Priorisointi ja tärkeysjärjestys, ne ovat avainsanoja. Kuullostaa liian tutulta, lautaselle tulee kahmittua aivan liikaa ruokaa ja sitten huomaa ettei niitä jaksakkaan enää syödä. Itselleen helpotuksen antaminen ja sen myöntäminen että:"Hei, minä en pysty tähän kaikkeen. En vain jaksa eikä minun tarvitse!" on kamalan vaikee, välillä tuntuu että jopa mahdotonta! Tuntuu että ympärillä pyörii ihmisiä jotka samanaikaisesti hommaavat itselleen mahtavan työn, lapsia, koulutuksen, harrastavat liikuntaa ja kotikin näyttää aina virheettömän hyvältä.. Ei se ihme ole jos sitä itsekin rupeaa ottamaan paineita siitä että pitäisi olla vaan koko ajan enemmän eikä mikään tunnu enää riittävän. Surullinen puoli tässä on se, että vaikka kuinka yrittäisikin olla "täydellinen" ja saada ajastaan mahdollisimman hyvin irti, saavuttaa jossain vaiheessa todellisuus sinut ja vetää perseotteella asfalttiin. Olen vetänyt itseni tänä syksynä piippuun, koittanut luoda itselleni uuden ihanan elämän uudessa kaupungissa, tehnyt sen eteen pirusti töitä ja mihin se minut on johtanut; tyhmän huolimattomuusvirheen takia menetin koulupaikan ja kärsin unettomuudesta sekä jatkuvasta huonosta itsetunnosta. Välillä tuntuu että miksi sitä edes yrittää kun ei koskaan tule varmasti pääsemään samalle tasolle näiden ns. täydellisten ihmisten kanssa. Eilen kuitenkin myönsin itselleni että nyt on aika rauhoittua, nyt on aika myöntää että kaikkea en jaksa ja kaikkeen en vaan pysty ja sillä siisti!! Eli tasapainon on löydyttävä elämään, se ei saa olla pelkkää suorittamista, ei se voi mennä niin. Sinullakin on lapsi, hän on tärkein asia maailmassa tällä hetkellä, älä pilaa hänen lapsuuttaan ja teidän yhteisiä vuosianne liialla hötkyilyllä vaan keskity enemmän oleelliseen. Jos vain on mahdollista jätä opiskelu pois tai edes vähennä sitä, pyydä puolisoasi osallistumaan joihinkin arjen pakollisiin hommiin ja järjestelyihin niin että saat omaa aikaa tehdä niitä pakollisia asioita. 🙂

Mikset kehtaa hakea saikkua? Jos ei jaksa, ei jaksa. Ei siinä mitään hävettävää ole.
Entä opintovapaa, mikset hakisi sellaista. Tuossa linkkiä aikuiskoulutusrahastoon, sieltä voit hakea aikuiskoulutustukea ja sen jälkeen työnantajalta opintovapaata.
http://www.koulutusrahasto.fi/fi/aikuiskoulutustuen-hakijoille/

Hei
Lapsesi ja miehesi ovat todellakin nyt tärkeimmät. Yritä jaksaa heidän takiaan. Ymmärrän hyvin tuon ettet ole hakenut sairaslomaa. Kymmenen vuotta meni mullakin töissä niin että olin vain hetken saikulla sairaala-jaksojen ja IM-yritysten jälkeen, palasin aina töihin viikkoja ennenkuin sairausloma olisi loppunut. No lopullinen romahdus toi eläkkeen mutta syyllisyys ja häpeä ovat valtavia kun ei elätä itseään. En tiedä sitten olisiko kolmen vuoden psykoterapioista apua, osa sanoo niistäkin että ei ole mutta voisithan sellaista hakea.Et kertonut kuinka vanhoja lapset ovat mutta kyllä he pitkään tarvitsevat äitiään ja miksei sairauslomakin olisi sitten se vaihtoehtojos muut velvollisuudet vie aikaa liikaa perheeltä.

Hei.
Opinnoista en kehtaa ottaa taukoa etten jäisi jälkeen. Pelkään että jos niin teen niin lopulta ne jäävät kesken. Häpeä ja epäonnistumisen pelko pistää suorittamaan.
Töistä en voi ottaa vapaata, sillä he joutuisivat etsimään tilalleni toisen. Ja olen ollut tuolla vasta muutaman kuukauden. En halua olla "paska" työntekijä.
Mies onneksi tukee ja hoitaa kodin ja lapsen pääsääntöisesti. On tyytyväinen että vihdoinkin olen hoidon piirissä. Ehkä tässä suurin ongelma on se että häpeä pahentaa masennustani...