Kun onnen tunnetta ei enää tunnista.
Hei vaan kaikille. Lukihäiriöisenä pahoittelen heti alkuun jos tekstissä on virheitä. Yritän parhaani mukaan oikolukea kaiken, mutta aina en huomaa taikka tiedä kirjoittaneeni väärin. 🙂
Olen hieman alle kolmekymppinen yrittäjä ja taistelen päivittäin kukkaan puhjennutta masennusta vastaan. Aloitin lääkityksen kesällä ja käyn psykiatrisella polilla purkamassa elämäni solmuja kaksi kertaa viikossa. Lisäksi psykiatrisen puolen lääkäri yrittää selvittää minulle sopivaa diagnoosia. Kaksisuuntainen on jo poissuljettu vaikka sitäkin vaihtoehtoa epäiltiin.
Elämässäni pitäisi kaiken olla kunnossa. Olen hyvä työssäni, kolunnut niin suomea kuin ulkomaitakin, minulla on mitä ihanin mies, oma koti ja lemmikkejä. Rakastava perhe ja muutama ystäväkin lähellä. 🌻🙂🌻
Ulkopuolisen silmissä annan varmasti kuvan menestyneestä ja onnistuneesta naisesta. Sisällä olen enemmän hajalla kuin koskaan aiemmin. Olen yksinäinen ja koen, että vuosien työ ja ponnistelu päämääriäni kohtaan on osoittautunut turhaksi ja olen oman elämäni suurin pettymys. Lähelläni ei ole ketään, joka oikeasti ymmärtäisi miltä tuntuu kun kaikki onni tuntuu katoavan ympäriltä. Tämä kesä on ollut vaikein elämässäni vaikka tiedostan nyt kärsineeni masennuksesta jo vuosia.
Vuodenaika sopii täydellisesti mielialaani.
Puut aloittavat vehreytensä pienillä silmuilla ja imevät itseensä kaiken lämmön ja ravinnon ollakseen juuri niin vihreitä ja lehteviä kuin vain suinkin pystyvät. Ne paistattelevat päivänvalossa ja humisevat tuulessa kestäen pienemmät myrskkyt vain pienillä menetyksillä. Kaikki näyttää täydelliseltä. Kuitenkin jossain vaiheessa illat hiipivät vastaan jo aiemmin. Päivät lyhenevät ja auringon valo ei enää lämmitä. Linnut alkavat lähtemään ja puu alkaa varastoimaan energiaa sen kauniista vihreistä lehdistä runkoonsa. Yksi kerrallaan, lehdet näyttävät viimeisen kauneutensa muuttumalla ruskan sävyihin kunnes puun on päästettävä niistä irti. Lehdet leijailevat maahan ja alkavat vettyä, pehmetä, tummua ja mädäntyä. Puu jää paljaaksi, alastomaksi ja hylätyn näköiseksi koko pitkän talven ajaksi. Kunnes sen odotetaan taas herävään kevään myötä henkiin.
Minusta tuntuu että omat lehteni ovat viimeistä myöten tippuneet. Olen alaston ja yksin ja edessä on pitkä kylmä talvi. En tiedä millaisia myrskyjä on edessä ja kuinka kauan tätä kylmyyttä kestän. Kipu on sietämätöntä ja kaiken vievää.
Ajatuksenani on kirjoittaa tänne elämän eri osa-alueista masennuksen kanssa ja kummallisista oireista mitä se on elämään tuonut. Olisi ihana saada teiltä vastauksia siihen, mistä itse olette saaneet voimia ja apua. Niin surullista kuin se onkin, on helpottava tietää että en ole ainoa joka taistelee samojen asioiden parissa. 😞
Hei.Itse hakeuduin n.2v sitten sellaiseen naisten tukiryhmään josta sain voimaa ja uusia ajatuksia.Elämäni oli silloin ihan sekasin Eron takia.Tuntui,että en saa mistään otetta ja oli vaikeaa myöntää silloista masennusta😉.Kadotin itseni ja onnellisuuteni,mutta onnekseni minulla oli voimia hakea apua ja pääsin hyvään eroryhmäänkin.Nyt elämä hymyilee taas ja olen saanut uusia ihmisiä ympärilleni🙂hymyilen jopa taas.Koitan etsiä jokaisesta päivästä jotakin positiivista.Mikä on tehnyt sinut ennen onnelliseksi?Voimia ja kaikkea hyvää sinulle🌻🙂🌻.Syksystä voi löytää jotakin hyvääkin.
propeli5 kirjoitti 6.10.2013 19:18
Hei.Itse hakeuduin n.2v sitten sellaiseen naisten tukiryhmään josta sain voimaa ja uusia ajatuksia.Elämäni oli silloin ihan sekasin Eron takia.Tuntui,että en saa mistään otetta ja oli vaikeaa myöntää silloista masennusta😉.Kadotin itseni ja onnellisuuteni,mutta onnekseni minulla oli voimia hakea apua ja pääsin hyvään eroryhmäänkin.Nyt elämä hymyilee taas ja olen saanut uusia ihmisiä ympärilleni🙂hymyilen jopa taas.Koitan etsiä jokaisesta päivästä jotakin positiivista.Mikä on tehnyt sinut ennen onnelliseksi?Voimia ja kaikkea hyvää sinulle🌻🙂🌻.Syksystä voi löytää jotakin hyvääkin.
Hei ja kiitos vastauksestasi!
Pitääpä katsoa, mistä tuollaisen tukiryhmän voisi löytää. Asun suht pienellä paikkakunnalla joten en tiedä järjestetäänkö täälä tuollaisia. Kiitos vinkistä, olisi mahtava jutella ihmisten kanssa, jotka käyvät läpi samanlaisia tunteita.
Minulla on ollut jo vuosia vaikeuksia löytää onni asioista. Rakastan työtäni ja se on tuottanut tyydytystä, nyt olen kuitenkin polttanut itseni loppuun ja työ tuntuu taakalta. Hirveä ahdistus siitä, miten jaksan hoitaa kaikki asiat ja pyörittää yritystä pitää minua jatkuvassa pelossa. Pelkään, että puhelin soi. Että saan sähköpostia tai tekstiviestin töistä tai työkavereiltani. Vaikka mitään pahaa ei ole tapahtunut. Yritys on lähtenyt käyntiin hienosti, silti pelkään että se vain kaatuu jonain päivänä ja jään yksin hirveän velan kanssa.
Olen aikuis-iälläni muuttanut monesti ja täten aloittanut tavallaan tasaisin väliajoin uuden seikkailun. Nyt koen olevani sidottuna tänne. Yrityksen laina ja asuntolaina estävät minua pysähtymästä. En voi levätä, en voi paeta. Pakko jaksaa päivästä toiseen. Olen ottanut pari viime viikkoa hieman iisimmin töissä, mikä on mielestäni vaikuttanut positiivisesti masennukseeni. Kuitenkin tiedän, että taloudellisesti se ei ole kannattavaa. Jos haen masennuksen takia sairaslomaa, minun yrittäjän sairasvakuutukseni luultavasti evätään.
Koska työni on asiakaspalvelutyötä ja käsityötä, en voi noin vain pyytää jotain korvaamaan minua lomien ajaksi.
Huomaan unohtelevani asioita, pienetkin asiat tuntuvat välillä kohtuuttoman isoilta hoitaa. Luovuuteni ja ideani ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen jatkuvan surun ja masennuksen myötä.
Onko täälä muita yrittäjiä, jotka ovat masentuneet? Olisi ihana kuulla, miten olette kestäneet johtamisen paineita ja vastuuta?
Tänään pelastajan luo. Ihana päästä puhumaan asioista. Olen ilmeisen onnekas siinä mielessä, että kun joku vain kuuntelee, ei minulle ole vaikea kertoa ongelmistani joita koen. Ehkä siksi, etten edes tiedä ongelmieni alkua ja tahtoisin ymmärtää tätä sekopäistä tilannetta itsekkin. En ole mielestäni masentuvaa taikka periksi antavaa tyyppiä. Olen aina jaksanut mennä eteenpäin ja ollut sinnikäs. En tunnista itseäni itkemässä lattialla kun mieheni riisuu minut ja vie suihkuun, pesee hiukseni ja auttaa pukemaan jotta voin lähteä töihin. Mutta kai se nuorikin oksa katkeaa kun tarpeeksi kauan taivuttaa?
Hei!
Itse olen 28-vuotias ja lähdin pari vuotta sitten työelämästä opiskelemaan. Aloin väsyä parin opiskeluvuoden jälkeen entistä enemmän ja jäin yhä useammin kotiin. Kävin myös koulupsykologilla tuolloin, mutta se jäi jotenkin vaiheeseen, ja psykologi siihen uskoon, että nyt voin paremmin. Nyt asun toisella paikkakunnalla, niin en edes voisi käydä hänen luonaan.
Vaikka kyseiset väsymystekijät on nykyään eliminoitu elämästäni ja moni asia paljon paremmin, niin silti haluaisin usein vain jäädä sänkyyn makaamaan. Ja välillä jäänkin, kuten tänään. Ja toisaalta tilalle tulee aina vain uusia stressitekijöitä.
Työharjoittelussa on entistä vaikeampaa keksiä syitä poissaoloille, vaikka haluaisin tehdä asiat kunnolla ja yritän sinnitellä vielä seuraavat 3kk:ta (4kk takana). Työharjoittelu on palkatonta, mikä masentaa taloudellista tilannetta ajatellen. Elän pelkällä opintotuella (en edes asumistuella).
Minulla on ystäviä ja harrastuksia ja tunnen vielä hetkittäin iloa ja onnea, mutta usein kaikki on sumua ja harmaata. Ei vaan jaksa murtautua ulos seinien sisältä, vaikka se pahentaa oloa entisestään. Harrastuksiin meno ahdistaa ja jännittää, vaikka ne ovatkin minulle rakkaita. Opinnoissa jään jälkeen entistä enemmän ja samalla ahdistun asiasta entistä enemmän, enkä silti saa tehtyä asialle mitään. Kohta Kela alkaa kysellä opintopisteiden perään. Samalla on paineita valmistua, jotta pääsisi työelämään ja elämässä eteenpäin.
Elämäni vaikuttaa aktiiviselle ja minä reippaalle, mutta pelkään että kulissit alkavat romahtaa ja että joutuisin jäämään esimerkiksi sairauslomalle. En tiedä kuinka selittäisin sellaisen lähiympäristölleni.
En nähtävästi ole ainoa nuori aikuinen (nainen), joka yrittää pitää kulisseja yllä, mutta voi sisältä pahoin.
Piti vielä lisäämäni, että itsekin olen luovalla alalla, mutta luovuus ja ilo ovat kadonneet. Itsekin unohtelen paljon asioita, etenkin keskusteluissa. Unohdan jatkuvasti, mitä minun piti sanoa seuraavaksi. ☹️