Olipa nätisti kirjotettu inhottavista ja kipeistä tuntemuksista.

Oletko ihan itsekseen kaikkien noiden tunteiden kanssa? Toivon suuresti että et, koska mitä kauemmin tuossa oravanpyörässä elää, sitä vaikeampi siitä on päästää irti. Varsinkin ahmiminen. Itsellä meni pitkään ennenkuin syöminen ei enää ollut se ainoa lohtu (vaikkei sekään ollut enää hauskaa, koska ei tehnyt mieli syödä mutta oli PAKKO). Hain apua, kävin 3 vuotta terapiassa ja kun se loppui tajusin että eihän siellä kukaan parane. Vaan saa lisäapuja arjesta selviämiseen ja ymmärrystä näiden häiriöiden aiheuttajista, ja sitä kautta voi alkaa opettelemaan pois noista kaikista pahoista tavoista.

Hyvä että sulla on kuitenkin jokin rakas harrastus, mitä jaksat tehdä! ihanaa kuulla 🙂 ja mitä tuohon sosiaalisuuteen tulee, sitä voi harrastaa sitten kun sitä jaksaa. Suurin osa ystävistä/kavereista tuskin tulee ikinä ymmärtämään sitä, miksi et pääse/jaksa nähdä ketään, kun eivät tiedä miten vaikeaa se voi olla. Sinällään ihan hyvä, ainakaan itse en toivoisi kenellekkään läheiselleni sitä tunnetta.

Vaikka tää kuulostaa aika tyhmältä, niin aurinkoista keväänjatkoa sulle. Aurinko ihan oikeasti paistaa, ja just tällä hetkellä se tuntuu melkeen hyvältä ajatukselta.

Hei! Kun luin sinun tekstiä tunnistin jotain samaa itsessäni. Usein lohdutan itseäni ruualla. Olen myös työtön ja vaikka minulla on perhe, niin koen itseni välillä yksinäiseksi. Oikeastaan myös pelkään töihin menemistä, mutta toivon kyllä saavani töitä.

Toivottavasti sinä saisit elämään iloa ja onnellisuutta! Mielenterveysseuran sivuilla näyttää olevan esim. https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito/irtiahminnasta/Pages/default.aspx

Aurinkoista kevättä! 🌻🙂🌻

Kiitos tsempeistä!
Kyllä, yksin olen ajatuksieni kanssa. Perheeni ei tiedä sisimmästäni mitään. Asun perheenjäsenen kanssa, mutta hän ei näe minua. Juttelemme, syömme yhdessä, käymme kaupungilla joskus, mutta hän ei näe minuun.

Jo nuorempana kehitin keinon, miten välttää puhumasta itsestä: kyselemällä. Jos tapaan ihmisiä kyselen heiltä kaiken mahdollisen. Kerran mietin, että minä tiedän kaverini miehen lapsuudenkodin jouluperinteet ja keskiviikko-imurointivuorot, mutta kaverini ei tiedä minusta mitään. Siksi kai minusta on pidetty, koska olen kiinnostunut kaikesta ja kuuntelen. En kaada omia murheitani kenenkään niskaan.

Haluaisin kirjoittaa, mutta en saa siihen voimia.
Haluaisin kertoa lapsuuden koulukiusaamisesta, isäni yhtäkkisestä sokeutumisesta, syömisen ongelmista, raiskatuksi tulemisesta ja myöhemmin sadistisen miehen seuraan ajatumisesta sekä uskovaisesta yhteisöstä eroamisesta.
Mutta en jaksa nyt.

Joka päivä istun keittiön pöydän ääressä ja tuijotan ikkunasta ulos. Siellä on koivu. Se on alasti vielä ja näen sen läpi.

Mitä jos ihminenkin riisuisi vaatteet, korut ja meikit pois? Näkisikö sen läpi? Näkisi syömishäiriöiden jäljet kehossa, näkisi valvottujen öiden tuomat silmäpussit, elämän tuomat arvet...

Rakkain terveisin,
Pullervo-Norppa

Pullervo-norppa tunnen kovasti myötätuntoa sinua kohtaan. Minä en ahmi,vaan syöminen yleensä on ongelma. Ruoka ei ole ystävä,vaan vihollinen,jota kartan parhaani mukaan.Syön mahdollisimman terveellisesti sen,mitä syön pysyäkseni toimintakykyisenä. Lähimmät eivät enää näe,olen näkymätön,kuten sinäkin.Minä olen ulospäin hyvin toimeen tulevan ihmisen perikuva.
Tiedostan,että tämä on todellinen ongelma,mutta en jaksa/viitsi siihen panostaa,vaikka tiedän,että tilanne tästä vain pahenee.
Yksin tällaisesta ei selviä kukaan. Pitäisikö tämä ottaa haasteena ja selättää,sinä armeijan käyneenä osaat tähän vastata paremmin.

Hei Norppa,

kiitos että oot tullut tänne jakamaan sen, mitä sun sisällä tapahtuu.
Se on edes pieni pilkahdus siitä, että välität itsestäsi, vaikken tiedä tuntuuko sinusta siltä.

Kovin kamalaa kuulla millaisia vaikeuksia sulla on ollut. Toivon että olet saanut tukea niiden käsittelemiseen, jos et ystäviltä niin esimerkiksi terapiasta tai vertaistukiryhmistä. Jos et ole, todella toivon että uskaltaudut hakemaan tukea arjessa jaksamiseen tai asioiden käsittelemiseen niin, etteivät ne vaikuttaisi näin voimakkaasti sun elämään. Itse olen saanut traumaterapiasta ja vertaistukiryhmistä paljon apua ja helpostusta jaksamiseen, todella kullanarvoista tukea.

Itsekin olen syömishäiriöinen, anoreksiaa ollut menneisyydessä ja edelleen joskus kehonkuvat irvistelee minulle. Mikä mua itseäni havahdutti silloin pitämään huolta itsestäni, oli ymmärrys siitä että tämä tie vie minut helvettiin. Keho ja mieli on yhtä. Pystyisitkö pitämään huolta kehostasi? Ymmärtää, että se on kuin sinun kotisi, sinun kaikkein lähimmäisin ystäväsi. Kuulostaa, että osaat olla hieno ystävä muille, osaisitko olla sitä myös itsellesi?

Tekee mieli sanoa, että hitot siitä mitä muut ajattelevat. Olisiko se kamalaa, jos jonkun kuva sinusta vähän ravistuisi? Kirjoitat todella kauniisti. Sussa on varmasti upeita puolia, joita ihmiset eivät pääse näkemään.

Voimia sulle lähetän. Et oo yksin. Siellä parvekkeella kun olet ja itket niin kuivaan sun kyyneleitä tuulen mukana.

Hei Mollyan!
Ja kaikki muutkin syömisen kanssa kamppailevat!

Olen miettinyt tuota asiaa, onko ruoka vihollinen minulle. Tavallaan, koska se vie nälkä-ystäväni pois. Tavallaan, koska se hukuttaa tunteeni ja tekee olon pahemmaksi. Haluaisin ja toivoisin, että kaikilla olisi neutraali suhde ruokaan.

En ole koskaan miettinyt syömisongelman ottamista haasteena. Joten kiitos siitä ajatuksesta. Voisiko se todella olla haaste? Minulle haasteena olla päästämättä ahmintamörköä valloilleen. Sinulle haasteena nauttia ruuasta muutenkin kuin vain pakollisena energiana.

Kirjoitan päiväkirjaa päivittäin. Yleensä aamupalan yhteydessä. Aikaisemmin kirjotin myös ruokapäiväkirjaa, mutta kun huomasin, etten kirjannut sinne ahmimisruokiani, totesin ettei se hyödytä minua. Kirjoittaminen auttaa minun kohdallani ainakin.

"Söin jäätelön (rankan kieltäytymisjakson jälkeen) ja se maistui sairaan hyvälle. Maha tuli kipeeksi ja alkoi pulputtaa. Huono omatunto ei tullut, mutta ahmintamörkö alkoi heti sipistä korvaan. Se ehdotteli, että "mitäs jos huomenna hakisit kaupasta karkkia, etkä söisi mitään muuta koko päivänä?" Aivan älytön ehdotus.
Kuule mörkö. Vaikka puntari näyttäisi huomenna mitä, niin minä en sorru. Jatkan taas terveellistä elämää ja työnnän sinut, mörkörakas, takaisin kaappii. Olkoon siellä!"

Kun "juttelen" mörölle, se jotenkin ei tunnu niin suurelta asialta, eikä pelottavalta ja se on auttanut minua. Kuulostaa varmaan hullulta, mutta on toiminut.

Mutta, siitä huolimatta mörkö pääsee kaapista usein. Liian usein. Ja se tekee olon niin kovin kurjaksi. Nykyään en käy puntarissa, koska se lisää pahaa oloa.

Jos jollakin on vinkkejä ja keinoja, miten saada neutraali suhde ruokaan, niin kertokaa ihmeessä!

Rakkain terveisin,
Pullervo-Norppa

Hei Pullervo-norppa!

Mikä oli ensin, työttömyys vai mielialavaikeudet?
Olet kokenut kyllä kovia asioita historiassasi. Sinulle olisi todella tärkeää saada puhua nuo auki jonkun kanssa. Jotain massiivisia tunnelukkoja arvelen sinulla olevan, joiden avaaminen saattaisi helpottaa kokonaistilannettasikin.

Minusta Sanni kuvaa tässä hyvin ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä:
http://www.youtube.com/watch?v=xuMRNEcHFnI

Voi siis ajatella, että et ole tuntemustesi kanssa yksin. Meitä itsemme ulkopuoliseksi tuntevia on paljon!

Haluan myös kysyä, että mitä sinä haluat?

Toisessa viestissäsi kirjoitit, että haluaisit kirjoittaa, mutta mitä muuta? Haluatko jonkun asian muuttuvan tai olevan toisella lailla?

Älä pitkitä avun hakemista. Jokaisella meillä on oikeus olla heikko ja olla avunsaajana. Anna armoa itsellesi. Et ole sen huonompi kuin kukaan muukaan, tai myöskään parempi
🤔

On hyvä, että harrastat liikuntaa. Ulkoilmalla ja liikkeellelähtemisellä on aina eteenpäin vievää voimaa.

Päivä kerrallaan!
Leija

Hei kaikki!
Kiitos, että luette! Kiitos, että vastaatte!
Tulee olo, että joku tuntematon välittää. Ensimmäistä kertaa puhun asioistani, koska Norppana se on helpompaa.

Miksi kutsun itseäni Pullervo-Norpaksi? Koska olen hän! Köllöttelen kalliolla ja tuhannet ihmiset töllistelevät minua ja ihastelevat. Kuinka suloinen! Mutta Pullervon sisään mahtuu salaisuuksia. Mitä se onkaan elämänsä aikana nähnyt ja tehnyt, se piilottaa ne paksun nahkansa alle.

Avun hakeminen on mielessäni joka päivä ja uskon sen tapahtuvan lähiaikoina.

Lipuvapilvi: todella olen yksin kokemuksieni kanssa. Aikoinaan kerroin parhaimmalle ystävälleni, mitä minulle oli sattunut. Tämän jälkeen hän levitti sitä eteenpäin. Menetin luottamukseni hänen lisäkseen ihmisiin yleensä. En uskalla kertoa kenellekään, koska en luota. Isäni on ainoa kehen luotan, mutta hänen kanssaan meillä on hyvin etäinen suhde. Ihana kuulla, että olet toipunut rankasta syömishäiriöstä. Se antaa toivoa meille muillekin!

Ja hei Leija! Linkittämäsi video sai kyyneleet silmiin. Tiedostan itsessäni tiettyjä tunnelukkoja, joita työstän joka päivä. Mutta aavistelen, että minulla on myös paljon tiedostamattomia tunnelukkoja sisimmässäni. Kysymykseesi: mielialavaikeudet tulivat ensin, sitten niiden myötä työttömyys ja jatkeena syömishäiriö. Uskon, että oloni helpottuisi, jos minulla olisi vaikka osa-aikatyö, joita olen hakenut, mutta omalla toiminnallani menettänyt.

Kun isäni menetti näkönsä, olin lapsi. Iltaisin itkin yksin peiton alla ja rukoilin, että joka toinen päivä minä ottaisin sokeuden ja joka toinen päivä isä saisi nähdä. Se toive ei koskaan toteunut. Vielä tänäkin päivänä tunnen sen lapsen tuskan, kun ajattelen niitä hetkiä. Siitä on jo lähes 20 vuotta.

Eilen taas ahmin.
Tämä päivä alkoi kaurapuurolla ja tiedän, että tänään en ahmi. Mörkö on kylläisenä kaapissa.

Rakkain terveisin,
Pullervo-Norppa

Hei Pullervo!
Mitä pikemmin haet apua, sitä pikemmin saat apua.

Ja toinen kysymykseni oli: Mitä sinä haluat? Elämässä, tulevaisuudessa...

🙂

Leija

Hei Leija!

Jätin tarkoituksella vastaamatta siihen, koska jäin pohtimaan asiaa. Mitä haluan elämältä?
Ensimmäiseksi haluaisin olla terve. Psyykkisesti tasapainossa ja fyysisesti kunnossa. Tällä hetkellä mieli oireilee ja se pahentaa fyysistä oloa.

Haluaisin terveyttä

Sitten haluaisin perheen. Ja ystäviä.
Olen luonteeltani aika syvällinen ja en piittaa ulkoisista seikoista. Siksi minun on myös vaikea ystävystyä, koska kaipaan tietynlaista syvyyttä ja en kestä pinnallisia ystävyyssuhteita.

Olen introvertti, pohdin asioita ja laitan muut itseni edelle. Siksi minua on myös helppo käyttää hyväksi. Liiallisella kiltteydellä väsytän itseni. Esimerkiksi töissä kun olin, niin tein kaikki ylityöt, kun pomo pyysi. Suostuin tekemään epämääräistä yövuoroa, jota kukaan muu ei suostunut tekemään, eikä minunkaan olisi tarvinut. Mutta ajattelin, että jonkunhan ne hommat on tehtävä. Myöhemmin minua pyydettiin luottamusesimieheksi työpaikalle, ja en voinut kieltäytyä, vaikka en olisi tahtonut.
Olen työpaikoissa se hiljainen luotettava työntekijä, joka ei turhaan höpise, vaan keskittyy työntekoon ja jonka oletetaan tietävän kaiken. Se lopulta väsytti minut. Jouduin irtisanoutumaan, koska vuorokausirytmini oli sekaisin, minä olin sekaisin ja sain hartioilleni vielä luottamustehtävän. Se on osasyy miksi en uskalla nyt töihin. Tiedän suostuvani mihin vain, koska tunnen liiallista lojaaliutta työnantajaa kohtaan.

Tällä hetkellä koen kuitenkin, että terveyden edistäminen on prioriteettina ensimmäisenä.

Pullervo-Norppa

Pullervo-norppa. Jo kirjoituksesi paljastavat,että olet syvällinen ja pohtiva ihminen,mikä on vain plussaa. Kyllä pintaliitäjiä riittää tässä ajassa tarpeeksi asti. Lisäksi olet ehkä liiaksikin velvollisuuden tuntoinen,jota ominaisuutta on nyt käytetty hyväksi. Kyllä työnantajan pitäisi nähdä,milloin joku työntekijä on liikaa kuormitettu.
Vaikka itsekin olen jonkinasteinen työnarkomaani välillä teen pysähdyksiä ja havahdun siihen,että elämässä on muutakin tärkeää.
Perheen perustaminen on tärkeä virstanpylväs ja upea asia,kun löytää sen oman ihmisen,jonka kanssa on hyvä elää sitä arkipäivääkin,kun se aina on edessä. Olen ihan lähiaikoina kokenut huiman rakkauden tunteen ja sellainen saa pään sekaisin vähäksi aikaa. Kuitenkin se tasainen arki on sitä todellista elämää.
Huolehdi itsestäsi ja terveydestäsi. Se on varmaan tärkein asia juuri nyt. Kaikki muu tulee sen jälkeen ja onhan sinulla aikaa.

muuta

Hei ihmiset!
Olen kiitollinen teille! Sain teiltä vinkkejä pitää omaa kehoa ystävänä, miettiä mitä elämässäni haluan...ja ne asiat ovat pyörineet päässäni nyt paljon. Kiitos erityisesti sinulle, joka sanoit, että pidä kehoasi ystävänäsi. Kiitos sinulle, joka edes luit viestini!

Olen tällä hetkellä hirmu onnellinen, koska kolme päivää on mennyt ahmimatta. Olen syönyt terveellisesti ja liikkunut sopivasti. Olo on ihanan rauhallinen, kroppa on rauhoittunut, kun saa hyvää ravintoa ja mieli on myös tasainen.

Kolme päivää on tuntunut ihanan pitkältä ajalta, mutta kokoajan pelkään, milloin ahminta taas höykkää kimppuuni. Jokainen kaupassakäynti on pelottava, koska pelkään ostavani kamalat kasat herkkuja. Jokainen yksinäinen ilta on pelottava, koska pelkään alkavani ahmimaan taas. Vaikka kaapissani ei seiso herkkuja odottamassa eikä vierasvaroja pakastimessa, se ei estä ahmimasta. Se voi olla vaikka pussillinen ruisleipää hunajalla voideltuna tai mitä vain.

Tahtoisin lisää apuja teiltä!
Miten saisin jatkettua tätä ahmimattomuutta vielä?
Mitä sanoa ahmimismörölle, kun se kolkuttelee olkapäätä?
Auttaisiko, jos tekisin vaikka konnkreettisen kevätsiivouksen omaan asuntoon. Siivoaisin kaapit ja sieltä kaiken mörköaineksen pois?

Iloinen mutta pelokas,
Pullervo-Norppa

Pullervo-Norppa täällä taas hei!

Hetken aikaa oli hyvä olla. Ahmimista ei ole tapahtunut pariin viikkoon, pikemminkin ruokahalu on kadonnut. Ahdistus ei ole poistunut. Sain myös keikkatyön, mutta töihin meneminen on yhtä tuskaa. Työpäivää edeltävä päivä menee ahdistuksen ja jännityksen vallassa ja yöllä en nuku paria tuntia enempää. Töiden jälkeen olen aivan rikki väsymyksen ja ahdistuksen sekä stressin määrästä. En pysty ottamaan keikkoja siis kovin paljon.

Nyt myös sosiaalinen media on alkanut ahdistamaan ja kokoajan on halu pois. Minne, en tiedä. En lue whatsuppiin tulleita viestejä, koska en halua eikä kiinnosta.

Näen unia. Pääosin painajaisia, mutta viime aikoina ne ovat muuttuneet aina vain pahemmiksi. Kun aluksi painajaiset olivat luokkaa: lemmikkini kuoli (minulla ei ole edes lemmikkejä) niin viime öinen painajainen oli todella raadollinen. Siinä minua kidutettiin julmasti ja kun heräsin, itkin. Itkin ääneen tuskaa, en pelkoa. Painajaiset vievät voimia ja tämä viimeisin painajainen on ahdistanut nyt koko päivän ja siksi tulin tänne kirjoittamaan. Tiedän jo nyt, että ensi yö tulee olemaan tuskaa, koska aamulla alkaa taas työpäivä.

Itken.
Vaikka ulkona on ihana sää ja kesä on tulossa, itken sisällä. Itken kyyneleitä yksin ollessa, itken sisimmässäni, kun paikalla on joku muu ihminen.

Miksi painajaiset ovat tulleet ahdistamaan minua?
Miksi näen jotain niin raadollista unta kuin kiduttaminen? Että joku tuntematon kiduttaa minua.

Miksi lähdin taas syöksymään alamäkeä, kun hetken oli niin hyvä olla?

Rakkain terveisin,
Pullervo-Norppa

Nyt tuntuu, että alkaa olla loppu. Että mistä sitä apua sitten saa?

Pitääkö vaan soittaa terveyskeskukseen ja sanoa, että on todennäköisesti masentunut ja tarvii apua?

Syytän itseäni kokoajan laiskuudesta ja saamattomuudesta.
Siksi hoitoon hakeutuminen on vaikeaa. Mitä jos en olekaan oikeasti riittävän sairas saadakseni hoitoa?

Pullervo-Norppa

pullervo-norppa kirjoitti 18.5.2018 17:48

Nyt tuntuu, että alkaa olla loppu. Että mistä sitä apua sitten saa?

Pitääkö vaan soittaa terveyskeskukseen ja sanoa, että on todennäköisesti masentunut ja tarvii apua?

Syytän itseäni kokoajan laiskuudesta ja saamattomuudesta.
Siksi hoitoon hakeutuminen on vaikeaa. Mitä jos en olekaan oikeasti riittävän sairas saadakseni hoitoa?

Pullervo-Norppa

Musta terveyskeskukseen soittaminen kuulostaisi hyvältä ajatukselta (olen itse tehnyt aikoinaan saman). Sun ei tartte itse huolehtia siitä ettet olisi riittävän sairas, mitä aikaisemmin asioihin puututaan sitä helpompi niihin on vaikuttaa 🙂 Sen verran uskallan sanoa vaikka en koko ketjua ole lukenutkaan. Toivottavasti sulle löytyy apua. 🙂👍