Mitä koulutuksia olet kokeillut, jotka olet jättänyt kesken? Olisi mielenkiintoista tietää. Kiitos, jos vastaat. Pystytkö selittämään, mikä noissa koulutuksissa oikein mättäsi? Oliskohan itse koulutuksissa vikaa eikä sinussa? Tarjotaan niin paljon koulutusta koulutuksen nimissä ja koulutus itsetarkoituksena eikä tavoitteena koulutuksen jälkeinen työelämä.

Täällä toinen aloittelija tällä saitilla. Elämässäni olen kuitenkin jo yli puolivälin. Jotenkin kirjoituksesi tuntui niin kovin tutulta. Kiltti tyttö olen minäkin yrittänyt aina olla ja olenkin kantanut kuormia, jotka olisivat kuuluneet vanhemmilleni, silloin aikoinaan.
Ammatinkin tiesin vasta yli 3mymppisenä, aivan varmaksi miksi haluan "isona" tulla.
Valmistuinkin, olin työelämässäkin, mutta sitten tuli fyysinen sairaus ja masennus sen päälle. Kroonisena sellaisena ja tuntuu välillä, että mikään ei tunnu auttavan.

Hyvää on, että sinulla on terapia. Siitä kannattaa pitää kiinni ja siihen sitoutua.
Lääkkeitä joutuu usein kokeilemaan muutamiakin vaihtoehtoja, jotka sopivat parhaiten. Kaikilla on jonkunlaisia sivuvaikutuksia, mutta kun löytyy se josta on vähiten ja apuakin saa, niin elämä helpottaa siinäkin kohtaa. Kärsivällisyyttä siis.

Minuakin kiinnostaisi tietää, että minkälaisia koulutuksia olet kokeillut ja missä olet nyt.
Minkälaiset asiat sinua itseäsi oikein kiinnostavat? Oletko käynyt ammatinvalinnanohjauksessa?

Kaikkea hyvää sinulle, aurinko paistaa kyllä risukasaankin ja asioilla on tapana järjestyä. 🙂👍

Hei Cyaa,

Masennus on äärimmäisen tylsä sairaus ja aiheuttaa hillittömät määrät pahaa oloa, syyllisyyttä ja mitä ihmeellisimpiä ajatuksia. Sanon näin omasta kokemuksesta.

Älä syytä itseäsi masennuksestasi, et ole sitä aiheuttanut. Et myöskään ole "2-luokan tavaraa" kuten asian ilmaisit. Masennuksesta toipuminen on joskus vuosia kestävä prosessi, joten älä hätäile. Ole itsellesi armollinen. Masennuksessa tulee ylämäkia ja sitten taas mennään kovaa alaspäin. Mutta jossain vaiheessa huomaat, että ylämäet ovat pidempiä kuin alamäet. Silloin, kun on tosi paha olla, ei usko paranevansa koskaan. Niin minäkin ajattelin, mutta nyt näyttää vähän valoisammalta (vaikka elämässä muuten onkin erittäin rankka vaihe menossa). Toki pelottaa, että milloin se alamäki taas alkaa, mutta kun on huomannut, että niitä helpompia aikoja oikeasti tulee, alamäetkin kestää paremmin.

Kiinnitin huomiota siihen, että olet kovasti huolissasi siitä, mitä vanhempasi sinusta ajattelevat. Kuule Cyaa, ei sinun tarvitse todellakaan ajatella sellaista. Sinä elät omaa elämääsi ja teet siinä omat valintasi. Et käsittääkseni ole enää alaikäinen, eli et tarvitse vanhempiesi hyväksyntää tekemisillesi. Usko siihen, että pystyt tekemään oikeanlaisia, itsellesi parhaita päätöksiä. Ja jos joskus meneekin pieleen, ei siitä kannata syyllistyä, eipähän tee toista kertaa samaa virhettä. Ei kukaan voi olla täydellinen ja onnistua kaikessa.

Hienoa, että olet hakenut apua masennukseesi. Oikean lääkkeen löytyminen on joskus sekin vuosien kokeilun tulos (nimim. kokemusta omaava 😋). Yritä tunnustella ja kuulostella, mikä voisi olla itsellesi sopiva apukeino masennukseen. Yksin tai ryhmässä, puhuminen (ja kirjoittaminen) on hyvästä.Itse en aiemmin voinut kuitellakaan meneväni ryhmäterapiaan, mutta nyt olen huomannut vertaistuen todella hyväksi. Mieli muuttuu aikojen kuluessa.

Toivotan sinulle oikein paljon voimia ja jaksamista! 🌻🙂🌻

Hei Cyaa!
Kun luin tekstisi, minulla tuli ensimmäisenä mieleen,että kenelle elät elämääsi? Opiskelet vaikka et siitä tykkää... haluat vain tehdä vanhempasi ylpeiksi sinusta. Sinun elämäsi on sinun omasi ja sinä teet siihen liittyvät ratkaisut! Ne ratkaisut pitää olla sellaisia mitä itse tahdot eivätkä saa olla riippuvaisia vanhempiesi tai kenenkään muun mielipiteistä! Vanhempasi varmasti rakastavat sinua juuri sellaisena kuin olet ja toivovat sinun olevan onnellinen. He ilmaisevat pettymyksensä, kun jätät koulun kesken. Oletko ajatellut,että he ovat pettyneitä siksi,kun haluaisivat sinun löytävän "oman juttusi" ja olevan onnellinen. En usko että vanhempasi mittaavat sinun arvoasi opintomenestyksesi mukaan. Äitisi siis tietää masennuksestasi... ehkä sinun olisi hyvä puhua hänen kanssaan myös siitä,että haluat heidän rakastavan ja välittävän sinusta vaikka et menestyisikään opinnoissasi. Olen varma että äitisi tukee ja ymmärtää.

Jos et yhtään tiedä mitä haluat tulevaisuudeltasi,niin työkkärissä on ammatinvalinnan ohjaaja. Itse olen käynyt ammatinvalinnan ohjaajalla ja minulle se ainakin toi selvyyttä siihen mitä haluan tehdä ja mikä olisi unelma-ammattini. Lisäksi työkkäri järjestää erilaisia kursseja kaikenikäisille ihmisille, joilla on "pallo hukassa" tulevaisuuden suhteen. Kursseilla opitaan tunnistamaan omia kiinnostuksen kohteita ja saamaan selvyyttä ammatinvalintaan. Kurssit voivat olla pituudeltaan muutaman päivän, jotkut useamman kuukauden. Mitä jos menisit käymään työkkärissä ja pyytäisit päästä ammatinvalinnan ohjaukseen? Voisithan kysyä myös terapeuttisi mielipidettä ammatin valinnan ohjauksesta.

Teit sitten elämässäsi mitä tahansa,niin muista,että kyse on sinusta ja sinun elämästäsi. Teet asioita itseäsi varten,etkä muiden mieliksi. Olet varmasti onnellisempi,kun huomaat tekeväsi itsenäisiä päätöksiä.

Hei!

Olin pieni viivästys, mutta lopulta pääsin tännekin kirjoittamaan. Juu, lukion jälkeen minä pyrin yliopistoon pariinkin kertaan. Biologia on lempiaineita, joten se oli minun unelmani. Toisaalta unelmat eivät aina toteudu, ja suuri hakijamäärä tyrehdytti biologin haaveeni. 🤔

En siis päässyt yliopistoon, joten siitä alkoi ammattikoulujen kierre. Ensimmäinen kokeilu oli laborantiksi opiskelu. Se kiinnosti siksi, koska ajattelin sen olleen lähempänä sitä, mitä halusin tehdä. Tietenkään koulu ei sopinut minulle. Minua alkoi ahdistamaan, kun en onnistunut kaikissa kouluaineissa heti kättelyssä. Osa minusta ymmärtää, että kyseisen koulun opetus oli huonoa ja opinnot eivät vastanneet odotuksia, mutta toinen puoli minusta syyttää itseään siitä kaikesta. Aivan kuin koulun opetus olisi minun syytäni...Toinen tutkinto oli sitten eläintenhoitajan perustutkinto. En oikeastaan tiedä, miksi hain sinne. Luuloni koulutuksesta olivat liian suuret ja jouduin taas pettymään. Silti syytin taas itseäni koko asiasta. Kolmas tutkinto, jota opiskelin pari vuotta sitten, oli liiketalouden perustutkinto. Jaksoin opiskella siellä vuoden verran ja jopa siedin sitä opiskelua. Tutuistuin koulussa jopa uuteen kaveriin, mutta päänuppini oli jo siinä vaiheessa niin sekaisin, että en oikeen tiennyt, mitä halusin koko elämältäni 🤔

Mielijohteesta hain sitten amk:hon ja nyt olen opiskelut 1,5 vuotta tradenomiksi. Ensimmäinen vuosi sujui ihan hyvin, mutta viime syksynä kaikki sitten romahti ja vihdoin uskalsin myöntää, että "nyt sen on sitten siinä. Mieli ja keho petti. Eiköhän olisi aika hankkia apua." Pelästyin myös omaa käytöstäni, koska aloin viiltelemään itseäni ☹️

En osaa oikein sanoa, mitä haluan elämältäni. Ammatinvalinnanohjauksessa en ole käynyt ja jos totta puhutaan, niin se ei olisi niin paha ideakaan. Ehkä sen kautta voisin saada jonkinlaista suuntaa opiskeluihin. Toisaalta tämä tradenomi-koulutus on ihan siedettävää, jos suuri osa kursseista otettaisiin pois 🙂 Tällä hetkellä yritän pysyä vain pinnalla. Terapiassa olen keskustelut eri vaihtoehdoista ja jopa saanut eräänlaisia ahaa-elämyksiä, mutta olen niin varovainen, etten uskalla tehdä mitään. Syytän itseäni aina niin kovasti ☹️ Itsesyyttely onkin osa minua ja minun on vaikea päästä siitä piirteestä irti...

En osaa suoraan sanoa, mistä pidän ja mitä todella haluaisin tehdä. Pidän erilaisista asioista ja en osaa sanoa suoraa ammattia, joka olisi kuin luotu minulle ja se onkin hyvin turhauttavaa. Olen lukutoukka ja rakastan lukemista sekä kirjoittamista. Rakastan myös eläimiä,mutta en näe itseäni opiskelemassa biologiaa. Rankat pääsykokeet olivat minulle aivan liikaa. Hävettää myös niin kovasti, kun en ole saanut hankittua ammattia, kun kaksi lähintä (ja ainoaa) ystävääni ovat menestyneet sekä opintojen että elämän suhteen. Sen takia en halua olla yhteyksissä heihin, koska omassa päässäni näen heidän säälivät katseet ja ilkeät huomautukset. Tunnen, että en ansaitse olla heidän ystävä. Heidän elämänsä sujuu paremmin, kun heidän ei tarvitse kuunnella minua ja minun jorinoita.

Tiedän, että tämän sairauden voittaminen vie aikaa, mutta olen kai niin kärsimätön. Minua pelottaa tulevaisuuteni, koska pelkään etten onnistukaan toipumisessani ja lopulta joku löytää minut kuolleena jostakin 🤔 ...En osaa vielä arvostaa itseäni, mutta toivon kovasti, että terapian avulla voisin kääntää uuden sivun elämässäni. En haluaisi olla onneton koko elämääni ja haluaisin joskus nähdä maailman paljon myönteisemmin.

Heps!

Keskiviikkona on taas aika terapialle. Olen nyt viikon pähkäillyt erään itsetuntotehtävän kanssa, jonka hoitajani antoi minulle täytettäväksi. On hyvin vaikeaa listata asioita itsestäni, etenkin, jos pitää listata hyviä puolia. Joka kerta, kun katson peiliin näen ihmisen, joka ei kuulu olla täällä. Näen vain ruman ja ylipainoisen ihmisen. Joskus yritän tsempata itseäni, mutta vanhoista tavoista on niiin vaikea päästä eroon.

Viikonloppuna näin vanhempanikin ja olo oli hiukan sekava tapaamisen jälkeen. En pidä isästäni, voisin jopa myöntää sen, että inhoan isääni. Olen toivonut vanhempieni eroa jo 10-vuotiaasta lähtien, koska isäni käytön ja persoonallisuus on yltiömäisen ilkeää. Lapsesta saakka olen joutunut kävelemään varpaisillani. Olen kestänyt huutoa pienestä pitäen ja nähnyt äitini itkevän monet kerrat. Isäni rakastaa vain itseään, jonka takia en olekaan halunnut kertoa masennuksestani isälle. Pelkään hänen reaktiotaan. Joka kerta, kun menen kotiin olen taas lapsi. En uskalla puhua, en uskalla tehdä pitään pahaa tai väärää. Nyhjötän vain sohvalla tai omassa huoneessani.

Ahdistus on myös kova joka sunnuntai. Odotan aina onnettomana tulevaa maanantaina ja koulua. En uskalla siltikään keskeyttää. Tänään onneksi minulla oli koulua vain muutama tunti. Kestin olla koulussa, vaikka sainkin läjän tehtäviä ☹️ Minua ahdistaa myös tuleva esitelmän pito. Tiedän, että siinä kuitenkin käy niin, että jätän homman viime tippaan ja vietän yöttömiä öitä ennen esityspäivää. Minulla on onneksi Propralia esiintymisjännitykseen, joten pahimmat oireet katoavat. Tunteet eivät silti katoa.

Minua alkaa jo mietyttämään, että olen kadottanut itseni ihan kokonaan. Olen vain pelkkä kuori. Välillä tunnen liikaa ja välillä ei kiinnosta mikään ja haluaisin vain kadota peiton alle piiloon ja unohtaa koko olemassaoloni. Äitini välttelee minun masennuspuheitanikin. Huoh, toivottavasti huominen on parempi päivä. Pakko alkaa tehdä jonkinlaisia ratkaisuja tuon opiskelunkin suhteen, kun nuo yhteishaut alkavat melko pian...Miksi päätöksenteko voi olla näin vaikeaa 😑❓

Tänään tuli käytyä taas hoitajalla. Puhuimme koulusta ja normaalista arkipäivästäni. Myönsin, että olin lintsannut taas koulusta. Jotenkin en vain saa itseäni menemään sinne. Olen alkanut myös katselemaan muita vaihtoehtoja ja yritänkin tässä kokeilla sitä ammatinvalinnanohjausta. Vaikeaa on kuitenkin päättää, mistä minä loppujen lopuksi tykkään. Päätöksenteko on vain niin vaikeaa.😟

Olen mestari murehtimaan asioita ja epäilen kykyjäni koko ajan. Keskustelusession aikana kävimmekin hoitajan kanssa läpi minun itsetuntoon liittyviä kysymyksiä ja on pakko myöntää, että se oli todella vaikeaa! Ensinnäkin, en näe omassa kehossani mitään hyvää. Peilistä tuijottaa irvokas ihminen, joka ei pysty mihinkään. On todella vaikeaa muuttaa omia ajatusmalleja, kun on pitänyt itseään arvottomana ihan lapsesta saakka, mutta kai minä jossakin vaiheessa kestän katsoa itseäni peilistä, ilman että ihan oksettaa...🙄

Yritin miettiä myös, mitä hyvää tänä päivänä olisi tapahtunut ja ainoa, mikä tuli mieleen oli kirjeen kirjoittaminen. Sain vihdoin vastattua englantilaiselle kirjekaverilleni. Välillä sitä jaksaa ja välillä ei, mutta näköjään tänään oli hiukan parempi päivä 🙂

Pääni on ollut täysin sekaisin nämä viime viikot. En saa mistään ajatuksesta kiinni ja olo on niin onneton. Tuntuu niin pahalta ☹️ Huomenna on taas keskustelusession aika ja minua suorastaan pelottaa mennä sinne, koska viime kerralla avautui sellaisen arkun kansi, jonka haluaisin pitää suljettuna - ikuisesti. Viime kertaisen keskustelusession jälkeen olin täysin puhki ja minua oksetti. Tiedän, että puhuminen auttaa, mutta pelkään että romahdan...Minua hävettää niin kauheasti! Kuinka menneisyyden kahleista voi irtautua?

Koulu ahdistaa myös ihan suunnattomasti, mutta ei niin paljon kuin ennen. Olen alkanut vakavasti miettimään, mitä todella haluan elämältäni. Toisaalta näen elämäni niin arvottomana, etten usko löytäväni mitään vastausta. Tällä hetkellä olen kahden ryhmätyön kimpussa ja olo on niin stressaantunut! Minua hävettää oma saamattomuuteni. En haluaisi olla riippakivi muiden kaulassa...Koulussa, käytävillä kulkiessani, ajattelen miltä tuntuisi vain kadota. On vaikeaa pitää "maskia" yllä ☹️ Se vie kaiken energiani, mutta yritän kovasti esittää "normaalia", koska olen onnistunut esittämään sellaista jo kymmenen vuoden ajan. Alkaa pikkuhiljaa tuntumaan, etten enää jaksa pitää kyseistä roolia yllä, mutta olen liian ylpeä. En halua osoittaa muille, kuinka saamaton ja onneton olen.

Tänään oli todella vaikea nousta sängystä ylös. Makasin sängynpohjalla ja ajattelin: "Miksi nousisin? En kuitenkaan mene kouluun. Voisin yhtä hyvin piiloutua peiton alle ja toivoa kaiken ikävän katoavan ympäriltäni." En pääse irti menneistä. Koko viikon on pyörinyt kyseiset asiat päässä. Olen lohduttanut itseäni syömällä herkkuja mielin määrin, vähät välittämättä omasta terveydestä. Hirveän syöpöttelyn jälkeen tunnen itseinhoa ja lopetan syömisen kokonaan. Jos pystyisin, vaihtaisin pääni joksikin toiseksi. Haluan nämä ajatukset pois päästäni! ☹️ Jos minulta kysytään, joku teki virheen päästäessään minut tähän maailmaan. Tälläkin hetkellä minusta tuntuu, että kiusaan täällä olevia kirjoittamalla tällaista tekstiä, joka suorastaan huutaa, että olen säälittävä! Anteeksi, että kirjoitan ja häiritsen😳. Jos voisin, poistaisin kaikki tekstini ja muotoilisin ne iloisiksi....normaaleiksi....Ei säälittäviksi 🤔 Olen lukenut teidän tekstejä ja ajatuksia ja mietin kovasti, miksi minä en onnistu kirjoittamaan noin sulavasti ja noin viisasti. Kadehdin teitä ja olen kiitollinen kaikesta tuesta!

Hei, cyaa

Kyllä sinä melko varmasti voit paremmin, kun avaat ne suljetut arkut ja puhut ja keskustelet asioista. Keskustelut ovat varmasti ajoittain rankkoja ja romahtaminenkin on sallittua. Puhumalla niistä menneisyyden kahleista voi irtautua, puhumalla ja kirjoittamalla. Huomenna sun olosi saattaa ollakin parempi, kun olet keskustellut terapiassa.

Kirjoitat muuten aika ilmeikkäästi ja sujuvasti.

Näin lyhyesti halusin vain sanoa ja kirjoittaa jotain.

Huomiselle 🙂👍

Suljettujen arkkujen avaaminen on raskasta. Ne ovat olleet suljettuina, koska ei ole voimia niiden asioiden kohtaamiseen. Ehkä sinulla nyt on riittävästi voimia kohdata ne ja päästä yli?

Ymmärrän tosi hyvin tuon naamion käytön koulussa ja sen uuvuttavan tunteen, kun joutuu teeskentelemään jotain muuta kuin on.😟 Tekisi mieli vain itkeä ja näyttää kaikille, että huonosti menee. ☹️ Usko pois, että se ei auta sinua. Et pysty enää kohtaamaan niitä ihmisiä. Onko sinulla jotain paikkaa tai tapahtumaa, jonka ajattelemisesta tulisi hyvä mieli? Ns. turvapaikka-ajatus voisi tuoda voimia. Menisit ajatuksissasi hetkeksi sinne hyvään paikkaan rauhoittumaan. 🙂👍

Niinpä niin. Keskustelusessio tuli käytyä ja olin pelkuri 😠. En uskaltanut avata sitä menneisyyden arkkua. En vain uskaltanut miettiä niitä menneisyyden aaveita, jotka ovat repineet minuuteni riekaleiksi. En halunnut avata haavoja, jotka tuottavat minulle ninn paljon tuskaa ☹️

Hoitaja oli ymmärtäväinen ja totesi terapian kulkevan MINUN ehdoilla. Olin silti niin jännittynyt koko terapian ajan, että lähtiessäni huomasin puristaneeni leukojani yhteen koko sen keskustelun ajan. Sitten iskikin hirveä kipu takaraivossani ja kotimatka pimeään asuntooni oli täyttä kidutusta.

Keskustelimmekin vain opiskeluistani ja asioista, joita oli helpompi käsitellä. En vain ollut valmis 😟 Yritin ottaa päikkäritkin, mutta sekään ei onnistunut. Terapia auttoi hiukan, mutta tunnen silti kuin kulkisin häkissä. Kiitos, Poropeukalo ehdotuksestasi! Se oli vaihtoehto jota en ole ajatellut....Nyt kun vain tietäisi jonkin hyvän, onnellisen paikan elämästäni, jonne voisin kadota aina silloin tällöin. Tällä hetkellä on vaikeaa tehdä mitään mielikuvamatkaa, vaikka niin kovasti tahtoisin 🤔 Ehkä täytyy kokeilla päästä sinne rentoutuksen kautta. Tämän hetkinen mieliala: sekava ja onneton. Tulenko valvomaan koko yön 😑❓ Toden näköisesti!🤔 En halua nähdä unia - viime aikaiset unet ovat olleet liian ahdistavia 😞

"Pysy kaukana kavala maailma
pysy poissa paha susi
pysy poissa poissa mun unesta"
-Kolmas Nainen-

Ilmeisesti et sitten ollut vielä valmis. Älä moiti itseäsi pelkuriksi turhaan. Tuolla toisessa ketjussa on puhetta menneisyyden traumoista ja ne täytyy saada kohdattua ennen kuin olo paranee. Ei se ole helppoa!

Tuo turvapaikka on minua monesti auttanut. Kun siellä omassa hyvässä paikassa lepää, tulee ihan huomaamatta hymy huulille. 😀 Kannattaa harjoitella sitä. Jos sinun mielesi on kovin sekaisin, niin on varmasti vaikeaa suunnata ajatuksia mihinkään toisaalle. Älä vaadi itseltäsi liikoja. 🙂🌻

Huoh, ei ole tullut kirjoitettua taas tänne...Olen ollut melko huonossa kunnossa, ettei ole oikein kiinnostanut mikään ja kaikki asiat olivat minulle ylitsepääsemättömän vaikeita. No, ne on edelleen, mutta uskalsin kuitenkin kirjoittaa tänne taas...

Olin itkukurkussa terapiassakin. Inhoan itkemistä, koska en halua näyttää ihmisille, että olen heikko. Se on erittäin vaikeaa etenkin terapiassa - omassa kämpässä se ei ole ongelma, koska kukaan ei ole näkemässä mun romahdusta. Pystyn ns. nollaamaan itseni kotosalla. Sitten, kun itkut on itketty, on aika pukea tuttu "naamio" ylle ennen kuin lähden ihmisten ilmoille. Olen tämän "naamion" vankina, koska olen yli 10 vuotta sanonut ihmisille olevani kunnossa, vaikka asia ei ole niin. On helpompi sanoa kavereille ja äidille: "Joo, mulla menee hyvin. Kaikki on hyvin. Elämä on ihanaa!" kuin: "Mä en jaksa enää. Mä en tajua, miksi mä olen edes tässä maailmassa! Elämä on samaa p*skaa!" On todella vaikea irtautua tuosta ajatusmaailmasta ja myöntää mm. terapiassa, että mä en yksinkertaisesti jaksa elää. Se on ihan järkyttävän vaikeaa, koska sitä väkisinkin haluaisi turvautua siihen tuttuun "naamioon" 🤔

En ole pystynyt käymään koulussakaan kuin vain pari kertaa viikossa 🤔 ja se hävettääkin mua ihan hirveesti!😳 Musta tuntuu koko ajan, että kaikki ihmiset katsoo mua ja tietävät, kuinka ällöttävä ihminen mä olen. Mä en ymmärrä, miten "normaali eläminen" on mulle niin iso kynnys.

Toisaalta mä en näe itseäni ihmisenä, joka olisi tarpeeksi arvokas olemaan elossa. Mä näen itseni koko ajan eräänlaisena taakkana ja joka kerta, kun mä puhun ihmisten kanssa - oli kyseessä sitten perheenjäsenet, kaverit tai luokkakaverit - musta tuntuu siltä, että mä vain ärsytän niitä ihmisiä avaamalla suuni. Mä oon tiennyt jo pikkulapsesta lähtien, että mä olen ällöttävä ihminen. Sen takia mä en ymmärrä, miten mulla voi olla jopa kaksi kaveria! Mä odotan koko ajan sitä päivää, jolloin mun kaverit sanoo: "Hah! Uskoitko sä tosissasi, että me ollaan sun kavereita?! Sä et oo sen arvoinen, kai sä nyt sen tiedät?!" Tiedän, tyhmää ajatella näin, mutta mä en voi sille mitään....Välillä sitä ajattelee, että on helpompi poistuu tästä maailmasta, kuin kestää tätä samaa p*skaa päivästä toiseen. 😭

Äh ja nyt mulla on syyllinen olo tästä, kun mä kirjoitin tämän tekstin! No, mä taidan taas mässäillä herkuilla tänä iltana 😟 Elämä on ihanaa.....Eikä oo!

Maailma menee eteenpäin, mutta musta tuntuu, että mä seison vain paikallani. Mitään ei tuu tehtyä ja mikään ei kiinnosta. Teeskentely on iskostunut niin syvälle mun selkärankaan, etten enää osaa sanoa, mistä pidän, mitä inhoan, mitä haluan tehdä elämässäni, ketä rakastan. Olen kuori. Sisällä ei enää tapahdu paljon mitään - ainoastaan väsymätöntä kirkumista tämän inhottavan tilanteen takia.

Joskus tulee mietittyä, miksi opiskelisin, koska en kuitenkaan saa mitään päätökseen. Miksi toivoisin omaa perhettä ja lapsia, kun en kuitenkaan sellaisia tule saamaan? Olen iljettävän näköinen, ylipainoinen ja järkyttävän antisosiaalinen. Minusta tuntuu koko ajan, että maailma yrittää sanoa minulle, etten todellakaan ole tuollaisten haaveiden arvoinen ja miksi olisinkaan...

Nyt olen ollut hiihtolomalla ja olo on paljon parempi, kun ei tarvitse ajatella koulua. Olo on myös osin helpottunut, koska tapaan lääkärin tällä viikolla. En tiedä, tapahtuuko minun lääkityksessä muutos, vai antaako lääkäri sairaslomaa. Silti odotan lääkärin tapaamista pelonsekaisin tuntein. Ahdistun aina, kun tapaan lääkäreitä tai kun menen ylipäätänsä ulos. En koskaan osaa olla rentona missään - en edes kotona. Kotonakin välillä tuntuu siltä, että hermoilen kaikkia asioita. En tiedä, olenko koskaan edes ollut rentona ja vain ollut ja hengittänyt. Loman aikana valitettavasti huomasin myös kireyden tulleen takaisin. Olen heräillyt aamuna siihen, että puristan leukojani yhteen kuin viimeistä päivää. Toisaalta, en ole koskaan ollut oma itseni, kun olen kotona. Isän läsnäolo taitaa olla se kaikista inhottavin asia. En edelleenkään ymmärrä, miksi vanhempani ovat yhdessä...Olen kymmenvuotiaasta lähtien toivonut heidän eroaan, koska äitini kärsii suunnattomasti koko ajan. Olen myös miettinyt, miksi sitten menen kotiin lomilla tai muunakaan päivänä, koska pahennan oloani vain enemmän, mutta uskon syyn olevani äitini. Olen huolehtija ja olen ollut vanhemman roolissa jo varhaisteini-iästä lähtien, joten haluan koko ajan tietää, että äitini ja veljeni voivat hyvin. Myönnän nyt suoraan, että se on todella uuvuttavaa! Huoh, ehkä minä kidutan itseäni ja pahennan oloani koko ajan, koska uskon etten ansaitse enempää.

Välillä on vaikeaa olla mä. Miksi synnyin tällaiseksi? Miksi edes synnyin? Onko toivolle varaa antaa tilaa päässäni, kun joudun kuitenkin pettymään? Elämä ei vaan oo helppoa...Nyt sitten minusta tuntuu, että valitan liikaa ja ruikutan asioista, joiden pitäisi olla ihan helppoja juttuja, mutta ne ei vaan ole sellaisia. Ehkä mun pitäisi kysäistä lääkäriltä sairasloman mahdollisuutta ja ehkä miettiä vakavasti, jos vaikka lopettaisin koulun...taas. Ehkä minusta ei ole vain siihen - ehkä mun pitäisi vain mennä jonnekin piiloon.

Pelottaa myös tuleva terapiakäynti, mikä minulla on huomenna. Lupasin hoitajalle, että kysäisen kesätöitä ennen lomaa, mutta en ole pystynyt tekemään edes sitä. Olen saamaton tuossakin. 😟 No, hoitaja pettyy minuun, mutta ei kuitenkaan sano sitä ääneen, mutta mä tiedän, että hänen mielestään mun ei kannattais käydä edes terapias, jos en pysty edes tuollaista juttua tekemään. Hmm, välillä tulee mietittyä, miten mun hoitaja edes kestää mua. Hän kuuntelee mun ruikutusta ja valitusta. Hän opastaa mua ja neuvoo, vaikka mä en ole sellaisten juttujen arvoinen. Hän hymyilee minulle OIKEASTI, mitä mä ihmettelen tosi paljon. Kuka ihminen voi hymyillä MULLE?? Mä olen saanut läjän teennäisiä hymyjä, mutta harva ihminen on oikeasti iloinen nähdessään mut tai edes hyvillään keskustellessaan mun kanssa.

Hmm, tällaiset illat on aina niitä pahempia, kun päivä loppuu ja olet taas yksin ajatuksien kanssa. Päivällä mä osaan teeskennellä helpommin sitä, että kaikki on ookoo, mutta illalla....Illalla mä olen ihan yksin. Mä näin vain itseni ja omat tekoni. Mä syön illalla taas ja sitten kärsin omasta ruuanhimosta. Päässä jyskyttää, aivot eivät pysty sammumaan. Minua jännittää ja hermostuttaa. En haluaisi nukkua, koska en halua kohdata seuraavaa päivää. Haluaisin tosissasi pysäyttää ajan, koska mä en halua mennä eteenpäin, koska mä tiedän seuraavien päivien olevan yhtä samanlaisia kuin ennenkin. Illalla olen heikommillani. Tuntuu kuin "sisäiset demonini" tietävät tämän ja pahentavat oloani työntämällä ajatuksiini pelon, jännityksen, hermostuksen, ahdistuksen, surun, tyytymättömyyden ja kärsimyksen. Pikkuhiljaa irtaudun naamiostani ja katson maailmaa omilla, väsyneillä silmilläni. Alan taas miettimään, josko olisin tarpeeksi rohkea tekemään asialle jotain - lopettamaan tämän kaiken. Sitten jossakin yön pikkutunneilla taas nukahdan, herään ja aamulla puen naamioni ylle. Elän taas seuraavan päivän naamion turvin - hymyilen ihmisille, sanon läheisille kaiken olevan hyvin. Välttelen ajattelemasta pahoja asioita. Sammutan mieleni - muutun taas kuoreksi...

okey dokey, nyt on lääkärissä taas käyty ja annostusta nostettu. Pieniä sivuoireita tuli alussa, mutta nyt se on taas tasaantunut. Ehkä mä oon siinä suhteessa onnekas, etten ole kärsinyt hirveistä sivuoireista. No, se on mun ainoa ilonaihe tällä hetkellä, joten pidänpäs siitä sitten kiinni vähän aikaan 🙂

Koulussa en ole käynyt. Olen jotenkin luovuttanut sen suhteen. Toisaalta mä olen tehnyt päätöksen, etten jaksa sitä enkä tule jatkamaan sitä koulua enää syksyllä. Taas tuli epäonnistuminen, mutta se on sitä samaa vanhaa p**skaa, etten enää välitä. Pari päivää sitten olin aika maassa ja suunnittelin/haaveilin itsarista. Mietin jo, miten sen teen ja koska. Nyt olo on hiukan parempi, mutta välillä oma kuolema nakertaa tuolla takaraivossa kuin pieni piru, pyytäen ja anoen: "Tee se! Sä oot miettinyt sitä jo kauan! Mikset vain katoa tästä maailmasta?" Välillä sitä miettii, että oman hengen vieminen olisi vihdoin se ensimmäinen asia, jossa mä olisin onnistunut, mutta rohkeudenpuute estää sen. Ehkä tässä tilanteessa se on hyvä asia? Saako ihminen olla pelkuri?

Mä olen aika pahasti erakoitunutkin. Loman jälkeen sitä jotenkin pysähtyi ja heitti hanskat tiskiin. Kaiken lisäksi mulle tuli fyysisiä oireita, kun ajattelin kouluun menoa. Sen takia en ole uskaltanut mennä sinnekään. Jotenkin tuntuu, että mä olen ottanut kymmenen askelta taaksepäin ja yhden askeleen eteenpäin. Mä en vaan pääse irti tästä kehästä, jonne mä olen itseni työntänyt. Kun mä epäonnistun tai olen pelkuri, mä ruoskin itteäni sen takia. Kun yritän miettiä jotain hyvää itsessäni, mä ajattelen, ettei mulla oo oikeutta tehdä sitä. Yksi ajatus on mun mielessä koko ajan: "Mulla ei ole lupaa rakastaa ketään eikä kukaan saa rakastaa mua, koska mä olen niin paha ihminen." Tiedän, kuulostaa hullunkuriselta, mutta siltä se tuntuu. Toivottavasti mä uskallan vihdoin avata sitä menneisyyden arkkua huomisessa terapiassa 😟 Mä en saa vaan sanottua itselleni, että mulla on lupa elää...No, mä taidan tänä iltana taas ahmia ruokaa tai jättää syömättä ihan kokonaan...jompi kumpi, vaikka molemmat ovat epäterveellisiä vaihtoehtoja. No, mä en oo missään hyvä, joten kai mä voin epäonnistua tässäkin...jep jep...