Hei. Olen huomannut saman. Kun saa esim. jonkin mt diagnoosin, ei enää koskaan katsota samalla tavalla. Vaikka sinulla olisi sydänoireita tai muuta somaattista ongelmaa, epäillään kaikkea aina psykosomaattiseksi oireiluksi.
Sitten jos on päihdepuolen ongelmia, niin esim. rauhoittavia tai nukahtamislääkkeitä ei oikein enää kirjoiteta.

Hei! Kiitos viestistäsi terve88. Niin, ihmiset näyttävät antavan tuomion sinulle loppuelämäksesi. Eritysesti on uskomattoman sivistymätöntä se millä tyylillä puhutaan. Tyyli on usein ihmisarvoa alentava ja kaukana ihmisyydestä. Me kaikki voimme sairastua henkisesti esim. koulukiusaamisen vuoksi. Ihmiset pelkäävät, että he itse saavat leiman naamaan. Itse olen aina ollut aikaansaava ja aktiivinen ihminen. Olen käynyt psykoterapiani loppuun, ja sillä tavalla toipunut aikoinaan saamastani kohtelusta, jota lapsi ei voi mitenkään ymmärtää, koska on sillä kehitystasolla. Ihmiset vaan näyttävät tulevan niin paljon jäljessä kaikesta. On terapiasuhteessakin sekä asiakkaalle, että terapeutille hyvin turhauttavaa, jos terapia venyy, kun ympäristö ei muuta asenteitaan ja jätä itse mennyttä taakseen. Totta on se, että ainoastaan itse voi muuttaa asenteita ja muille ihmisille ei voi mitään. Mutta miten muutat asenteitasi, jos ympäristö ei enää noteeraa saavutuksiasi yms. Ja totta on myös se, mitä sanoit, että jopa terveydenhuolto laiminlyö fyysiset sairaudet. Itse olen aina ollut fyysisestä terveydestäni tarkka. Oikein pelottaa mennä somaattiselle lääkärille, koska voidan laiminlyödä kokonaan. Kuitenkin on niin, että terapiassa käyneet ovat viimekädessä terveempiä kuin ne, jotka eivät koskaan ole hakeneet ammattiapua. Toivoisin herättäväni keskustelua.

Hei vaan.
Itse sairastuin lukion jälkeen burnoutiin ja vakavaan psykoottiseen masennukseen. Kirjoitin aika hyvin ja erikoislukiosta. Olen monesti miettinyt, että jollen olisi tuolloin törmännyt oman jaksamisen rajoihin, olisin voinut myöhemmin pudota vielä korkeammalta. Olen oikeastaan ihan hyvilläni että törmäsin niihin rajoihin jo silloin.
Olisi voinut mennä sairastamisessa kauemmin. Nykyisin olen aika hyvin jo kuntoutunut ja toimintakykyinen.
Tärkeintä oli oppia se, ettei ehkä ns. tavallinen kulissi, kuten autot ja asuntolainat ole minua varten.
Lapsistakaan en tiedä. Minulla on vielä aikaa kuulemma.
Eniten harmittaa ehkä se miten lääkkeet ovat lihottaneet minusta aika ison. En osaa kontrolloida syömistäni ja diabetes kolkuttelee ovella.Tiedän ettei kukaan pakota syömään, mutta on vaikeaa kun löydän aamulla sängyn alta syömieni herkkujen kääreitä, eikä minulla ole muistikuvaa yön herkuttelusta.
Aiemmin olin aina aika hoikka. Epäiltiin jopa syömishäiriötä. En ole oikein koskaan tottunut nopeaan lihomiseeni. Minäkuvani ei ole vielä ymmärtänyt tai omaksunut lihavan ihmisen identiteettiä. Se tuntuu kurjalta, kun huomaa että vaatteet eivät mahdu enää päälle jne.
Siinäkin olen huomannut ettei lihavaa ihmistä oteta joskus todesta. Se on kummallista.
Minulle on viimeaikoina tehty lääkemuutoksia. Kymmenen vuotta syömäni lääke ollaan lopettamassa.
Luulin että joutuisin syömään sitä loppuelämäni, mutta toisin kävi.
Lääkkeetön elämä olisi minusta tavoittelemisen arvoista.
Syötkö sinä mitään lääkkeitä?
Mietin joskus sitä, mikä erottaa hullun normaalista?
Minäkin olen nykyisin aika tuottelias esim. musiikkijuttujen kanssa.
Taiteellinen hulluus ja kliininen hulluus ovat niin lähellä toisiaan. Monesta aiheesta voi kertoa taiteen keinoin.
On kurjaa jos toisen sanan painoa nakerretaan esim. siksi jos käy terapiassa. Kaikenlainen leimaaminen tympii.

Hei terve88! Kiitos vastauksestasi. Ensinnäkin hyvä, että itse olet huomannut tervehtyneesi toimintakykyiseksi. Vaikka ympäristä jauhaa edelleen menneitä, niin itse on vain mentävä eteenpäin. Itse palasin palstalle lähinnä sen vuoksi, että nyt kun olen sosiaalinen ja seuran kipeä ja menee ihan hyvin, niin ympäristö ei vaan muutu niin että saisin itselleni sopivaa seuraa. Kyllähän koulukiusaamisesta voi pahimmillaan tippua jo peruskoulun jälkeen kouluista. Minä olen aina kuitenkin purkanut ratkaisemattomalta tuntuvan sosiaalisen ongelman ahkeruuteen ja näyttämiseen. Aika kilpailuhenkinenkin olen, vaikka nykyään yritän siinä kyllä vähän relata. Nyt kun en enää pura pahaa oloani sosiaalisesta syrjinnästä syömiseen tai syömättä jättämiseen, vaan katselen maailmaa suhteellisen normaalisti niin kyllä on niin paha mieli usein vieläkin siitä, että ystävyyttäni ei arvosteta. Ihan kaikilla ihmisillä on koulutraumoja. En ole siinä yhtään sen erilaisempi kuin muut. Silti tuntuu, että porukalla on aina ne samat kuvoiot, eli kaverini ei jostain syystä haluta olla. Mitä voin sitten sille, jos ihmisten päässä on ne samat skeemat jotka ovat syntyneet kouluissa ja muualla ajat sitten. Suututtaa välillä se, että ihmiset eivät huomaa muutostani sosiaalisuudessa. Itse olen saanut muutaman lisäkilon vuoden aikana, johon olen tyytyväinen. Sairastin lyhyen anoreksiajakson muutamia vuosia sitten,mutta toivuin siitä aika nopeasti. Olen kuitenkin kääntänyt sairastamani syömishäiriön voitokseni eli olen ravitsemustieteestä ja terveellisistä elämäntavoista kiinnostunut. Minusta entinen heikkous voi olla nykyinen vahvuus ja osa lahjakkuutta. Ikävää, että olet saanut lisäkiloja. Jos haluat laihduttaa, niin on tärkeää, että ei kuitenkaan panttaa ruokaa liikaa. Säännöllinen ja monipuolinen syöminen on olennaisinta. En suosittele mitään trendidieettejä, koska oman käsitykseni mukaan elimistön aineenvaihdunta voi hidastua niistä. Ohjeena kilojen pudottamiseen sanoisin, että lisää liikuntaa vähitellen ja pienennä annoskokoja. Pyri asteittaiseen muutokseen. Itsekin tottuttelen uuteen minäkuvaan ja kehonkuvaan saatuani vuoden sisään muutamia lisäkiloja. On paljon tasapainoisempi olo, kun on normaalipainoinen ja ravitsemus on kunnossa. Haluan nykyään olla muodokkaampi mitä joitain vuosia sitten. Tuli myös mieleen, että voisivatko lisäkilosi johtua diabeteksesta? Luin jostain opuksesta joskus, että diabetes voi lihottaa. Varmaan kannattaa siinä konsultoida asiasta tietävää lääkäriä varmuuden vuoksi ja tuoda esiin juuri, että lihominen vaikuttaa myös identiteetiisi. Hyvää vointia!

Hei white princess, kiitos viestistäsi🙂
Ajattelin etten tänään ota yhtä tarvittavaa iltalääkettä, joka syötättää. Joka ilta sitä ei tarvitse ottaa.
Minusta on sairastumiseni jälkeen tullut vähän kynnysmatto. En osaa enää riidellä. Olen silti hirveän passiivisaggressiivinen ja kaunainen ihminen, mutta pelkään konflikteja hirveästi. Pitäisi aina muistaa etteivät ihmiset riitele, vaan asiat.
Hienoa että olet kiinnostunut ravitsemuksesta. Tiedät varmasti paljon siitä.
Yhdellä kaverilla tuli anoreksian jälkeen ortoreksia hetkeksi ennenkuin hän parantui.
Se on joidenkin oppikirjojen mukaan yleistä.
En nyt tarkoita että sinulla olisi ortoreksiaa, vaan mietin ihan yleisesti syömishäiriöitä. Ortoreksiakin on parempi kuin anoreksia, kunhan jotain syö.
Minulla taitaa olla ahmimishäiriö.
Ajattelen vain ruokaa ja seuraavaa ateriaa.
Tuntuu että verensokerin heilahtelu aiheuttaa kans tätä ahmimista. Sinäkin taisit mainita ne annoskoot. Ne ovat minulla ihan hakusessa.

Se on kauheaa miten koulukiusaus pilaa ihmisten elämiä. Kun miettii miksi on pakko käydä koulua jossa kiusataan tulee aivan surulliseksi. Minulla on siskontyttö, joka on neljä. Ajatuskin siitä että hänen pitäisi käydä koulua, jossa kiusataan, saa minut itkun partaalle.
Monesti herkkiä ja vilpittömiä lapsia saatetaan kiusata koulussa tai pöiväkodissa. Tämä siskontyttö on juuri aika herkkä ja vilpitön. Lapset osaavat olla julmia. Koulukiusaamisessa on monesti kyse jostain ihme roolipelistä. Minuakin kiusattiin koulussa kun en osannut pelata sitä peliä. Sen pelin rakenne on jotenkin tuomita kaikki erilaisuus ja muotista poikkeavuus.
Sitten olen huomannut, että kiusaaminen jatkuu vaikka oppilaitos vaihtuu. Se on kummallista. Jotenkin oma itseluottamus ja luottamus siihen, mitä muut itsestä ajattelevat on valmiiksi jo niin riekaleina, että joku ihme altavastaajan rooli on helppoa omaksua. Sitten niistä rooleista tulee elämänmittainen kierre. En osaa sanoa miten siitä murtaudutaan ulos. Pitää varmaan vaan oppia olemaan välittämättä tai ylianalysoimatta muiden "kätkettyjä viestejä". Tavoitettava uudestaan se vilpittömyys ja oltava rohkeasti erilainen. Jos mietitään, niin liika normaalius on minun mielestäni kaikkein oudointa.
Olen nyt ensimmäistä kertaa koulussa, jossa minua ei kiusata. Kouluni on erityisoppilaitos. Meillä opiskellaan
pienissä ryhmissä.
Olin hetken myös työelämässä. Sielläkin olin kai liian erikoinen, joten minua vähän pomputeltiin ympäriinsä. Siitä tämä kynnysmattous ehkä juontuu vähän..

Hei terve88!

Kiitos vastauksestasi. Oman käsitykseni mukaan ortoreksia diagnoosia ei nykyään enää anneta, mutta en tiedä mikä on yleinen käsitys. Hyvää pohdiskelua sinulla on tuosta koulukiusaamisesta. Asia on juuri noin, että kiusaaminen voi siirtyä myös seuraavaankin oppilaitokseen, jos se on jossain joskus alkanut. Kiusaamiseen mennään usein mukaan, koska alitajuisesti pelätään, että mitä jos itse joutuu kiusatuksi. Tällainen kuvio on usein syömishäiriöiden taustalla. Luottamuksen pettäminen on myös yksi syy syömishäiriöihin. Itse olen anoreksiastani toipunut, enkä usko, että koskaan enää tulen sairastumaan siihen. En halua koskaan enää painaa liian vähän ja tiedän rajani urheilussa ja syömisessä ja opettelen koko ajan olemaan itselleni armollinen. Kävin rankat koulut, joissa vaatimustason takia olin itselleni hirveän ankara. Tuo, mitä sanoit noista koulujen rooleista ja ihmissuhde peleistä on valitettavan yleistä. Herkkyys ei ole mielestäni mitenkään negatiivinen luonteenpiirre, vaan osa lahjakkuutt js ihmien vahvuuksia, kunhan en vain oppii kääntämään vahvuudekseen. Nykymaailma suosii kovaäänisiä ja rohkeita ihmisiä, ja usein ihmisten kuuntelu ei ole arvossaan. Herkkä ihminen on usein myös empaattinen, ja sehän on osa tervettä persoonallisuutta. Ihminen, joka on vain suuna päänä, eikä näe eikä kuule muita ihmisiä, ei usein osaa asettua toisen ihmisen asemaan, ja voi olla aika rasittavaakin seuraa.

Hei prinsessa🙂
Millaisia kouluja olet käynyt? Oletko tehnyt oman alan töitä.
Minulla on vasta ensimmäinen ammatti hakusessa. Opiskelen av-viestintää. Se on mukavaa hommaa. Saan tehdä myös koulussa musiikkijuttuja. Teen tietokoneella musiikkia. Sitten laulan myös pienissä bändeissä.
Onko sinulla mitään harrastuksia?

Hei terve88!

Pahoitteluni, että vastaukseni on viivästynyt. Vastauksena kysymykseesi: olen käynyt tosi vaativia kouluja. Se on ollut osittain syynä siihen, että oireilin pitkään ruualla. Hain ajat sitten apua, mutta minua ei otettu tosissaan, kunnes olin aivan pois tolaltani. Eli apu tuli omasta mielestäni liian myöhään. Tiesin heti, että syömishäiriö voi aiheuttaa vakavia sairauksia kehoon ja olin siitä tosi huolissani. Minulla ei muka voinut olla mitään syömishäiriötä ,koska olen hoikka ja sirorakenteinen. Mutta kyllä minulla oli. Minua on loppujen lopuksi auttanut täsmäsyöminen. Olen nykyään tosi tarkka ruokavaliosta, että saan kaikki ravintoaineet. Menneille ei voi mitään, enkä ole enää masentunut, mutta opinnot ovat viivästyneet. Toivon valmistuvani joskus. Jos en valmistu en aio ottaa siitäkään sen suurempia paineita. Eivät tutkinnot kerro minusta ihmisestä olennaisinta, ja ovat vain yhdenlainen osoitus tietynlaisesta lahjakkuudesta. Mutta lahjakkuutta on niin monenlaista. Arvostan mm. käsillä tekemistä suuresti. En määrittele enää ihmisiä tutkintojen mukaan, koska vastaan on tullut kaikenlaisia kusipäitä ja sivistymättömiä ihmisiä. Sydämen sivistys on kuitenkin niin paljon tärkeämpää kuin tutkinnot ja ura. Mitä merkistystä hienolla uralla ja monella suoritetulla tutkinnolla on jos olet kokoajan pahoinvoiva esim. huonon työilmapiirin yms. vuoksi? Työelämä on myös tosi vaativaa nykyään. Vastauksena kysymykseesi työkokemuksesta, niin en ole saanut oman alan oikeita töitä vaikka opiskelujeni alusta asti olen niitä hakenut. Kaikenlaisia töitä olen kuitenkin tehnyt, eli itseäni en syyttele siitä, että en ole päässyt alani töihin. Kilpailu on kovaa alallani ja selkään puukotetaan jatkuvasti. Mutta voi, elämässä voi tapahtua niin paljon pahempaakin. En välitä enää. Hyvää vointia sinulle!

Hei taas.
Itse opiskelen vasta ensimmäistä lukion jälkeistä perustutkintoa ammattikoulussa.
Olen huomannut saman, että hienot tutkinnot eivät tee ihmisestä hienoa tms.
Minä arvostan ihmisissä empatiaa ja toisen kenkiin asettumisen taitoa.
Myös tuomitsemattomuus on hieno piirre ihmisessä.

Hei terve88!

Ammattiin valmistava tutkinto on varmasti hyvä valinta sinulle. Korkeakoulututkinnot ovat usein tosi vaativia, ja kilpailu on kova. Ihmisten jatkuva älyllinen mittaileminen korkeakoulussa aiheuttaa usein ihan epärealistisia ajatuksia siitä, että ei olisi lahjakas tms. Ei kannata vaatia itseltään liikoja. Itseäni harmittaa, että en hakenut aikoinaan esim. ammattikorkeakouluun, koska kyseinen koulutus on paljon käytännönläheisempi ja työpaikkojakin näyttää sillä tutkinnolla olevan enemmän. Mutta nuorena kun on kiire, niin tulee tehtyä liian nopeita valintoja. Arvostan itse nykyään käytännönläheistä osaamista. Korkeakoulututkinto on vain yhdenlaista lahjakkuutta. Korkeakoulun käynyt ihminen voi olla hyvinkin rajoittunut ja epäkypsä ihmisenä. Liika urasuuntautuneisuus on usein yhteydessä siihen, että ei ole muuta sivistystä, sydämensivistyksestä puhumattakaan. Itse arvostan myös ihmisissä empatiaa.

Hei w.p.
Minulla alkaa toinen vuosi tuota ammattikoulua. Se on kivaa ja suhteellisen helppoa. Ei kuitenkaan liian helppoa. On myös haasteita tuossa koulussa.
Lisäksi ihan tavallinen arki tuottaa aina välillä vaikeuksia.
Olen itsekin huomannut, ettei sosiaalista tilannetajua tai mainitsemaasi sydämen sivistystä opi kirjoista.
Kirjoista oppii kyllä muuta hyödyllistä. Siinä on vain se, että osaako soveltaa esim. oppimiaan tietoja käytäntöön.
Ja myös se, että kun tietää esim. asioiden syitä ja seurauksia liikaa, saattaa alkaa yleistää joitakin juttuja. Kuitenkin tutkimustiedon mukaista keskiarvoihmistä on tuskin olemassakaan. Kaikki on niin yksilöllistä.
Onko sinulla harrastuksia? Itse harrastan musiikkia.
Meillä on bändimme kanssa keikka lauantaina.
Minua ei enää edes oikein jännitä negatiivisesti ediintyminen. On vain positiivinen odotus ilmassa.

Ajattelin kokeilla tämän koulun loputtua vielä jatkokouluttautumista.
Minua kiinnostaa eräs yksityinen vuoden kestävä linja. Tämä nykyinen kouluni antaa hyvät eväät siihen seuraavaan.
Mitä mieltä olet työelämästä?
Itseäni pelottaa ajatus 8-16 päivästä.
En silti haluaisi olla lopun ikääni kuntoutustuella.