Kun mikään ei ole mitään
Olen juuri palannut käymästä mieheni luona. Yksin en ole ollut yli viikkoon. Ja tuota yksin oloa en kestä. Mietin itseni vahingoittamista. Se kun auttaisi oloon. Pari kertaa olen vetänyt kynsin käsivartta. Eihän siitä vielä jälkiä jää, mutta helpottaa oloa edes pikkuisen. Haluaisin ottaa veitsen ja naarmuttaa sillä kättä. Viiltänyt – oikei kunnolla, että olisi tarvinnut tikata – en ole koskaan tehnyt. Mutta halunnut olen. Ja nytkin.
Olen ahdistunut.
Mietin eilen taas niitä tapoja, joilla voisin tappaa itseni. Niitä on useampia. En ole vielä tekemässä mitään. En todellakaan, mutta vähän jo pelottaa. En halua sairaalaan. Mitä se autaisi?! En ole vielä siinä pisteessä, että tekisin itselleni sellaista. Mutta tuntuu, että se olisi mahdollisuuksien rajoissa. Tapaan alkavalla viikolla hoitohenkilökuntaa. Saa nähdä, kerronko ajatuksistani.
Tilannetta on seurattava. Ja kai minun pitää olla rehellinen. Ja kertoa, mitä ajattelen. – Kuten nyt kerron teille pahasta olostani.
En sinänsä haluaisi kuolla. Mutta, kun mikään ei ole mitään.
Minulla on läheisiä. En halaisi satuttaa heitä. Niin monen ihmisen elämä menisi pieleen, jos tekisin itsemurhan. Olisi heille kaikille parempi, että olisin hengissä edes sairaalassa. Ehkä joskus olo helpottaisi.
Kai minun on luvattava itselleni – ja mielessäni kaikille muille -, että haen apua ennen kuin menen äärimmäisyyksiin. Sairaalan päivystyksen numero on jääkaapin ovessa ja bussin numero, jolla pääsee sairaalaan tietokoneen näytöllä.
On kaiketi aika oletettavaa, että haen tuossa äärimmäisessä tilanteessa apua, kun olen jo tähän mennessä hakenut apua.
Tiedän, etten selviä hengissä yksin, ilman apua ja suurta tukea.
Miltä tämä teistä kuulostaa?
Jardin Prive
On niin kovin tutunkuuloinen tilanne. Olen niin monesti ollut itse samassa tilanteessa. Kuulostaa siltä, että sairaala olisi nimenomaan juuri se ainoa oikea vaihtoehto. Mutta tiedän hyvin, että sinne ei ole kiva mennä. Jostain syystä siinä vaiheessa, kun se on ajankohtaista, sinne ei todellakaan haluaisi. Ihan kuin se olisi jotain luovuttamista, periksi antamista. Mutta kun elämä käy liikaa taisteluksi ja selviämiseksi hetkestä toiseen ja liian raskaaksi, periksi antaminen on oikeasti hyvä asia. Siinä vaiheessä, kun olen lopulta suostunut menemään sairaalaan, on helpotus aina ollut suuri, kun tietää, ettei tartte enää taistella itseään ja vahingoittamisen halua vastaan. Muut hoitaa ja saa vain olla ja levätä. Oletko ennen ollut sairaalassa?
Hei. Kiitos viestistäsi!
Olen ollut sairaalassa, viimeksi viime syksynä muutaman kuukauden. Liittyi silloiseen kriisiiin, joka ei ole oikein ohi vieläkään. Silloin olin ensimmäistä kertaa suljetulla.
Olen kokenut useimmiten, että sairaalan seinät suojaavat, vaikka olenkin ollut avo-osastolla. Joskus aikanaa, vaikka osasto oli avo-osasto ulkoovea pidettiin lukossa minun takiani. Sairaala luo turvallisuutta. Mutta en halua sinne - vielä!
Jardin Prive
Usein minusta tuntuu vaikealta lähteä pois sairaalasta. Viimeksi halusin kuitenkin itse jo pois.
Mitä mieltä olette? Onko sairaala-aika hyödyksi ja missä vaiheessa sieltä pitäisi päästä/joutua pois? Niin ja tietenkin... Milloin, missä tilanteessa, sairaalaan tulisi mennä? Ja kenen aloitteesta?😐
Jardin Prive