Kun läheinen sairastaa

Milloin voi uskoa syöpään sairastuneen parantuneen kokonaan? Jotkut syöpä"lajit" ovat vissiin semmoisia ettei niistä parannu ollenkaan.
Kuinka paljon olette mukana läheisenne sairaudessa? Itse joudun olemaan päivittäin isäni sairauden kanssa tekemisissä.
Haluatteko joskus panna kädet korville ja sanoa läheisellenne ettette enää jaksa kuulla mitään sen sairaudesta? Kyllä. tai ennemmin en halua kuulla enempää vastoinkäymisistä.

Miettisin muutaman päivänn mitä sulle vastaan. Mulla ei kauhian helppoa ole puhua isästä, vaikka niin vois luulla. Pelkään koko ajan sitä päivää kun äiti kertoo mulle isän viimisestä päivästä.

Hei saloka, vaikea tästä onkin puhua. Mutta puhutaanko tässä ketjussa jotain vaikka yksi lause silloin tällöin.
Mun äitini taas käy lääkärissä aika tiheään enkä uskalla kysyä onko sillä taas syöpä.

Päätin jo etten vietä äitienpäivää laisinkaan. Ikäänkuin olisin ettei sitä olekaan olemassa ettei vaan tarvihe sen kuolemaa surra.
No kävimme kaupassa yksi päivä ja se osti mulle vehnäjauhoja ja kai olettaa että leivon kaakun. Niin mie leivonkin ja yritän vaan nauttia tästä elävästä äidistäni ja surra sitä kuollutta.

Kirjoittele taas.

Me vietetään joka päivä sellai että ne olis isän viimiset. Puhumme, tai vanhemmat puhuu, kuolemasta koko ajan. Ite yritän jotenkin tasapainoilla siinä välillä, oireillen.

Kumpa vaan tietäis, onko isällä jokin pahasti vialla kropassa ja onko se tosiaan niin että hän sairastaa syöpää, jota ei voida enää hoitaa. Olen yhden (ainakin) haudannut, kun syöpä diagnoosi tuli liian myöhään. Toista en taho enää.

Samalla kun pelkään jokaisen ambulanssin menevän isää hakemaan ja kyttäämällä jokaisen ambulanssin etupenkille, olen oikeastaan aika valmis siihen. Mut entä jos en kykene hyväksyy isän poismenoa? Setäni kuolema kesti kauan, tai en tiä oikeastaan olenko vielkään tajunnu sitä. Kummisetäni kuoleman tajuamiseen meni monta kuukautta/vuotta. Mut silti kun eteeni tulee hänen hautakivi (mä en ole haudalla käyny kun varmaan yli 10 v. sitten, mut mulla on kivestä monta kuvaa) ja tulee surku.

Tästä aiheesta onkin vaikea kirjoittaa, kuolleesta on helpompi.
Eilen kirjoitin pitkän pätkän mutta sitten en sitä lähettänyt. Mulla on kammo puhua äidistä, kun joillakin ei ole mitään ongelmia äidin kanssa ja sitten onkin vaikea ymmärtää, että joillakin on vaikea äiti-suhde. Olkoon se äiti elävä tai kuollut.

Eilen jo valmiiksi tuli itkettyä tämänkin elävän äidin kuolema.
Vaikka mun pitäisi vaan kysyä, että onko sulla taas syöpä vai eikö ole. Jos se käy vaan joissain tarkistuksissa ja eikä mitään vikaa olekaan?
Se ei voi itse aloittaa kertomaan, kun en kuuntele, koska en saata jos vaikka sanoo, että kohta kuolee.

Mie palkkaan salaetsivän joka saa seurata äitiäni ja kertoa käykö se sairaalassa vai ei.

Oletko kokeillut kysyä äitiltä, miten hän voi? Tai kysyy tai puhua hänen kanssa ihan sellai kun itse olisit siinä tilanteessa ja miten itse haluaisit jonkun kysyvän tai puhuvan sulle.

Mitä se kenellekään kuuluu, miten suret läheisiäsi. anteeksi jos tunnun olevan loukkaava, en taho olla sitä. Ite olen menettänyt aika monta läheistä ja jokaisen kanssa olen surru ihan erinlailla. Ja mitä tohon äiti-lapsi suheeteen sanoo, ni vaikka mulla on äiti ja vaikka sen kanssa olenkin tekemisissä, ni ei meidän välit ole ihan sydänystävällisii. Eilen viimeks olin raivon partaalla hänen vuoksi ja joutusin itkee. Meillä on vissiin viha-rakkaus suhde.

Isä onneksi voi ainakin tällä hetkellä hyvin. Yksin se ei lähe oikee minnekkään, mut seurassa se voi kävellä ihan järjettömiä määriä.

Olen tässä miettinyt, onko mun kroppa tehnyt lakon tästä huolesta ja murheesta. Mietin pitääkö mun soittaa sisätaudeille tai jollekkin lääkärille jo, kun tätä oireiluu ym on jatkunut ja pelkään sen pahenevan.

On ollut hieman hankalaa kirjoitella tähän, kun serkkuni kuoli vähän aikaa sitten. Oikeastaan mun piti hänestä tässä ketjussa alunperin kirjoitella mutta hän ehti kuolla ennen sanoja. Tiesin että hän kohta kuolee mutta ajattelin että vielä se jaksaa pari vuotta. Hänellä oli samanlaisia vaivoja kuin minulla, mut leikattiin, häntä ei.

Hän oli paras ystäväni, sellainen down-ihminen, minä autistinen, siksi emme juuri sanoja tarvinneet, kun olimme yhdessä. Hän oli aina iloinen, minä aina pahalla tuulella.
Minä kysyin häneltä, että kirjoitanko sinusta jotain nettiin, kun kuolet. Hän viittoili jotain kauhian nopeasti, liian nopeasti minulle. Mutta nauroi lopuksi, joten minä hänestä sitten kirjoitan.

Minulla on kyllä ketju vainajastakin, sellaiselta et vielä tunnu. En tullut hautajaisiisi, niin me sovimme. Emme hyvästelleet koska vielä näämme. En ole käynyt haudallasi, joku päivä tuon sulle kulleroita. Niistä sinä pidit.
Sinä olit perus-down-ihminen, silti oma itsesi. Sinun halauksesi ei tuntunut pahalta kuten monen muun ihmisen.

Pidit urheilusta yhtä paljon kuin minä, pidit myös Bondeista, pidit sipseistä ja kokiksesta.
Et osannut lukea mutta luin sinulle monet kirjat.
Musiikista pidit paljon, jotain hemmetin Turoa kuuntelit ja lähden pohjois-karjalaan.
Pidit myös oluesta mutta yksi pullo kesti kaksi viikkoa.

Nyt olen sinusta kirjoittanut nettiin.
Voi kun olisin sinusta uskaltanut kirjoittaa silloin kun vielä elit. Sinusta kaikki täällä olisivat pitäneet.

otan osaa. Sun kirjoitukses sai mut kylmiä väreitä täyteen.

Tä taitaa olla Maanvaiva meidän yhteinen ketju, Ei näytä kenellekkään muille olla ajankohtainen. Tai sit ne ei uskalla kertoo, va surevat hiljaa itsekseen. MÄ olen surru tarpeeksi jo ja tulen suremaanki. En vaan jaksa enää pitää kaikkea yksin sisälläni.

Voimia!

Kiitos saloka.

Minulla on kyllä kamalan ikävä häntä, nyt hän vasta onkin tärkeä ihminen.
Inhoan omaa sydäntäni, sitä leikattua. Pidin kauan peukaloa pulssin päällä ja toivoin, että lopettaisi lyömästä.

Kerro sinä vaan isästäsi, ainakin luen sen.

Se on luvattu kuumaa kesää ja se on petollista sairaille ihmisille. Samalla sit myös isälle. Viime kesäkin oli hänelle vaikee.
Isä menee juhannuksen jälkeen osastolle ja sillä otetaan ainakin suolistotähy, en tiä mitä muuta.
Äiti tappelee isän asioista virastoista. Hän ei saa oikeastaan mitään tukee, vaikka hän on isän omaishoitaja. Äiti yrittää käydä töissä, mikä on sit kelan ym:n mielestä väärin. Äiti yrittää selittää että kun hän on töissä, ollaan mä ja sisko isän hoitajia. Jos isä ei vastaan puhelimeen, on sinne jonkun mentävä.
Isän pitäis kuulemma olla täysin autettava. Niin se onkin aika pitkälti. Yksin suihkus se ei käy, ruuan tekee äiti, vaatteet kattoo äiti. ainut mitä isä tekee yksin on syö ja käy vessas. Ni ja pieniä lenkkejä koiran kanssa.
En tiä kuinka kauan äiti enää jaksaa. Hän ei oikee kuulemma nuku öisin.