Kun kummatkin vanhemmat kuolevat nuorena
Äitini kuoli 2viikkoa sitten ollessaan vain 55v! Elämää rakastava, kauneimman hymyn omaava ja lapsiaan rakastava äitinikin piti viedä. Isä meni tapaturmassa kun olin 3 vuotias ja äiti oli sen jälkeen tuki ja turvani kaikessa. Sairasti vaikeaa ms-tautia joka ei koskaan kuitenkaan elämäniloa vienyt. Olin niin iloinen kun sain tehdä hänestä mummon kolme vuotta aiemmin ja rukoilin monesti, että hän saisi seurata lapseni kasvua vielä pitkään. Olen niin vihainen sille keuhkokuumeelle joka vei hänet lopulta meiltä. En oikeen tiedä miten pitäisi surra, koska en voi täysin romahtaa pienen lapsenikaan takia. Olo on ihan turta, robottimainen. Leikin ja nauran lapseni kans niinkuin ennenkin vaikka sydämmessä tuntuu kuin kivi ois. Äidillä oli tapana rukoilla usein (uskova ihminen) ja epäilen hänen rukoilleen viimeisinä hetkinään juuri minun puolesta. Rukoukset joskus auttoivatkin minua. Minä ja veljeni ollaan virallisesti orpoja nyt, vaikka 30v. ollaan jo. Ei ole enää äiti odottamassa kotona kun mennään käymään. Tunteet on hyvin ahdistuneet ja olis ihana kuulla jos jollakulla täällä ois kokemusta siitä kun vanhemmat kuolee nuorena. Itse katselen jotenkin katkerana kaikkia äitni ikäisiä ihmisiä ja mietin kuinka mukava olis ollut nähdä äidin normaalisti vanhenevan.
Osanottoni suruusi (kukka merkkejä olisin laittanut jos niitä olisi)
Läheisen menettämine on aina raskasta. Minulle hyvin rakas mummoni kuoli viime kesänä, suren vieläkin mutta elämä jatku akikesta huolimatta.
Oletko keskustellut asiasta ja purkanut tunteitasi kenenkään kanssa? (esim. täälä tai naistenlinjalla)
Hienoa että olet jaksanut leikkä ja nauraa lastesi kanssa.... luule että äitisikin toivoi sinun jatkavan elämääsi, arkeasi surun keskelläkin.
On minulle paljon ystävät soitelleet ja kävin asiaa läpi paljon veljeni kanssa. Lupasin äidille, että me pärjätään lapseni kanssa vaikka sinulle huonosti kävisikin. Haluan pitää tämän lupauksen ja välillä huomaan päivien menneen ihan arjen hommissa niinkuin äiti ei olis edes kuollut. Omatunto soimaa välillä ja mietin olenko ihan tunteeton vai onko minulle tulossa joku viivästynyt "suru reaktio" myöhemmin. Hoidin äitiäni paljon vuosien aikana, vaikka omat hoitajat hänellä olikin. Pelkäsin monesti, että jos jotain sattuu yöllä kun hän oli yksin kotona. Oudolla tapaa tuntuu vapaalta nyt niinkuin käteen olisi annettu tyhjä paperi johon voin suunnitella loppuelämäni uusiksi. Ikinä en ole tuntenut äitiäni taakaksi vaan omasta halusta häntä autoin. En vaan tiedä voinko päästä tästä koskaan yli. Isän kuoleman jälkeen olen pitänyt meidän äitiä jotenkin kuolemattomana enkä hänen sairaudestakaan huolimatta osannut varautua näin aikaiseen lähtöön. Hyvät ihmiset täältä maailmasta ensimmäisenä poistuu, sen olen oppinut vuosien varrella.
Osanottoni.
Oma äitini kuoli sairaskohtaukseen vähän reilu kolmekymppisenä ollessani ala-asteen juuri aloittanut. Niin pienenä en tietenkään osannut asiaa käsitellä joten se purkautui sitten teini-iässä kaiken mahdollisin keinoin oireillessani. Välit isään menivät silloin lähes kokonaan poikki.
Nyt alan itse lähestyä tuota samaa ikää, jolloin äitini kuoli, joten masentuneena ihmisenä tietenkin pelkään myös itse kuolevani nuorena. Vaikka olen elänyt yli kaksi kolmasosaa elämästäni ilman äitiä, ei kaipuu lopu vaikka en itse äitiäni ehkä osaakkaan kaivata, vaan ajatusta äidistä.
Tunnen toisinaan jopa katkeruutta toisia kohtaan, joilla on äiti ja muutenkin tiiviit perhesuhteet. Itse koen olevani tässä maailmassa aika pitkälti yksin.
Hyvä että sinulla on oma perhe, joka vie eteenpäin tässä vaikeassa tilanteessa.
Voimia ja jaksamista.
Niin perheeni koostuu siis minusta, pienestä lapsestani ja veljestäni. Ei ole miestä tukemassa tässä kaikessa. Olo on sellainen orpo niinkuin olisi ihan yksin maailmassa tästä eteenpäin. Niin pitkään kun äiti eli oli itselläkin tunne, että kaikesta selviää jos huonokuntoinen äitinikin kerran pärjää omassa kodissaan. Nyt on tullut kuolemanpelkoa ja tarkkailen kaikkia mahd. oireita itsessä, että onko ne jonkin sairauden merkkejä. Maailma rupesi tuntumaan yhtääkkiä pelottavalta, en voi enää soittaa äidille kun jokin painoi. Äiti oli myös paras ystäväni joka ei koskaan tuominnut minua. Ajatus siitä, että isä kuoli alle 30 vuotiaana ja äiti 55v tekee itselle pelottavan olon. Katsoin tänään mummoja jotka reippaina sauvakävelivät ja tuli hirveen katkera olo.
Voimia ja jaksamista sinne.
Isäni kuoli tasan kuukausi sitten. Hän ei ollut ehkä enää niin nuori. Olisi täyttänyt 70v tänä vuonna, mutta itse koen olevani liian nuori menettämään isäni vaikka olen itsekin jo 29v. Surun tunne on ihan uskomaton. Tuntuu vaikealta löytää vertaistukea. Internetit palstat kertovat vain siitä miten lapsi käsittelee vanhemman kuolemaa tai sitten on seurakuntien tarjoamia sururyhmiä tms. Itse en ole lainkaan uskonnollinen ihminen eikä ollut isäkään. Ihan kuin aikuinen vanhempansa menettänyt ei tuntisi yhtä suurta tuskaa kuin lapsi? Tai että meidän pitää vain jotenkin osata parjätä asian kanssa..
Ahdistaa ettei isä tule näkemään mm. mahdollisia lapsenlapsiaan.. ja oma kuolema on alkanut ahdistaa myös. Tulee tilanteita kun tajuan että tulen itse kuolemaan joskus. Se fyysinen ahdistuksen tunne mika silloin tulee on hirveä.
Osanottoni kaikille jotka olette menettäneet vanhempanne.Itse olin
6 vuotias kun isä kuoli.. Hän oli kuollessaan 52 vuotias. En paljoa
isästä muista. Hän oli paljon sairaalassa loppuajasta. Mutta muistot
jotka muistan ovat pelkästään hyviä. Äitini kuoli vaja 7 vuotta sitten.
Valvottiin siskon kanssa äidin vierellä viimeinen yö. Itku siinä tuli
kuolema tuli. Samoin kun arkkuun laitettiin ja vietiin ruumishuoneelle.
Vieläkin muistan kaiken kuin olisi eilen tapahtunut. Tosin äitini sai
elää 82 vuotiaaksi.
Paljon voimia kaikille menetyksen kokeneille. Vaikka vanhemmat ovat
poissa muistot eivät kuole koskaan.