”Nälkä on mun ainoa ystävä. Se palaa aina mun luokse. Se kertoo, että oon elossa ja tunnen”

Niin mä kirjotin päiväkirjaan pari päivää sitten. Viikkojen itkemisen ja yksinäisyyden tuskan painamana odotin nälkää. Se ei kauaa odotuttanut. Mutta parin päivän päästä en enää tuntenut nälkää, koska ahmin. Ja ahmimisen jälkeen tulee taas nälkä.

Mulla on syömishäiriö. Jonka oletan johtuvan yksinäisyydestä ja masennuksesta. Itken päivittäin, luen pääsykokeisiin, poistun kotoa vain kauppaan ja pyöräilemään – se on ainoa harrastus, ja rakas sellainen.

Mulla on ollut ystäviä. Poikaystäviä myös. Mutta kaikki ne on loppunut. Tällä hetkellä en tapaa ketään. En laita enkä saa viestejä. Jos joku joskus pyysi jonnekin kahville, keksin tekosyyn miksi en ehdi tulla. Pelkään ihmisten tapaamista. Kun sitten joudun pakosta jonkun tapaamaan, näyttelen vahvaa, ja ei kukaan tiedä, kuinka rikki olen sisältä.

Olen työtön. Ensimmäistä kertaa. Olen aina ollut töissä, enkä päivääkään työtön, ennenkuin nyt. Kaksi kuukautta sitten se loppui. En vain pysty mennä töihin. En pysty mennä työhaastatteluun. Haen kyllä töitä ja saan haastattelukutsuja, mutta en uskalla mennä. Keksin taas jonkun tekosyyn, miksi en voi tulla haastatteluun.

En tiedä minne katosin?
Olin aina vahva. Aina pärjäsin itse. En tiedä missä olen?

Olen nainen. Armeijan käynyt ja hyvillä arvosanoilla sieltä kotiutunut. Kaikki sitä aina sanoo. Että olet armeijan käynyt. Olet niin vahva ja itsenäinen. Selviät mistä vain.

Valehtelen kaikille. Että vietän vilkasta sosiaalista elämää. Syön terveellisesti ja liikun ja harrastan.

Todellisuudessa olen kotona kaikki päivät. Ahmin tai olen nälkäisenä. En näe ketään, en tee mitään. Itken öisin. Seison parvekkeella ja kuuntelen elämää, johon en kuulu.

Nyt halusin kertoa jollekin. Olen onnellinen, jos joku lukee tämän. Joku tuntematon tietää, että jossain parvekkeella joku itkee.

Jos se joku joskus löytäisi minut

Rakkain terveisin,
Pullervo-norppa