa mä nautin.
Laitoin hyvälle ystävälle kuvan käsistäni ja se sano et anna olla viiminen kerta ku lähetän jotai sellasii kuvii, mua harmitti kun se ei ymmärtänyt.
Nytpä tahtoisin vain viillellä ja polttaa ihoo, mut välineitä ei mulla ole. Kynnetki leikattiin.
Moneen viikkoon pääsin tänää,kahvittelemaan muitten kanssa. Oli tosi kiva nähdä muitaki ihmisiä.

Mut miten sulla menee ? ☺️❤️