Kun sateenkaari onkin harmaa

Kun sateenkaari onkin harmaa

Käyttäjä grin aloittanut aikaan 30.07.2014 klo 22:35 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä grin kirjoittanut 30.07.2014 klo 22:35

En varmaan ole ainoa, joka on tämän kokenut; pikkuhiljaa olet saanut elämäsi edes jollain tapaa järjestykseen niin taloudellisesti, fyysesti kuin psyykkisesti – ja sitten tulee yksi ”tönäisy” jostain suunnasta, ja koko kasa kaatuu saman tien takaisin alkutekijöihinsä…

Masennusdiagnoosin kanssa olen elänyt nyt kymmenisen vuotta – välillä jopa lääkkeittä. Viimeisen 5 vuoden aikana tilanne on ollut akuutimpi työelämän paineiden myötä masennuksen syvennyttyä ensin keskivaikeaksi; tässä tilanteessa meni työpaikka; ja sitten vaikeaksi; tämän jakson myötä meni avioliitto. Lopputilanteessa pystyssä minua piti enää lapset, joiden vuoksi pyrin edes jollain tapaa pysymään koossa, ettei oma tilanteeni vaikuttaisi heihin enempää kuin on ihan pakko – ja lemmikkirottamme.

Talousasiat tämän nykytilanteenkin kellautti kumoon, ja minut siinä sivussa. Aiemmin tapahtuneista sen verran, että mieheni ilmoittaessa haluavansa avioeron, olin juuri saanut ilmoituksen sairauspäiväraha-päivien enimmäismäärän täyttymisestä. Työeläkelaitokselta oli haettu määräaikaista kuntoutustukea, jonka päätöstä ei kuitenkaan vielä oltu annettu; niinpä siirryin takaisin ”työttömäksi työnhakijaksi”. Työeläkelaitos punnitsi pitkään ja huolella, kunnes antoivat kielteisen päätöksen; koska olen ollut tehokas suorittaja ja tähän mennessä hankkinut kolme ammatillista tutkintoa, jollakin näistä aloista pystyisin heidän mukaansa varmasti vielä toimimaan (peruskoulun jälkeen suoritettu tarjoilijan tutkinto: opiskeluaikana jo kävi selväksi, etten tulisi fyysisesti jaksamaan tätä työtä; tämän jälkeen suoritettu nuorten vapaa-ajan ohjaajan tutkinto: työelämää seitsemisen vuotta, työyhteisön ongelmat rassasivat omaa psyykettäni niin kovasti, että lopulta en vaan enää jaksanut – enkä nykyisellään jaksaisi, vaikka työyhteisöllä menisi hyvinkin; Myynnin ammattitutkinto: neljässä vuodessa psyykkisesti niin loppuun kulutettu, että lopulta eräänä päivänä ilman mitään draamaa en kyennyt kuin istumaan työtuolillani ja itkemään. Asiaan liittyi myös fyysisen puolen prakaaminen; jatkuvat jännetupin tulehdukset, tenniskyynärpää jne.

Niinpä sairastin työttömänä. Valittaa jaksoin ensimmäiselle asteelle, sieltä saatuani kielteistä päätöstä puoltavan lausunnon, ei enää jaksanut edes ajatella taistelevansa vielä.

Psykoterapia aloitettiin KELAn tukemana reilu 2 vuotta sitten ja jatkuu vielä ensi vuoden alkuun – koen saaneeni terapiasta apua (nyt kesällä oli tauko, ja sitten kävikin näin…), mutta se riittää vain ”pystyssä pysymiseen”. Sama juttu lääkityksen suhteen.

Reilu vuosi sitten tilanne oli jo parempi; sain rohkeutta lähteä hakemaan AMK-opintoihin, asia josta olin haaveillut jo joitakin vuosia. Hain ja tulin valituksi. Viime syksynä jännityksellä odotin, miten jaksaisin; nyt tiedän, että välillä paremmin, välillä huonommin ja välillä Todella huonosti. Koko vuoden olen pähkäillyt mm. tulinko sittenkään valinneeksi oikean opiskelualan. Myös opintoihin panostettu aika tuntui Valtavalle; tuntui, että joudun tekemään töitä tuplasti muihin nähden, jotta pysyn edes jollain tasolla mukana.

Taloudellisesti tilanne oli kohtuuhyvä; sain ansiosidonnaista edelleen ELY-keskuksen puoltaessa omaehtoista opiskeluani.

Sitten tuli se päivä, kun liiton kassalta tuli ilmoitus ansiosidonnaisten päivien täyteen tulemisesta… (Olin itse jotenkin laskenut, että se tapahtuisi vasta syksymmällä, mutta väärin olin laskenut…) Tämä onnistui kaatamaan minut henkisesti aivan täysin ja nyt huomaan taas palanneeni vaiheeseen, jossa kaikki asiat vaan itkettävät eikä mikään tunnu miltään.

Juuri nyt tuntuu mahdottomalta ajatukselta palata opintojen pariin n. kuukauden kuluttua. Juuri nyt tuntuu mahdottomalta edes ajatella muutamaa tuntia edemmäs.

En vaan jaksa enää mitään.☹️😭

Käyttäjä nimim.kuu kirjoittanut 31.07.2014 klo 09:48

Tuttua minullekin hankkia kolme tutkintoa, tuttua myös masennuksen kanssa eläminen, tuttua ansiosidonnaisen tuen loppuminen, avioeron kokeminen, sairauspvärahalla eläminen, työttömyys. Sen lisäksi kuntoutuskuvion läpikäynti, opiskelun jatkaminen ja mielialan kanssa tasapainoisemman olon saavuttaminen. Sinä olet sitkeä ihminen, ja nouset vielä tästä. Mieli on herkkä, myös positiivisille asioille kun saa levon ensin niistä pyörteistä, joissa on joutunut olemaan. Vaihe, jossa vaikutat olevan, on vaikea muttei mahdoton. Oletko miettinyt kuntoutuskurssille hakeutumista missään vaiheessa? Hyvät päivät palaavat vielä. Kirjoituksestasi saa senkin vaikutelman, että olet itseesi luottava ihminen. Sitä luottamusta on syytä ruokkia ja antaa vahvistua. Psykoterapiasta voi saada voimia, jotka kantavat hyvään huomiseen, hyvä, että sekin tuki sinulla on vielä. Elämä jatkuu - lähetän sulle voimia - pohjalta on hyvä ponnistaa; jos ei pohjaa ois, ois vielä vaikeampaa. Ajattele miten rikkaaksi kokemuksesi sinut tekevät.

Käyttäjä grin kirjoittanut 31.07.2014 klo 15:23

Kiitos kannustavista sanoistasi, nimim. Kuu - merkitsevät ihan juuri nyt ja tässä valtavasti.

Tuo itseensä luottaminen onkin melkoinen harha; jos asiaa kysyttäisiin ystäviltä tai tutuilta - tai vaikka äidiltäni, vastai näistä suurin osa juurikin mun olevan vahva ja itseeni luottava. Totuus vaan ei ole ihan se; nimenomaan itsetunnon j a -luottamuksen kanssa tilanne on tosi haastava. Eikä tilannetta helpota yhtään lapsuudenkodista minuun juurtunut omien ongelmien peittely...

Käyttäjä Mari_N (Työntekijä) (SOS-kriisikeskus, Helsinki) kirjoittanut 01.08.2014 klo 14:16

Hei,

Kuulostaa siltä, että kaikesta huolimatta olet mennyt elämässä eteenpäin. Mieleeni tuli, että oletko tarkistanut oikeutesi mahdolliseen toimeentulotukeen opintojen aikana? Asiaa voisi varmaan kysyä alueesi sosiaaliohjaalta/sosiaalityöntekijältä. Tukeahan voi joskus saada myös harkinnanavaraisesti. Tsemppia kovasti. Nyt takaisku tuntuu varmasti valtaisalta. Ongelmaa voi olla helpompi lähteä ratkomaan jos sen jakaa ensin pienempiin osiin, ja siitä sitten keskittyy yhteen asiaan kerrallaan.

Mari_N

Käyttäjä grin kirjoittanut 02.08.2014 klo 23:35

Hei Mari N - kiitos viestistäsi!

Mennyt elämässä eteenpäin... Joo, olen mä. Väkisin. Kai sekin on jonkinmoinen saavutus. Tai siis onhan se. Mutta ei mitenkään paras tai edes "terve" tapa...

Torstaina tapahtui pieni käänne. Kirjauduin tänne ja huomasin vasemmassa palkissa tekstin "Päivystys on käynnissä". Ensimmäinen ajatukseni oli, että en kai siinä mitään menetäkään, jos vaikka yritän sitä. Ihan varsinaisesti en edes tiennyt mitä olin tekemässä tai mitä kertoisin; tilanteeni on niin monikerroksinen ja -tahoinen sekä sekava (omassa päässäni), etten tiedä mistä aloittaa tai miten jäsentää asiaani.
Siinä selainta päivitellessäni (kun kaikki olivat varattuina), koitin miettiä mitä kirjoittaisin. Ja jossain kohtaa klikkasin päivitysikkunan "Net-Tuki" linkkiä ja aloin kirjoittaa. Itkin ja kirjoitin, koitin olla karsimatta, kärjistämättä, kirjoittaa peittelemättä ja avoimesti. Yritin keskittyä nykytilanteeseen ja olla miettimättä joskus aiemmin tapahtuneita (vaikka olenkin sitä mieltä, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, erityisesti menneisyys - halusimmepa niin olevan tai emme). Koitin saada kiinni siitä, millä on eniten vaikutusta Tähän Päivään.

Klikattuani Lähetä -nappia, päivitin vielä kerran, pari selainta ja sitten ikkunaan ilmestyikin teksti, että Tukihenkilö on vapaana (tms). Pikkupaniikki ja uudelleen ajatus: en mä siinä voi mitään menettääkään. Koitin saada kirjoitetuksi chattiin asiaani edellistäkin tiiviimmin ja selkeämmin - no, tulos taisi olla kaikkea muuta... Ja taas itkin ja kirjoitin.

Vaikka keskustelu ei ollutkaan "kaiken ratkaiseva", auttoi se pikkuisen eteenpäin. Sain vähän erilaista näkökantaa tilanteeseen ja pohdin taas tilannetta hiukan "uusin silmin". Sain tehtyä päätöksen, että mun on koitettava saada selvyyttä mahdollisista vaihtoehdoista, jos teen niin tai näin, lähinnä opintojen suhteen. Ja psyykeen suhteen tarvitaan katsausta myös lääkitykseen: en ole ollut tyytyväinen hoitosuhteeseeni psykiatrin kanssa ja olen miettinyt psykiatrin vaihtoa jo pidempään. Tämä tilanne sai minuun vauhtia ja perjantaiaamuna varasin ajan toiselle psykiatrille; maanantaiaamuna sen sitten näkee, onnistuinko kerralla löytämään uuden psykiatrin itselleni vaiko en. Ja varasin ajan pankkiin pankkiasioideni päivittämiseksi, maanantaille sain tämänkin ja keskiviikolle vielä ajan Kelaan kyselemään, mitä vaihtoehtoja mulla on. Ja tiistaina jatkuu onneksi taas psykoterapia kesätauon jälkeen - mahtaa tulla tiukka kolme varttinen kaiken tämän tapahtuneen kanssa...

Perjantai-illaksi oli yksi ystäväni kutsunut minut viettämään "tyttöjen iltaa" luokseen. Pitkin viikkoa mietin kerran toisensa jälkeen, jaksanko lähteä ja toisaalta sitä, onko "reilua" mennä sinne ja olla kaikkea muuta kuin iloinen ja reipas... Perjantaina tein kuitenkin päätöksen mennä vähintäänkin käymään - autolla kuljen joka tapauksessa, joten pääsen sieltä kyllä sitten pois, jos alkaa siltä tuntua.

Tässä kohtaa on hyvä sanoa, että mun on tosi vaikea kutsua ketään ystäväksi. Mulle ystävä on semmoinen henkilö, johon voin luottaa 110 % tilanteessa kuin tilanteessa ja toisin päin. Jossain työnhakutilanteessa tehdyssä analyysissäkin kerran luki "valitsee tuttavansa tarkoin ja on erittäin valikoiva, keitä kutsuu ystäväkseen ja päästää lähelleen" [Ensimmäistä kertaa sen siitä paperista lukiessani nyökyttelin ja hämmästelin, miten niiden kysymysten perusteella voidaan ihmisestä saada niin tarkka totuus.] Niinpä mulla onkin läpi elämäni ollut vain muutama henkilö, joita Ystäväksi olen kutsunut. Osa näistä ihmisistä on sittemmin kadonneet elämästäni, osa on vieraantuneet enemmän kaveritasolle.

Mutta siis joo, menin. Paikalla oli sekä niitä ihmisiä, joita olin osannut odottaakin, että myös sellaisia, joita en osannut odottaa tai en edes tuntenut. Tuntui kuitenkin ihan parhaudelta, kun paikalla oli entisiä työkavereita, jotka olen tuntenut 20 vuotta (omg). Näistä yksi sitten alkoikin kysellä, miten mulla menee ja olipa tukala tilanne, kun en siinä kaikkien nähden halunnut alkaa täysiä poraamaan... Juteltiin siinä sitten vähän sivummalla ja koitin pitää itseni edes hiukan koossa; kyyneliltä ei toki voinut välttyä, mutta pysyi sentään hillittynä... Lopputuloksena oli, että oltiin aamukolmeen siinä hengailemassa, ja yön syvinä tunteina sitten peilailtiin mun tilannetta (itse olin siis selvin päin, muut eivät...). Tämän keskustelun seurauksena olen melko vakuuttunut, että mun pitää oman psyykkisen hyvinvointini kannalta parasta ottaa opinnoista vähintäänkin paussia ja keskittyä vaan kokoamaan itseni ja omaa jaksamistani. Mutta kaiken voi muuttaa ensi viikon tapaamiset... Aika näyttää.

Käyttäjä grin kirjoittanut 02.09.2014 klo 12:16

Syksyn alkua!

Tilanne tasaisempi kuin viimeksi. Tuon kirjoituksen jälkeen olen vaihtanut psykiatria, jonka kanssa käydyn keskustelun myötä vahvistui päätös, että nyt on parempi ottaa opintoihin taukoa ja keskittyä oman jaksamisen vahvistamiseen. Niinpä ilmoittauduin poissaolevaksi lukuvuodeksi 2014-15 (takaporttina mahdollisuus jatkaa opintoja vuoden 2015 alusta, jos vointi antaa myöden). Päätös aiheutti oman hässäkkässänsä niin tukien suhteen kuin ihan oman päänkin sisällä, mutta uskon tämä olevan tähän kohtaan oikea päätös.