Kuin omia ajatuksia ja kirjoituksia olisi lukenut... Tuntuu täysin samalta.

Miten olen yhä hengissä, on itsellenikin yllätys. Halu päästä pois on niin suuri. Lääkäreiltä saa jonkinlaista lääkettä, mutta ne auttavat vain välillisesti vähentämällä oireita. Eivät ne kuitenkaan mihinkään katoa.

Jokin aika sitten päätin, että kun siltä seuraavan kerran tuntuu, niin lähtö tulee. Loukkaantuneet eläimetkin lopetetaan.

Kannattaa kuitenkin yrittää siihen asti. Itse en usko, että mikään tulee muuttumaan. Ei mitään syytä enää pitää toivoa yllä, ei ketään kiinnosta.

En tiedä,.... ei vastauksia olekaan... 😯🗯️ ei saa. 😟

Vähän huono näitä vastauksia kirjoittamaan, mutta itellä kun oli masennus päällä, ja tuntui samalta kuin otsikossa, niin jostain tuli vastaan tälläinen lause: Olet helvetin itsekäs jos itsesi tapat.

Sitä vähän aikaan kun mietti niin yllättävästi sitä ainakin itsellä mieli muuttui.

Hei hei "Minne?"

Jo vain samanlaisia tuntemuksia on ollut kuin sinulla, ja on koko ajan. Tänäänkin harmaassa säässä pyöräillessäni. Töissä olen se iloinen veikko, oikeasti, ja sen takana kuitenkin umpisurullinen - mitä tässä nyt enään on syytä olemiseen.

Itsellenikin on toki ajatus kuolemasta tuntunut aika ajoin varsin houkuttelevalta. En sitten tiedä, miten siitä ajatuksesta on ohi menty, ehkä niin, että ajattelen 'voi sen huomisen jälkeenkin tehdä'. Minulla on täysi-ikäisiä lapsia, seuraan heidän elämäänsä ja ajattelen, että ei sitteenkään olisi reilua lähteä kesken kaiken pois - ja siksi, heh heh, ajattelen, että on ihan ok odottaa luonnollista kuolemaa. Odotus on raskasta, mutta joskus valoja pilkahtelee.

En ole itse koskaan koettanut masennuslääkkeitä, appiukko koetti ja pärjäsi minusta helvetin hyvin. Itse menen lääkäriin masennuksen vuoksi vasta viime hädässä, on vaikea tunnustaa oma masennus, se on ikään kuin heikkoutta - ikään kuin antaisi muille vallan.

Olen itkenyt paljon, se helpottaa vaikka turvottaakin silmät. Ja hengissä olen pysynyt sillä. että nauran itselleni, vaikka sitten tippa linssissä. Voimia sinulle "Minne?", Kyllä se siitä! P

Minne? kirjoitti 6.1.2012 15:31

Olen sairastanut masennusta suurimman osan elämästäni. En osaa edes kuvitella elämää ilman masennusta. Olen aina ollut melko yksinäinen. Minulla on aina ollut joitakin kavereita, mutta olen pitänyt heidät loitolla, en ole kertonut heille masennuksestani. Olen elänyt kaksoiselämää; olen joutunut esittämään jotain muuta kuin olen, ja se on ollut hyvin raskasta. Tilanteeni on nyt se, että en jaksa enää taivaltaa tätä kivuliasta matkaa. Tuntuu kuin kaikki sanat olisi käytetty. Tuntuu kuin kaikki lääkkeet yms. olisi kokeiltu. Kuolema tuntuu koko ajan houkuttelevammalta. En vain jaksa enää. En tiedä enää, mitä tehdä. Onko kenelläkään samanlaisia tuntemuksia / kokemuksia? Kiitos ja anteeksi. ☹️

Hei,

häpeätkö sairauttasi? Varmaan kuitenkin myönnät itsellesi, että masennus on sairaus? Miksi ihmisen pitäisi hävetä sairauttaan? Häpeä on suurin taakka mitä ihminen voi kantaa. Oletko jotenkin voinut _valita_ että sairastatko vai et? Kaksoiselämän eläminen on varmasti raskasta. Se on varmasti niin raskasta että koko elämältä menee merkitys.

Jos vanhat ystäväsi eivät ymmärrä sairauttasi, niin älä siitä lannistu. Monilla "terveillä" ei ole muuta mielessä kuin se uusi kivitalo tms. Mutta meitä sairaita on täällä muitakin, lyöttäydy vaan meidän muiden elämän koettelemien seuraan. Älä jää yksin, varmasti löydät vielä elämällesi tarkoituksen!

Minä joskus nuorempana olin melkoisen samanlaisessa tilanteessa. Epäilen että olen melkolailla masentuvaisuuteen taipuvainen ihminen, joskin ajan mittaa masennuskaudet ovat vähentyneet ja lyhentyneetkin.

Erään kerran tosiaan mietin kuolemaa. Olin niin väsynyt olotilaani, että ajatus kuolemasta tuntui lohdulliselta. Ystävien seurassa yritin olla normaali ja iloinen, mutta jossain vaiheessa senkin kulissin ylläpitäminen kävi ylitsepääsemättömän vaikeaksi.

Erään kerran sitten kahvilassa ystävieni kanssa istuskellessani en kyennyt muuta kuin murjottamaan, ja lähdin ajamaan kohti kotia. Matkalla ajattelin vain että seuraavaa rekkaa päin ajan.

Tämä havahdutti minut: joko kerron tärkeimmälle ystävälleni tai ihan oikeasti kuolen. Pysäytin lähimmälle bussipysäkille ja aloin ulvoa puhelimeen.

Tämänkaltainen yhteydenotto oli harvinaisen vaikeaa ja jotensakin nöyryyttävää minulle, mutta väittäisinpä että se oli merkittävä askel kohti parempaa loppuelämää.

Sittemmin olen osannut kertoa ystävilleni pahasta olostani. Helppoa se ei ole koskaan, mutta joka kerta se on helpottanut oloa.

Suosittelen sinullekin! Minä uskon että tuosta on ulospääsy! 🙂🌻

Kuoleman kaipuun tunteen tiedän ja ymmärrän, olen itse yrittänyt itsemurhaa kahdesti, onneksi kuitenkaan siinä onnistumatta. Toivon mukaan löydät edes pienen toivonkipinän synkkään oloosi, ja tuntuu että joku sussa vielä apua jaksaa pyytää, kun tänne kirjoitat.
Tiedän masennuksen toivottomuuden ja sen että kuolema tuntuu jossain ajatuksissani "helpotukselta" verrattuna siihen, että kohtaisi elämän myrskyn sellaisena kuin se tulee vastaan. Mun kaksi hyvää ystävää on tehny itsemurhan, molemmat tuli täytenä yllätyksenä. Vastauksia heidän tekoihin en koskaan tule saamaan, ja olen käsitellyt niitä niin paljon, että lähinnä vaan enää kaipaan heitä, ja meidän ystävyyttä.
Voi kun sinua voisin tulla halaamaan, tai vaikka vain pitämään kädestä kiinni.
Tiedän että olet surullinen, ja ehkä pettynytkin elämään, mutta muista se ettei mikään tunne kestä ikuisesti. Itsemurhan tehneenä et voi enää seuraavana päivänä tulla toisiin ajatuksiin. Se on lopullinen ratkaisu. Ja miten moni jää kaipaamaan, ja ihmettelemään.

Ehkäpä sisälläsi asuva pieni lapsi on täynnä tukittuja tunteita, omassa vankilassaan odottaen jonkun näkevän sen tuskan ja surun mitä tuo lapsi pitää sisällään. Mulla ainakin sellainen eli pitkään sisälläni, enkä voinut tuntea rauhaa muutoin kuin ajattelemalla että kuolisin. Mutta selvisin siitä, otin tuon pienen haavoittuneen lapsen syliini, ja kuuntelin mitä sillä oli asiaa. Nyt me voimme hyvin, ja elämä on voittanut.
Olen niin onnekas,etten onnistunut itsemurhayrityksissäni, sillä kyllä elämä oikeasti on se mikä kantaa. Vaikket itse sitä nyt näkisikään. Sinussa on elämän tuli vielä sisällä, kun tänne kirjoitit ja kysyit apua.

Minä en ole kovin hyvä puhumaan järkeä ihmisten päähän, mutta toivon mukaan sait jotain ajateltavaa tästä sepostuksestani.
Anna itsellesi aikaa ja koita tehdä asioita, mitkä pitää sinut elämässä ja arjessa kiinni. Taistele! Älä anna periksi!

Iso lämmin halaus ja sipaisu poskelle!🙂🌻

Hei!
Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi.
Ymmärsin että olet hoitosuhteessa, kun lääkkeitäkin on. Jatka sitä ja anna itsellesi aikaa toipua. Voisitko varovasti purkaa naamiotasi ystäviisi päin, ja kertoa heille todellisesta minästäsi. Vaikka yhdelle heistä. Kaksoiselämän eläminen on raskasta. Tai voitko hankkia uusia tuttuja vaikkapa vertaisryhmistä tai seurakunnasta. Sellaisia joiden kanssa voisi olla enemmän oma itsensä. Riippuu tietysti paljon siitä missä asut.

Toivoa on aina. Minäkin kamppailen masennuksen ja kuoleman toiveitten kanssa. Mutta ajattelin valita elämän. Olen etsinyt apua itselleni niin sairaalasta kuin avohoidostakin. Ja lääkkeistä. Sairauslomani oli aika pitkä. Nyt käyn töissä. Voimaa olen saanut päiväksi kerrallaan. Kovin pitkälle en uskalla ajatella.

Toivon paljon voimia sinulle !

Hei, hyvin samanlaisia tuntemuksia on mullakin ja ne ovat voimistuneet viimeisen puolen vuoden aikana. Ennen se oli vain epämääräinen ajatus. Nyt tiedän jo tekotavankin. Olen myös mielestäni käyttänyt kaikki keinot ja hakenut apua, mutta ei sitä apua oikeasti mistään saa. Ei ole mitään kaupanhyllyä, josta voisi ostaa oikean avun oikeaan paikkaan ja se vielä toimisi. Liian paljon joutuu kohtaamaan vain ihmisiä, joista näkee ettei niitä oikeasti edes kiinnosta. Jonkinlaisena "viimeisenä yrityksenä" kävin pari kuukautta sitten juttelemassa yhdelle psykiatrille, joka melkein vain haukotteli ja kyseli multa, että miten olen ajatellut oloani parantaa. Hemmetti, jos sen olisin tiennyt niin en olisi häneltä mennyt mitään apua ruikuttamaan. Tuli koko käynnistä vain pahempi olo ja tunsin itseni maailman säälittävimmäksi maan matoseksi. Pahimmassa tapauksessa nämä avunhakuyritykset siis vain vahvistaa niitä itsetuhoisia ajatuksia. Tuntuu, ettei ketään ihan oikeasti kiinnosta eikä kukaan välitä. Tähän mennessä on kuitenkin aina käynyt niin, että olen noussut niistä synkimmistä syövereistä pinnalle ainakin hetkellisesti ihan vain sen avulla, että olen saanut pari ystävällistä sanaa vaikka työkaverilta. Pelkään vain sitä hetkeä kun niin ei enää käy.

Sanoit että olet esittänyt koko elämäsi jotain muuta kuin olet. Jos sinulla ei kerran ole enää mitään hävittävää, mitä jos eläisit sellaisena kuin todella olet? Sinuna. Sellaisena kuin aidoimmillaan olet. Älä luovuta vielä. Kokeile miltä se tuntuu. Ajattele että kuolisit ennen kuin olet elänyt itsenäsi? Mitä olisit voinutkaan tehdä? Keitä olisitkaan tavannut? Miten elämä olisi vienyt sinua jonnekin?
Tiedän että tässä on nyt turha lähteä piristämään tai edes yrittämään sitä, mutta mitä sanoisit, jos olisitkin tästä lähtien sinä etkä se toinen, jota olet esittänyt? Mitä hävittävää sinulla on edes kokeilla?

Olen itse kärsinyt masennuksesta jo 10 vuotiaasta asti.
Ei sitä pentuna osannut erottaa elämästä, sitä luuli että se oli osa elämää. Isäni oli tosiaan väkivaltainen alkoholisti, ja paljon muuta sattui nuoruudessa, ei tässä voi kaikkea kertoa. Kaikilla on oma vaikea lapsuus, ei kai se mikään poikkeus ollut minunkaan tapauksessa.
Aloitin liiman haistelu 9 vuotiaana, ja marijuana 15 vuotiaana, ja se jatkui siihen asti kun menin armeijaan. Tavallaan omaehtoinen katkaisuhoito, vielä siinä iässä jaksoi.

Mutta asian ydin on että olen kokeilut kaikki mahdolliset lääkkeet eikä ne auta. Kaiken kukkuraksi nyt iski unettomuus. Valvon yleensä pari vuorokautta ja sitten nukun jotenkuten jonkun yön. On mulla unilääkkeet mutta joutuu lisäämään annoksia jatkuvasti. Yritän aina olla käyttämättä jonkun viikon, mutta se on jatkuva kierre.

Tämä yö on ollut paha, eikä ole kenen kanssa jutella, avioliitto meni karille vuosi sitten.
Syyt olivat muut kuin minun masennus tosin☹️.

Ainakin asiasta kirjoittaminen antaa jotain tekemistä. Väistämättä kuolema ajatukset tulevat mieleen. Ne ovat olleet yhtenä vaihtoehtona jo yli 15 vuotta. Elämänhalu on onneksi voittanut aina, mutta kuten äsken sanoin tämä yö on ollut paha. Uskon edelleen että elämä voittaa, jospa tässä vielä saisi nukuttua muutaman tunnin. Mutta jaksamista muillekin jos joku yleensä lukee näitä.
Kannustus sanat toisilta ovat olleet niin tyhjän veroisia omassa elämässä, enkä osaa kannustaa ketään, yritän tässä itse räpiköidä pinnalla, paha siinä on toisia yrittää auttaa. Mutta myönteisyys on ainoa vastalääke vaikka se on vaikea välillä kaivaa esiin.

LonelyWolf,

Koen avun "saamisen" samalla tavalla!

Nolottaa mennä lääkärille TAAS vaan valittamaan - kun on oikeastikin sairaita. Vie käsittämättömästi voimia jaksaa kertoa asiansa kerta toisensa jälkeen samoille "asiantuntijoille", kun heiltä ei saa yhtään vastakaikua. Nolottaa.

Jokaisen kerran jälkeen lääkäriin lähteminen on vaikeampaa, ja joku kerta vielä tulee vastaan se, ettei lähde vaan tekee toisenlaisen ratkaisun. Sitten loppuu valitus ja uikutus, ja pääsevät kaikki rauhaan.

tunturisopuli,

Olen joutunut masennuksessa uidessani huomaamaan, etten tiedä kuka olen. Olen lapsesta asti joutunut muokkaamaan olemistani / käyttäymistäni muiden ihmisten ja tilanteen mukaan (välttääkseni selkäsaunat ja jatkuvan haukkumisen jne.).

En osaa edes päättää, mistä musiikista, kirjallisuudesta, filmeistä pidän eniten. Se vaihtelee sen mukaan missä seurassa olen.

Niinpä kaikki kontaktit ovatkin pikku hiljaa jääneet - en enää jaksa esittää. Mutta kun se tulee seurassa "luonnollisesti" - minua ei ole ilman roolia.