Kun hoito onkin väkivaltaa

En oikein tiedä miten tämän aloittaisin. Kaikki tuntuu menevän väärinpäin.

Vuonna 97 sairastuin psykoosin ja jouduin sairaalaan. Hoito oli erittäin väkivaltaista. Lääkkeet syötettiin väkisin ja ei edes kerrottu mitä lääkkeet olivat. Sain tietää asian vasta kymmenen vuotta jälkeenpäin. Yksikin hoitaja löi minua nyrkillä selkään saadakseen minut kaadettua. Olen pienikokoinen nainen ja tuntuu edelleen kohtuuttomalta, että kimppuuni kävi sairaalassa viisi isokokoista miestä.

Minut oli ennen sairaalaan joutumista raiskattu ja hoitajien käytös tuntui tapahtuman toistolta. Mitään keskusteluapua sairaalassa ei tarjottu. Sain tavata muutaman kerran lääkärin mutta tämä ei edes katsonut minuun. Istui vain ja tuijotti konetta. Aluksi yritin puhua mutta kun huomasin, ettei lääkäri kuuntele, en viitsinyt edes yrittää. Söin vain kuppikaupalla lääkkeitä, joita minun oli siellä pakko syödä ilman, että edes tiesin mitä ne olivat.

Sairaalan jälkeen minut pakotettiin avohoitoon. En ole koskaan käynyt siellä vapaaehtoisesti johtuen sairaalakokemuksen väkivaltaisuudesta. Olen yrittänyt hakea lääkkeeni terveyskeskuksesta mutta aina minut on pakotettu hullujehuoneen puolelle. Koen siellä käymisen äärimmäisen nöyryyttävänä.

Olen pyrkinyt toistuvasti käsittelemään sairaalassa kokemaani pahoinpitelyä hoitajan kanssa. Reaktio on aina välttely ja asian kieltäminen. Yleensä he kuittaavat asian sillä, että olin psykoosissa ja jos jatkan asiasta valittamista, he toteavat, että olen psykoosissa. En kykene luottamaan hoitajiin ennen kuin asia käsitellään. Itseasiassa haluasin, että minulta pyydettäisiin asiaa kirjallisesti anteeksi. Toiveeni on 12 vuotta kaikunut kuuroille korville.

Olen ollut asiasta yhteydessä myös potilasasiamieheen ja tämä totesi vain että kyseessä ei ole pahoinpitely jos lääkäri on määrännyt minut väkisin lääkittäväksi. Ärsyynnyin tästä ja olin yhteydessä potilasvahinkoasioihin erikoistuneeseen lakimieheen, joka totesi, että ilman muuta kyseessä on pahoinpitely jos hoitaja moukaroi nyrkillä selkääni. Samalla lakimies totesi kuitenkin myös, että asia on auttamattomasti vanhentunut. Hän kehotti minua olemaan yhteydessä oikeusasiamieheen, sillä hoidossani on ollut myös muita epäkohtia.

Ikävää tässä kaikessa on se, että kaiken huipuksi olin allerginen lääkkeille, joita minulle sairaalassa väkisin syötettiin. Tulin todella kipeäksi. Mielisairaalassa kesti todella pitkään ennenkuin allergiseen reaktiooni reagoitiin. Lopulta tulin niin kipeäksi, että jouduin huutamaan vain suoraa huutoa apua. Kesti kauan ennen kuin kukaan reagoi. Tämän jälkeen minut pakotettiinkin sitten kulkemaan kuumehoureissani ympäri sairaalan pitkiä käytäviä. Jouduin kävelemään omin voimin vaikka pysyin hädin tuskin pystyssä. Viimein joku ymmärsi kutsua paikalle ambulanssin ja minut vietiin infektiopuolelle. Jouduin olemaan siellä pitkään. Lääkkeet olivat vauriottaneet maksaani.

En pysty unohtamaan saati antamaan anteeksi tapahtunutta. Asiaa ei yhtään auta, että hoitajat vähättelevät tapahtunutta. Olen vähättelyyn niin kyllästynyt, että olen kieltäytynyt HUS:n hoidosta. En voi kaiken kokemani jälkeen käydä HUS:n psykiatrisella. Olen joutunut kääntymään yksityisen lääkärin puoleen, joka maksaa maltaita. Tällä lääkärillä ei ole kuitenkaan mitään vaikeuksia myöntää, että olen kokenut hoidossa väkivaltaa.

Voisi siis ajatella, että loppu hyvin, kaikki hyvin. Minulla on kuitenkin todettu myös MS-tauti. Johtuen psykiatrisesta taustastani on minua neurologisen puolella kohdeltu todella huonosti. Kun puolisokeana (näköhermon tulehdus) viittasin potilaan oikeuksiini, neurologi totesi ykskantaan, että pakkohoitoon lähettäminenkin onnistuu käden käänteessä jos en ole yhteistyöhaluinen. Minua toisin sanoen uhkailtiin taas kerran. MS-tauti diagnoosista toipuminen vei aikansa ja nyt olen todennäköisesti hieman masentunut, sillä olen joutunut jäämään kuntoutustuelle.

Olisin voinut selvitä vielä tästäkin, ellei HUS:n psykiari olisi todennut tähän päälle, että kyllä minulla nyt sitten on myös skitsofreniakin kun minulla kerran tuo MS-tauti. Elämäni on toisin sanoen ohi.

Onneksi yksityinen psykiatri oli sitä mieltä, ettei asia ole välttämättä näin. Lakimies, johon olin yhteydessä sanoi, että voisin tässä tilanteessa haastaa HUS:n psykiatrin hoitovirheestä oikeuteen mutta tahdonvoimani ei taida riittää.

Olen kirjoittanut kokemuksistani kirjan, jonka aion julkaista omakustanteena. Se tuntuu minusta terapeuttisemmalta ratkaisulta kun pitkäkestoinen ja vaivalloinen oikeusprosessi kaikentuhoavaa HUS:n hoitokoneistoa vastaan.

Kiitos tästä palstasta, jolle saan purkaa kokemaani. Ja ennen kaikkea kiitos sinulle, joka jaksoit lukea kaiken tämän.🙂🌻