Kun puhuminen ahdistaa...
Olen nyt sairaudessa siinä pisteessä etten jaksa puhua hirveästi. Helpompi kirjoittaa. Olen joutunut taistelemaan olemassa oloni puolesta melkein koko elämän…
Tiedän kyllä että puhuminen samalla voi avata lukkoja, mutta lähden aina pois ryhmästä missä minun täytyy puhua paljon. Olen aivan uuvuksissa jos joudun puhumaan koko ajan tai esim. opettamaan jotain.
Silti haluan puhua ja saada kavereita, mutta mulla on tää ahdistus ongelma niin syvä etten tiedä tietä ulos siitä. Ehkä mut on sitten tarkoitettu yksinäiseksi sudeksi.
Samaistun hyvin paljon Sören Kierkegaardiin. Tanskalaiseen filosofiin. Joka eli 1800-luvulla. Hän sanoi muun muassa. Että ”vitsaili aina kovasti porukassa, mutta aina kun hän illan päätteeksi tuli kotiin, hän olisi halunnut ampua itsensä”. Minulla on ollut aivan samanlaisia tuntemuksia… Hyvää perjantaita kaikesta huolimatta! 🙂
Niin tiedän tunteen. Kun pitäis jaksaa puhua, mutta tuntuu, että jos puhut jollekin niin häntä ei kiinnosta tai hän syyllistää. Terapeutti auttaa jonkin verran, mutta ei sielläkään voi aina käydä eikä se ole aina saatavilla kuten ystävät. Ei vaan jaksa aina puhua.
Aina on vaikea saada itsensä sen verran kokoon että kykenisi suoltamaan kokonaisia lauseita
suustansa ulos. On jotenkin noin hajanainen. Puhuminen on vaikeata mutta noin on myös tämä kirjoittaminen, koska täytyy oikein keskittyä, että saisi jotain vain kirjoitettua.☺️❤️
Kirjoittaminen on myös hyvä vaihtoehto, jos ei kykene puhumaan. Kirjoita tänne tai vaikka vain itsellesi, niin ettet edes tallenna kirjoittamaasi, sekin auttaa.🙂👍
Kuuntytär on oikeassa. Ite oon kirjoittanut "blogia". "blogi" on salainen, näen sen vain itse, mutta sinne voin purkaa ajatuksia ja on paperia turvallisempi kun on salasanan takana..