Kun mikään ei tunnu auttavan..
Moi vaan!
Olen ”aloittelija” tällä saitilla ja ajattelin kokeilla kirjoittaa omista tuntemuksistani ihan näin alkuun. Rakastan kirjoittamista, mutta en koskaan osaa kirjoittaa itsestäni – se on ylitsepääsemättömän vaikeaa. Tarinoita osaan kirjoittaa, etenkin uusista maailmoista ja ihmeellisistä olennoista.
Olen lapsesta saakka pitänyt itsestäni huolta ja muista perheenjäsenistä. Olen liian kiltti ja vastaan en osaa sanoa. Olen hyvin arka ja käperryn kokoon, kun joku korottaa ääntänsä. Olenkin hyvin herkkä ja syytän itseäni jokaisesta virheestä. Usein ihmettelinkin, miksi edes olen täällä. Välillä ajattelinkin, että universumi on tehnyt jossakin laskuvirheen ja päästänyt väärän ihmisen maailmaan. Olen toisin sanoan sitä 2-luokan tavaraa. Nyt minä vain yritän rämpiä eteenpäin tässä pimeässä maailmassa. ☹️
Loppujen lopuksi onkin sitten käynyt niin, että kymmenen vuoden taakka tuli liian painavaksi. Painolastia oli niin paljon, etteivät aivot enää kestäneet sitä, ja tällä hetkellä yritänkin irtautua vaikean masennuksen kahleista. Nyt tuntuu siltä, että mikään ei auta ja välillä olo on niin onneton, ettei ole halua tehdä mitään.
Oli myös todella vaikeaa käydä hakemassa apua, koska olen niin arka ihmisten lähellä. Onneksi uskalsin kysyä, josko minun olisi mahdollista saada apua. Vaikeaa se oli, mutta nyt minä käyn keskustelemassa kerran viikossa ja napsin lääkkeitäkin. Tällä hetkellä on harkinnassa uudet lääkkeet, koska näistä nykyisistä ei näytä olevan apua. 😞
Minua harmittaa niin vietävästi, kuinka mielialani siirtyi lähtökuopille joululoman jälkeen. Olimme aika tyytyväisiä (masennushoitaja ja minä )minun edistymisestä ennen joulua, mutta nyt on toinen ääni kellossa. Tämä viikko on ollut täysin pers**stä, samoin viime viikko. Minua hävettää niin paljon! Inhoan itseäni ja en voi ymmärtää, miksen voi nostaa itseäni täältä kuopasta. Joka kerta, kun saan kuopan reunasta kiinni, syventyy tuo kirottu kuoppa entisestään ja minä tipahdan taas alemmas….Elämä ei ole helppoa, mutta en ole koskaan ajatellut sen olevan näin vaikeaa!😭
Osaan naamioida tunteeni täydellisesti – en halua antaa huolenaiheita perheelleni, koska tunnen heidän haluavan minun menestyvän. Virheisiin ei ole siis varaa. Äitini tietää tilanteestani, mutta isäni ei. En edes halua isän tietävän asiasta, koska pelkään hänen reaktiotaan. Äitini kuuntelee huoliani, mutta minusta tuntuu, että petän hänet jotenkin. En ole hyvä tytär. Joskus toivoisin, että voisin kadota jonnekin🤔, haluaisin joskus vain unohtaa kaikki asiat ja vain paeta…
Vihaan opiskelua, mutta tunnen, että se on minun velvollisuuteni. Vanhempani olivat niin ylpeitä, kun menin lukioon. Heille oli tärkeää, että saan valkolakin. Pyrinkin täyttämään vanhempani odotukset ja hankin mahdollisimman hyvät arvosanat. Valkolakin jälkeen olenkin ollut tuuliajolla. Olen vaihtanut koulua useammin kuin vain kerran, koska olotilani paheni sietämättömäksi. Nyt taas opiskelen ja yritän hankkia ammattia. Tunnen alan olevan täysin väärä ja kiinnostukseni kursseihin on täysi nolla. Silti en uskalla lopettaa, koska vanhempani ovat jo niin monesti pettyneet, kun en ole pystynyt koulussa olemaan. Hävettää niin hirveästi 😞 Voinko ollaan yhtään säälittävämpi??….Kyllä voin, hyvinkin helposti…
Tiedän, ettei toipuminen tapahdu hetkessä, mutta joskus tämä on vain niin vaikeaa. Nyt yritän puntaroida eri vaihtoehtoja ja miettiä, mitä minun pitäisi tehdä koulun suhteen…..Pitääkö minun taas keskeyttää ja pilata vanhempieni päivä…No, koska olen siinä jo niin haka, niin miksei…😟
Yritän silti pitää pääni pinnalla. Musiikki on mm. minun ystäväni, koska kunnollisia ”ihmis-”ystäviä minulle ei ole. Musiikin lisäksi ainoita valopilkkuja maailmassani ovat kissani sekä kirjekaverini ulkomailta. Heidän avulla mieleni siirtyy muille maille ja pystyn hengittämään taas hiukan paremmin. ☺️
On kulunut lähes vuosi, kun viimeksi tänne kirjoitin. Luin ensimmäisen viestini ja näen siinä syvää lohduttomuutta. Nyt asia on joiltakin osin toisin. Tunnen pienen toivonkipinän sielussani 🙂 . Olen aloittanut psykoterapian ja saanut myös selville, että kärsin kilpirauhasen vajaatoiminnasta.
Koulun suhteen asiat on hieman muuttuneet. Pidän välivuotta ja olo on hyvin helpottanut. Olen käynyt pari kertaa ammatinvalintaohjaajalla ja se onkin hiukan antanut tietynlaista suuntaa elämääni. En vielä osaa sanoa, mitä teen nyt tulevana syksynä - jatkanko koulua, vai teenkö rohkean ratkaisun ja etsin jotain muuta. 🙄
En ole enää niin erakoitunut kuin viimeksi. Olen uskaltanut astua ulkomaailmaan, vaikka se ottaakin vielä koville. Joudun vielä tsempata itseäni ulko-ovella joka kerta, kun lähden ulos. Valokuvaus on myös tullut minun pääharrastukseksi. Se on jotenkin rauhoittava harrastus - se täyttää sieluni lämmöllä ja tekee oloni eheäksi ☺️. Olen jopa miettinyt näyttelyä, mutta se on vielä liian iso pala purtavaksi.
Masennukseni ei ole enää niin paha kuin viime vuonna ja siitä olen hyvin kiitollinen! 🙂🌻 Nykyään joudun taistelemaan menneiden asioiden kanssa, jotka ovat osasyitä masennukseeni. Terapian avulla olen alkanut vihdoin ymmärtämään, minkälainen lapsuus minulla oli. Olen uskaltanut puhua ensimmäistä kertaa hyväksikäytöstä. Minä olen edelleen hyvin häpeissäni hyväksikäytöstä - syytän itseäni vieläkin, vaikka järjellinen osani sanookin, ettei asia ole niin. Ja ne muistot! Olen nähnyt useammin painajaisia, mutta ne eivät ole olleet niin pahoja kuin murrosiässä. Puhuessani hyväksikäytöstä ensimmäisen kerran terapiassa, oloni oli tosi huono. Minä vapisin, minua oksetti. Halusin paeta paikalta, mutta kuitenkin sanoja tuli ulos, vaikka kuinka yritin sulkea suuni. Pelkäsin koko ajan, että terapeuttini tokaisisi, että: "Sinä olet iljettävä ihminen! Miten sinä olet voinut antaa sen tapahtua!! Häivy täältä!" MUTTA niin ei tapahtunut.
Terapiaistunnon jälkeen palasin kotiin. Kävelin ympäri ämpäri, enkä oikein tiennyt, mitä tehdä. Olin hyvin levoton ja pelokas. Muistot jylläsivät päässäni ja pelkäsin koko ajan, että isäni isoveli (hirviö, joka teki pahoja asioita minulle) tulisi asuntooni. Pelkäsin mennä nukkumaan. Pelkäsin painajaisia. Lopulta yön hiljaisuudessa menin makaamaan sängylleni ja suljin silmäni. Toivoin saavani edes pari tuntia unta, mutta suureksi ihmeeksi pystyin nukkumaan lähes koko yön. Vielä ihmeellisempää oli uneni! Tunsin olevani turvassa. En nähnyt painajaisia, päinvastoin! Muistan hyvin elävästi sen unen. Olin luonnonhelmassa, isossa linnassa. Istuin kirkon penkillä hyvin valoisassa kirkkosalissa. Tunsin oloni hyvin rauhaisaksi ja onnelliseksi - tunsin olevani vapaa. ☺️