Kun en enää tiedä kuinka edetä
Mistä aloittaisin..
Olen ulkopuolisen silmin onnellinen nainen. Mulla on aviomies, kaksi lasta ja oma talo. Mulla on pieni puutarha, marjapensaita ja kirsikkapuu. Mutta..
Mä olen jotenkin hukassa. Tuntuu etten tunne itseäni. En tiedä kuinka päin olla, mitä tehdä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ahdistaa niin etten kestä!, masentaa, itkettää, en kestä sosiaalisia suhteita. Oon ollut neljän seinän sisällä jo viidettä vuotta ilman, että sukulaiset on hoksanneet mitään. Olen taitava näyttelemään että kaikki on hyvin. Käyn psykiatrilla ja marraskuussa olisi tarkoitus vihdoin aloittaa pidempiaikainen psykoterapia, mutta nyt sekin ahdistaa enkä tiedä onko musta siihen. Tekisi mieli haistattaa pitkät näille vähillekin ihmissuhteille mitä mulla on (terapeutti, lääkäri ja pakon sanelemana myös appivanhemmat) Kaikki muut ihmissuhteet (omat kaverit, omat sukulaiset) on jäänyt ja olen yksin. Yksinolo ei ahdista vaan tuntuu helpottavalta.
Oma olo sanoo, että ”jää sänkyyn, vedä kännit, viiltele, petä miestä, käytä huumeita, älä pyydä apua!!”
Mutta järki sanoo… ”älä kuuntele omaa oloa”
Osastolle en voi mennä, koska mulla on kaksi pientä lasta jotka tarvitsee mua. Toinen on vielä rintaruokinnassa, ja toinen uhmaikäinen ja todella riippuvainen minusta. En voi kuvitellakaan jättäväni heitä ja lähteväni lataamoon. Kuinka voisin edes ”ladata akkuja” kun tiedän että lapset odottaa kotona.
Kuinka pääsen tästä umpikujasta???????????
Ei osastojakso välttämättä ole pakollinen. Oletko puhunut tilanteesta terapeutillesi tai lääkärillesi? Kuulostaa aika ikävältä tuo sinun olosi ja olisi hyvä, jos saisit siitä puhuttua. Kotiin on helppo linnoittautua, mutta ehkä tarvitsisit kuitenkin jotain seuraa tai tekemistä?
Annmarie Hei!
Menemällä sen umpikujaltan tuntuvan elämänvaiheen läpi selviät.
Jos alat hannaamaan ja missaat tahallasi sen mahdollisuuden minkä elämä on sulle suonut, se harmittaa sinua enemmän jälkeenpäin kuin tämä tilanne mikä sinulla nyt on.
Et sanonut ikääsi?
Itsen löytäminen on aikaa vievää puuhaa.
Kaikilla ei ole mahdollisuutta terapian tuella itseään kohdata, toivon että terapeuttisi kanssa syntyy toimiva keskinäinen ymmärrys.
Siinä matkan varrella lapset kasvavat ja itsenäistyvät, ja silti voi olla olo ettei aivan täysin itseään vielä tiedä.
Sen oppii kai elämässä helpommin, mitä e i halua elämältään, sikäli suuressa määrin elämässä tulee tilanteita ja olotiloja joista ei haluaisi itseään löytää.
Jos tulee tilaisuus ajatustenvaihtoon jonkun vastaavanlaisen ihmisen kanssa, toisen äidin esim.jolla myö pienet lapset tai vaikka yksi lapsi, ei ehkä olisi paha tehdä vaikka kakusta asiaa ja koettaa omia sosiaalisia taitojaan.
Mitä enemmän on vastakaikua omalle olemiselleen, sitä täydemmältä elämä tuntuu.
Sitä tutummaksi tulee myös oma varjoisa puoli.
Siinä vaan on laitettava itsensä likoon.
Rohkaistava mieltä.
Hyviä terapia-aikoja toivotan.
Vahvistut, mitä enemmän rohkenet avata itseä ja kohdata matkan varrella kohti tai sivuten sinua lähestyviä ihmisiä.