Aloitin tuossa hetki sitten uuden aiheen, ja vasta sen jälkeen huomasin tämän sinun kirjoituksesi. Sinulla on tosi samantyyppisiä tunteita ja ongelmia kuin itselläni tällä hetkellä, ihan hämmästyin lukiessani kuinka omassa päässä pyörii just samoja tunteita ja elämäntilannekin on tosi samankaltainen.

Kerroit, että menit pääsykokeisiin, et tullut valituksi ja häpeät jotenkin sitä, että menit edes yrittämään. Itsekin olen kokenut tilanteita, että jollain tietyllä hetkellä olen jotenkin uskonut ja luottanut itseeni, mutta sitten epäonnistuin ja jälkikäteen hävettää - tulee olo, että miten oikein kuvittelin olevani niin hyvä, minähän olen tosiasiassa ihan huono tässä(kin) jutussa ja nolasin vain itseni taas. Ja itsestäni ainakin tuntuu, että noita onnistumisen kokemuksia ei enää tunnu tulevan paljon mistään, koen olevani vain huono kaikessa, epäonnistunut ihminen. Sinäkin kerroit hakevasi väliaikaista onnistumisen tunnetta videopeleillä, ymmärrettävää.

Enkä tosiaan tiedä minäkään, tulenko koskaan työllistymään omalla alallani, ja vaikka ala kiinnostaakin, niin ei se mikään todellinen intohimo ole - ei varsinaisesti se "minun juttuni". Tuntuu, että tulevaisuus on hirvittävän auki ja se pelottaa.

Kuvailit myös, että tunnet, että kaikenlaista olisi pitänyt tehdä aiemmin, ja nyt on jo myöhäistä; minuakin harmittaa älyttömästi, etten yliopisto-opiskelun alussa heti mennyt reippaammin mukaan opiskelijatoimintaan ja tutustunut toisiin - nyt on jo tosi iso kynnys mennä mihinkään, kun olen vielä tosi epävarma itsestäni, pelokas, sosiaalisesti aika kömpelö ja ujo. Tuntuu, että vaikka on nuori, niin peli on jotenkin menetetty, tai ainakin mokattu pahasti... tuntuuko sinusta?

Tähän päälle vielä ero-/parisuhdekriisitilanne, niin tosi vaikeaksihan homma menee, tiedän... Ei ihme, jos sinustakin tuntuu, ettet oikein jaksa jatkaa. Tai ettei jatkamiselle ole oikein syytä. Varmaan nyt on parasta yrittää elää kerta kaikkiaan päivä kerrallaan ja tehdä mahdollisimman usein sellaisia juttuja, joista nauttii (tai ainakin ennen nautti). Videopeleissä ei ole mitään vikaa, jos yrittää pitää pelaamisen kohtuudessa; omasta mielestäni on parempi saada ajatukset omasta kurjuudesta edes jollain tapaa hetkeksi pois, kuin velloa niissä tekemättä mitään. Sen lisäksi joku uusi harrastus saattaisi auttaa alkuun, mielellään sellainen, jossa tapaa toisiakin. Jokin kurssi voi olla hyvä tilaisuus aloittaa "puhtaalta pöydältä" ja tsempata itsensä tutustumaan muihin heti alkuun.

Tiedän, helppohan se on sanoa... itsekin yritän näitä hokea itselleni koko ajan, mutta toistaiseksi pitää jatkaa aika lailla hammasta purren. Yritetään uskoa, että tämäkään kauheus ei kestä ikuisesti, vaan jossain välissä tulee taas parempi aika. 🙂

En osaa oikeastaan kuvaillakaan kuinka hyvältä tuntuu se, että joku joka on samanlaisessa elämäntilanteessa, pystyy tuomaan uudenlaista näkökulmaa omaan tilanteeseen, ja löytämään lisäksi kaikupohjaa omalle tunteilleen ja ajatuksilleen. Oikeastaan omassa elämässä ei ole tullut uskouduttua kenellekään oikeastaan koskaan, ja vaikka se nytkin tulee tällaisen anonymiteetin kautta, tuntuu hyvältä tietää ettei ole yksin, ja että joku ymmärtää. Kiitos äärettömästi vastauksestasi.

Pienenä tilannepäivityksenä se, että lopultahan se parisuhde loppui, viime viikon keskiviikkona. Ei voi sanoa, että parisuhteen päättyminen olisi ollut järkytys, se oli oikeastaan odotettavissa, mutta silti olen sanoinkuvaamattoman surullinen. Viime päivinä on löytynyt kyllä tekemistä, mutta illat ovat vaikeita, kun tyhjä talo ja hiljaisuus ympäröi illasta toiseen. On ollut oikeastaan vähän vaikeaa ymmärtääkään tilannetta kokonaisuudessaan, koko aikuisiän ollut onnellisessa parisuhteessa, ja sitten joutuukin tilanteeseen, jossa ei ole oikeastaan kenellekään enää "se tärkein". Yksinäistä on, ja syksykin etenee.

Yliopisto on kyllä sosiaalisesti aika haastava paikka itselleni, näköjään sinullekin. Ehkä yliopisto alkoi minulla väärään aikaan, olin silloin jotenkin "piilomasentunut": tuntui, ettei ollut motivaatiota mennä mihinkään sosiaalisiin ryhmiin mukaan, koska en tuntenut itseäni tarpeelliseksi, en tiennyt miksi olisin mennyt mukaan ryhmään, mitä ainutlaatuista olisin voinut tuoda mukaan ryhmään. Minulla ei ole varsinaisesti vaikeuksia tutustua ihmisiin, voin sanoa että minulla on ihan tarpeeksi tuttuja, mutta tuntuu ettei ystävyssuhteet nykyään etene oikeen miksikään syvemmäksi. En voisi kuvitellakaan näkeväni ketään yliopiston ulkopuolella, saati sitten puhua tilanteestani. Sinulle haluan sanoa mitä yritän hokea myös itselleni: koskaan ei ole liian myöhäistä. Yliopistolla kuitenkin on paljon opiskelijatoimintaa, auttaa jos yrität vaikka liittyä johonkin matalan kynnyksen porukkaan, tai joka keskittyy jonkin sinulle mielekkään tekemisen ympärille. Saattaa tuntua sanahelinältä, tuntuu ainakin itsestä, kun sitä hoen itselleni, mutta yritä vain pitää mielessä, että kaikki on omasta toiminnasta kiinni: jos aidosti haluat liittyä johonkin yliopistoryhmään, en epäile yhtään etteikö se onnistuisi. Heikon itsetunnon omaavana ihmisenä joudun toteamaan, että sosiaalisiin ryhmiin liittyminen on aina jotenkin ison kynnyksen takana, mutta ei sen kynnyksen ylittäminen kyllä mitään maksakaan.

Parisuhde, niin, on oikeastaan vaikeaa ajatellakaan tätä tilannetta. Olen samaa mieltä, että konkreettinen tekeminen auttaa asioiden käsittelyssä, mutta jotenkin asioiden torjuminen on itselle niin luontainen defenssi, että tuntuu että liika tekeminen ruokkii sitä liiaksi. Toisaalta, jos en tee mitään, istun vaan koneella ja itken ja murehdin, oikeestaan elämä on tällä hetkellä sitä että yritän löytää jotain tasapainoo näiden asioiden välillä.

Halusin sinulle vielä vasta töihin liittyen, nehän olivat sinulle se suurin murheiden aiheuttaja tällä hetkellä. Ymmärrän kyllä huonosti työllistävät alat, itsekin opiskelen sellaista. Aika paljon työllisyys olisi jotenkin omista meriiteistä ja jaksamisesta kiinni, mutta omien henk.koht. vaikeuksien takia on ollut vaikea motivoitua oman alan töiden hakuun. Lisäksi, ennen koko parisuhdetragediaa, ainoa motivaatio opiskeluun/työntekoon oli oikeestaan se tulevaisuudessa oleva perhe, jolle pitää turvata toimeentulo, mutta niin, sitähän syytä nyt ei enää ole. Opiskeluja tulee tehtyä oikeestaan vaan sen takia, että saa ajatukset pois parisuhdetilanteesta, ei juurikaan niiden itsensä takia. Töitä en jaksa edes ajatella, tulen kyllä toimeen aika pienillä tuloilla, ja töitä tulee kyllä jos on tullakseen.

Loppujen lopuksihan kyse on prioriteeteista: sinä priorisoit työt korkeammalle kuin mitä minä teen. Viime viikkoihin asti oma motiivini toiminnalle oli oman perheen perustaminen, ja sen toimeentulon turvaaminen, mutta nyt oikeastaan etsin uusia syitä tehdä yhtään mitään. Älä anna kenenkään sanoa että olisit epäonnistunut ihmisenä, se ei missään nimessä pidä paikkaansa. Työt ovat kiven alla, ja töiden saanti on jatkuvasti kiinni suhteista. Eivät kaikki vaan ole niin onnekkaita, että omistaisivat suhteita paikkoihin, jossa haluaisivat tehdä työtä. Hyvä on muistaa myös, että myös työnantajat ovat ihmisiä, jotka tekevät päätöksiä inhimillisistä lähtökohdista. Työntekijöitä valitaan monenlaisin perustein, ja pätevyys ei aina ole edes niin itsestäänselvästi se päällimmäisin syy. Monet töihin pääsevät eivät ymmärrä miten onnekkaita ovat, eivätkä he ole kyllä missään asemassa kutsua muita "luusereiksi", sillä saattavat löytää itsensä samasta tilanteesta yllättävän helposti. En ole nyt paras esimerkki itsensä arvostamisesta, mutta toisaalta ei minusta kannata ottaa malliakaan. Jos pystyn jotain neuvoja antamaan, niin jatka yrittämistä, niin opiskelujen kuin töiden osalta. Yritä keskittää energiaa opiskeluun, että sitten kun valmistut, voit olla tyytyväinen siihen mitä olet saanut aikaan. Jos opiskelu ei kiinnosta, kokeile vaihtaa alaa, tai pitää välivuotta, vaikka matkailemalla. Jatka töiden hakua. Työt voivat olla vaikeita saada, mutta kyllä lopulta joku paikka loksahtaa, uskon siihen. Sitten kun saat työpaikan, edes jonkin, pystyt katsomaan opiskelujasi uudesta perspektiivistä, ja miettiä uudestaan, mitä haluat elämältä. Ehkä voit jopa aloittaa uudella opiskelulinjalla, jos siltä tuntuu.

Haluan lähettää sinulle paljon voimia, jaksamisia ja haleja! Kyllä jaksamme luottaa, että huomenna olemme askeleen lähempänä onnellisuutta.

Vaikka viestiketju onkin ehtinyt pudota jo aika alas, halusin silti elvyttää tätä vähän. Lähinnä itseni takia, ei ole oikeastaan muita joille avautua tällä hetkellä, ja on pakko saada ajatuksia ulos.

Nyt on siis kuukausi kulunut erosta. Olemme asuneet kuukauden saman katon alla, ja tulemme asumaan vielä toisenkin kuukauden, koska paikallinen opiskelijoiden asunnonvälityssäätiö on jokseenkin hidas toiminnassaan. Emme ole viimeisen kuukauden aikana puhuneet juuri mistään, ehkäpä sen takia, että emme ole olleet aivan samalla aaltopituudella: exän mielestä on turha puhua isoista asioista, jos ei voida puhua pienistä, kun taas omasta mielestä täytyy pystyä niistä isoista asioista puhumaan ennen kuin voi harjoittaa mitään small-talkia. No, tänään kuitenkin puhuimme, aika lyhyesti, siitä miten kissat jaettaisiin. Kävi ilmi, että exäni on muuttamassa pieneen kaksioon, n. 40 neliötä, ja hänellä olisi mahdollisuus ottaa kummatkin kissat itselleen. Mielestäni kyseinen ratkaisu olisi aidosti paras, sillä siinä kissat kärsivät vähiten. "Lauma" muuttuisi vain sen verran, että yksi, minä, ei kuuluisikaan enää siihen.

Kuitenkin minut valtasi välittömästi aivan suunnaton suru. Kissat ovat, luonnollisesti, muodostuneet hyvin tärkeäksi osaksi elämää viimeisen reilun kolmen vuoden aikana, ja ovat ainoita eliöitä, joilta on voinut saada edes jokseenkin aitoa läheisyyttä moneen kuukauteen: aika tyypillistä on, että nukkumaan mennessä ainakin toinen niistä käpertyy viereen nukkumaan. Mitäs sitten kun niitä ei enää ole. Kun muutan yksiööni, jonne kukaan ei ole odottamassa minua. Ikään kuin olo ei olisi jo nyt tarpeeksi syrjäytynyt ja yksinäinen, niin sen lisäksi oma olo konkretisoituu pian oman, yksinäisen yksiön seiniin. Karu totuus on se, etten varmastikaan tule saamaan läheisyyttä missään sanan merkityksessä moneen kuukauteen. Ja sen kanssa on sitten pakko oppia elämään. Se, että aloitin suhteen exäni kanssa 4,5 vuotta sitten, on pakko olla elämäni surkein ratkaisu, sillä nyt löydän itseni tilanteessa, jossa minulla ei ole oikeastaan ystäviä, ei omaisuutta, tuntuu ettei mitään. On vaikea lähteä rakentamaan mitään elämää tästä eteenpäin, kun ei tunnista mitään mielekkäitä palasia, joista se voisi koostua.

Lisäksi jäi tietenkin häiritsemään se, että exäni on muuttamassa kaksioon. Syyksi hän sanoi, että halusi hankkia kaksion kissoja varten, mutta omaan korvaan selitys ainakin särähtää. Suoraan sanottuna, pelkään että hän on jo muuttamassa jonkun toisen miehen kanssa yhteen. Ei olisi sinänsä ihme, exäni ei kyllä pysty olemaan yksin oikein millään tavalla. Toisaalta se sattuu aivan suunnattomasti. Onko minusta niin helppo päästä yli, ei näköjään tarvinnut sen kummemmin surra tämän suhteen perään. Exäni kyllä aloitti, ainakin omasta mielestäni, uuden sinkkuelämänsä rakentamisen jo kesällä, kun itse vielä yritin lähes epätoivoisesti saada meidän suhdettamme toimimaan. Ironiaa on, että yksi päivä jossain lehdessä kuvattiin tyypillistä tilannetta suomalaissa eroissa: mies aloittaa uuden elämänsä rakentamisen aikasemmin, eikä koskaan jää tyhjän päälle, kun taas nainen yleensä huomaa jäävänsä yksinäiseksi suhteen päättyessä. Meillähän tilanne on päinvastainen, ehkä nyt tällä tavalla ainakin olen luomassa sukupuolten välistä tasa-arvoa.

Oli jotenkin helpottavaa lukea yksinäisyydestä ja masennuksesta tänään Hesarin sivuilta. Vaikka se onkin äärettömän surullista, että meitä on niin monta, niin on myös jokseenkin lohduttavaa, ettei ole ainoa, joka on tuntenut pudonneensa johonkin epämääräiseen yhteiskunnalliseen väliin. Ei tilanteeni ole kuitenkaan täysin toivoton, tiedostan tilanteeni, ja tiedostan että on asioita, joita voin itse tehdä, ja joilla on hyväkin todennäköisyys helpottaa omaa asemaani. Nyt olo on vain jotenkin niin pohjalla, että on välillä vaikeaa kerätä energiaa muutosten tekemiseen. Minulla on oikeastaan yksi kaveri, jolle voin kertoa kaikesta, mutta hänelläkin on tällä hetkellä jokseenkin vaikea elämäntilanne, ja tunnen oloni syylliseksi, jos jatkuvasti kaadan asioita hänen niskaansa. Lisäksi pelkään että karkoitan sen yhden ihmisen, joka aidosti välittää. Sen lisäksi, että minulla on tuo ystävä, olen myös ottamassa yhteyttä alueeni opiskelijaterveysjärjestöön, ja hakemassa apua sitä kautta. Netistä löytää kaikenlaista skeptistä väittämää yhteiskunnallisesta mielenterveystyöstä, mutta minusta tuntuu, että pelkästään se, että pääsee jakamaan ajatuksia toisen kautta, voi auttaa minua ihan mielettömästi. Pelkään vain, että jätän tämänkin suunnitelman toteuttamatta, sillä välillä on helpompia päiviä, jolloin en osaa itse ottaa masentuneisuuttani todesta, "meneehän minulla sentään tällä hetkellä niin hyvin". Koen, että avunhakemiseni vain ruuhkauttaa järjestelmää, ja estää ihmisiä, joilla on oikeasti hätää, saamasta apua. Ja välillä tulee näitä aallonpohjia, jolloin minun on pakko päästä juttelemaan jonkun kanssa, vaikka vaan tämän tekstilaatikon kanssa, ja jolloin yksinäisyys ja syrjäytyneisyys iskee kaikista pahiten.

Nyt on vain jotenkin väsynyt tähän kaikkeen paskaan. Muuton viivästyminen pitkästyttää eroprosessia, ja tuntuu että seuraavasta kuukaudesta on tulossa edellistä rankempi, koska pitää aidosti pystyä päättämään ja keskustelemaan asioista. Tuntuu, että monissa keskustelutilanteissa oma statukseni on alempana kuin tyttöystäväni: eroprosessi lähti liikkeelle hänen aloitteestaan, eikä hän ole koskaan kertonut miksi hän koki olonsa tyytymättömäksi suhteessa, vaikka olen sitä monesti yrittänyt selvittää. Ärsyttää olla aina se, joka anelee, ainoa jota kiinnostaa puhua oikeista asioista. Ehkä asiat helpottavat muuton jälkeen, tai kun pääsee juttelemaan jollekin ammattilaiselle.

Moi seinävastassa, mahdatko pyöriä tällä foorumilla vielä? Mitä nyt kuuluu?

Marraskuussa kirjoittamastasi viestistä välittyi ajatus, että elämä tuntuu nyt tosi kurjalta ja kaikki vain katoaa ympäriltä. Ovatko asiat nyt edenneet, asutteko vielä yhdessä ja mikä on fiilis?

Kurja kuulla, että eron myötä joudut (todennäköisesti) luopumaan myös kissoista, jos entisesi ottaa ne. Itsekin olen tosi kissaihminen, ja tiedän niin hyvin miten kisuista vain saa lohtua tilanteessa kuin tilanteessa. Oma kissani on minulle älyttömän rakas, ja se tuntuu oikeasti kuuntelevan kun joskus olen selittänyt sille ääneen murheitani... ☺️❤️ Jos muutat/olet muuttanut yksiöön, voisitko joskus ottaa siellä oman kissan? Yksiö on toki pieni tila kissalle olla, mutta ei se mielestäni mahdotonta ole. Toki kannattaa harkita aina tarkkaan.

Minä neuvoisin, että ota vain yhteyttä ammattiauttajiin, jos olo on jatkuvasti kamala. Ei sinun tarvitse olla mitään itsemurhaa hautomassa, että saat hakea apua. Itse olen jutellut monenkin auttajan kanssa, viimeisin oli kunnan terveyskeskuksessa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Otin yhteyttä myös ylioppilaiden terveydenhuoltoon, mutta minulla ei ollut oikein onnea heidän palveluissaan. En päässyt ollenkaan edes keskustelemaan koska heillä oli kuulemma ruuhkaa, ja puhelimessa asiaa esittäessäni tulin parikin kertaa jutelleeksi aika epämiellyttävän ihmisen kanssa (toki saattoi olla vain huono mäihä). Julkisista terveydenhoitopalveluista sanotaan kyllä kaikenlaista, mutta tähän asti olen saanut parasta palvelua varmaankin juuri sieltä. Jos YO-terkasta ei tärppää, kokeile rohkeasti hakeutua kunnalle. Voivat sieltä myös kirjoittaa lähetteen YT:hen, jos katsovat tarpeelliseksi. Älä ainakaan ajattele, että sinun ei pitäisi hakea apua, koska ruuhkautat palveluja - sinulla on myös oikeus saada tukea! 🙂 (Minä paraskin puhuja, itse olen ajatellut itsestäni juuri samalla tavalla.)

Vielä neuvoisin, että jos vain mitenkään voit, yritä olla ajattelematta liikaa sitä, miksi entisesi ei halunnut jatkaa suhdetta. Itse olen myös joutunut lopettamaan suhteen, ja sekin on hirveää... ja ihan totta, usein syy ei ole siinä, että vastapuolessa olisi jotain vikana. Entiseni on maailman ihanin ihminen, hyvännäköinen ja fiksu ja olemme samalla aallonpituudella... mutta suhteessa tuli vain selittämätön tunne, että tämä ei ole se oikea. Mitään muuta en pysty sanomaan. Sinäkin olet varmasti loistotyyppi eikä sinussa mitä luultavimmin ole mitään vialla. Joskus tunteet vain kehittyvät puolin tai toisin tällä tavalla. Sattuuhan se silti ihan järkyttävästi, ja mikään "tämä pitää nyt vain hyväksyä" -puhe ei paljon lohduta. Mutta koeta keskittyä siihen, ettet anna eron käydä ainakaan itsetunnollesi.

Voimia 🙂🌻

Niin ja sen halusin vielä sanoa, että kun puhuit siitä miten koet tavallaan menettäneesi melkein kaiken elämässä ja tuntuu ettei jäljelle jää oikein mitään - voin luvata sinulle, että löydät kyllä suunnan ja merkityksen taas. Minustakin on pahimpina aikoina tuntunut (ja edelleenkin huonoina päivinä/viikkoina), että ei minulla ole oikein mitään kiintopistettä elämässäni, mitään mihin ankkuroitua tai mistä saisi iloa. Mutta sitten eräänä päivänä sitä tajuaa, että onkin itse asiassa paljon juttuja, joille voi "omistautua" ja joista nauttii.

Tiedän, että läheinen ihmissuhde on ihan mielettömän tärkeä juttu ja erosta toipuessa joku uusi harrastus ei ehkä voisi vähempää kiinnostaa. Kuitenkin yllättäen ihminen voi saada hurjasti voimaa ja sisältöä elämään vaikka musiikista tai jostain urheilulajista (jotkut onnekkaat myös opiskelusta tai työstä). Itse ajattelen asian nykyään niin, että omistaudun harrastuksille ja muille sellaisille jutuille, joita ei_periaatteessa_voi kukaan minulta viedä pois. En halua kuulostaa kyyniseltä, mutta minähän en voi tietää, tulenko koskaan tapaamaan ihmistä, jonka kanssa todella kokisin molemminpuolista ja kestävää rakkautta, joten keskityn ihan muihin asioihin. Tällä en tarkoita sitä, ettenkö uskoisi Sinun voivan löytää onnea jonkun kanssa, päinvastoin. Yritän vain sanoa että olen varma että pystyt vielä nauttimaan elämästäsi ja olemaan vahva ja onnellinen, elämäntilanteesta riippumatta. 🙂

Moi
Teidän jutut on mielenkiintoisia.
Minun mielestäni elämän tärkein asia on luottamus itseen, omaan pärjäämiseen ja tulevaisuuden paranemiseen.
Jos ei voi luotta omaan pärjäämiseen vaikkapa arjen askareissa, niin silloin se ajatus ja pelko alkavat toteuttaa itseään.
Tässä kohtaa tulevat esiin ne onnistumisen kokemukset. Ne ovat hurjan tärkeitä, sekä terveille, että kuntoutuksen kannalta sairaalle.
Tilanteesi vaikuttaa siltä, että maailma on torjunut sinua ja potkinut päähän. Kun niin käy, täytyisi jotenkin luopua siitä ajatuksesta, että olisit aivan yksin vastuussa kaikesta.
Siis kannattaa nyt olla armollinen itseäsi kohtaan ja keräillä niitä onnistumisen kokemuksia ihan määrätietoisesti.
Luottamus siihen, että kelpaat kelle vaan syntyy tuollaisen rysäyksen jälkeen hitaasti ja pienin askelin, mutta syntyy kuitenkin..
Aika laimentaa häpeää ja auttaa hyväksymään itsensä taas.

Heipä hei 🙂 . Toivottavasti sinulle kuuluu kaikkea hyvää. Kiitos avusta ja kannustuksesta aikaisemmin kirjoittamassasi viestissä. Olin niin väsynyt ja allapäin, ettei minusta ollut edes kiittämään. Lisäksi säikähdin, koska käytit nimimerkkiä, jota olin hetki aikaisemmin käyttänyt toisella palstalla. Unohdin aikaisemman käyttäjätunnukseni, mutta valitisin uuden ja paremman. Nimelle sain inspiraation synkronisiteetista 🌻🙂🌻

Hei! Satuin juuri pari päivää sitten taas pyörähtämään foorumilla, ehkä sattumaa tai jonkinlaista johdatusta että tähän viestiketjuun oli juuri saapunut tuoreita kommentteja. Nyt on taas vähän ollut vaikeampaa, kiva päästä taas kirjoittamaan tänne.

Aika paljon on ehtinyt kolmessa kuukaudessa tapahtua. Muutimme siis exäni kanssa erilleen joulukuun alussa ja viime kuukausina on ollut jokseenkin kiireistä yliopiston ja harrastusten takia. En ole ollut käytännössä ollenkaan yhteyksissä exääni muuton jälkeen. Laitoin tammikuussa viestiä, että olisin valmis puhumaan meidän suhteesta vielä kun hän on siihen valmis, mutta en ole saanut vastausta. Olen jo ehtinyt tottua ajatukseen etten ehkä koskaan tule saamaan vastauksia kysymyksiin jotka minua jäivät askarruttamaan. Olen kuitenkin menossa juttelemaan yliopistopastorin kanssa parisuhteestani, hän on erikoistunut parisuhdekysymyksiin. Ehkä saan sitä kautta purettua sitä turhautumista joka vielä liittyy eroon.

Sen verran olen tehnyt edistystä marraskuuhun verrattuna, etten kaipaa exääni enää ollenkaan. Viimeiset puoli vuotta suhteessa olivat järkyttävän paskaa aikaa, eikä kenellekään ihmiselle voisi toivoa sellaista. Näen asian niin, että se ihminen jonka kanssa seurustelin onnellisesti 4 vuotta katosi vaihtomatkansa aikana. Se ihminen ei ole enää elossa. Se mitä olen jäänyt kaipaamaan on tietenkin ne 4 onnellista vuotta, ja vielä tarkemmin se läheisyys. Välillä yksinäisyys ja läheisyydenpuute tukahduttaa. Oli kuitenkin ehtinyt vuosien aikana tottua siihen että saa rakastaa toista ja olla rakastettu, ja sitten huomaakin olevansa eräänä päivänä yksin ja rikki. Vaikka olisikin tilaisuuksia päästä osoittamaan hellyyttä jollekin ihmiselle, ne ovat ohikiitäviä hetkiä, ja tuntuvat merkityksettömiltä. Ihastun helposti, ja se on vaikeaa välillä, koska en uskalla tässä tilanteessa näyttää tunteita millään tavalla. On niin rikkinäinen olo, en voisi ottaa vastuuta kenestäkään toisesta ihmisestä. Tuntuu lisäksi että hellät tunteet voivat vain olla omaa itsekästä kaipuutta saada läheisyyttä edes jostain. Toisaalta ymmärrettävää, toisaalta en pysty olemaan niin itsekäs että käyttäisin ketään omien tarpeideni tyydyttäjänä.

Kissat tosiaan menivät exälle. En ole nähnyt niitä eron jälkeen. Minulla oli suunnitelmissa käydä tammikuun aikana vierailemassa exäni luona, käydä katsomassa kissoja ja ehkä saada jäätä vähän rikottua sen suhteen että puheyhteys voisi olla vielä olemassa. Hän ehti kuitenkin aloittaa uuden suhteen joululoman aikana, joten suunnitelmani tuntui lähinnä tungettelevalta. En tiedä tulenko koskaan näkemään kissojamme enää. En halua hankkia tähän asuntoon kissoja, koska tavoitteeni on viettää mahdollisimman paljon aikaa neljän seinän ulkopuolella. Kissa olisi siis päivät yksin, ja toimisi sitten oman yksinäisyyteni lievittäjänä iltaisin. Ei kuulosta hirveen mielekkäältä elämältä kissalle, joten päätin olla ottamatta kissaa.

Kävin marras-tammikuun aikana juttelemassa YTHS:n terveydenhoitajan kanssa kerran kuussa. Sessiot auttoivat minua aivan käsittämättömän paljon. Oli ihanaa kun pystyi puhumaan jollekin ihmiselle suoraan ja ilman filttereitä, koska ystäviä ei voi samalla tavalla rasittaa omilla ongelmilla. Sain lähetteen psykiatrin luokse (tai psykoterapeutin, en muista kumpi oli kyseessä), ja minulla on aika tiistaina aamulla. Odotan sitä innolla. Vähän harmittaa että kaikki kriisin vaiheet pitää kerrata, ja että ajan sai vasta 8kk ongelmien alkamisen jälkeen, mutta parempi sekin kun ei mitään kai. Tein jonkin kevyen testin terveydenhoitajan luona, ja se diagnosoi minulle keskivaikean masennuksen. Vaikka tervydenhoitajakin sanoi ettei niitä kannata ottaa niin vakavasti, niin silti se on jäänyt mietityttämään. En ole koskaan kokenut olevani masentunut, mutta energiatasot ovat kyllä vähissä aina välillä.

On rohkaisevaa että monet teistä kehottavat pitämään silti kiinni itsearvon tunteesta. Se on minulle vain hirveän vaikeaa, jotenkin itselle on kaikista luontaisinta etsiä syyt asioihin aina itsen kautta. Varsinkin tilanteessa, jossa exä eroaa 4,5 kestäneestä parisuhteesta, ja aloittaa 3kk päästä uuden, niin vaikea on ohittaa omaa osuutta erossa. Olen jonkin verran päässyt kyllä käsittelemään näitä asioita, ja tietysti erossa kummastakin osapuolesta löytyvät ne syynsä. Olen valmis hyväksymään omat virheeni, olisin vain halunnut päästä puhumaan näistä asioista vielä exän kanssa. Se vain ei ehkä tule olemaan mahdollista.

Tällä hetkellä elämässä on kyllä erilaisia elementtejä ihan hyvällä tavalla. Opiskelen, minulla on harrastuksia, olen jonkin verran kohentanut sosiaalista piiriäni, käyn ehkä Saksassa huhtikuun aikana kiertelemässä ja katsomassa kaveria. Kyse ei ehkä ole siitä ettei elämässä ole mitään mihin kiinnittyä, enemmänkin siitä että mikään niistä ei tunnu siltä, että siihen voisi perustaa elämää jotenkin isommin. Siksi haen tälläkin hetkellä suuntaa elämään. En osaa sanoa yhtään mitään tulevaisuudesta, en tiedä mitä haluan tai mikä olisi minusta paras mahdollinen tulevaisuus. Olen joutunut etsiskelemään itseäni aika paljonkin viime kesästä asti. Sen vain tiedän etten halua olla yksin, puhutaan sitten ystävistä tai seurustelukumppaneista. Kaikista tulevaisuuden skenaarioista se pelottaa eniten, että ajautuisin yksinäiseksi.

Suurimpia ongelmia ovat ne konkreettiset elämäntapamuutokset joita olen suunnitellut itselleni. Haluaisin aloittaa esimerkiksi säännöllisen liikuntaharrastuksen tässä kevään aikana. Lisäksi haluaisin kohentaa sosiaalista elämääni, ja opiskella sikäli mikäli sille jää aikaa (kandi pitäisi saada keväällä valmiiksi mutta se on jokseenkin murheistani pienimpiä). Kaikki asiat tuntuvat vain niin raskaalta. Tuntuu ettei ole ympärillä ihmisiä joita oikeastaan kiinnostaisi elämäntilanteeni sillä tavalla, että he voisivat olla tukena näissä elämänmuutoksissa. Joutuu paljon yksin puurtamaan, ja on vaikea motivoida itseään muutoksiin kun joutuu tekemään kaiken yksin. Lisäksi yksinäisyys on ollut rakas ystäväni jo lähes vuoden ajan. Haluaisin päästä siitä eroon, mutta tuntuu että joudun tekemään paljon itse aloitteita ystävyyssuhteiden luomiseksi tai syventämiseksi, eikä se energiamäärä jonka laitan peliin välttämättä tuota tulosta. Se tekee surulliseksi, kun joutuu pettymään näissä tilanteissa.

Vielä niistä itsemurha-ajatuksista. En ole koskaan aidosti suunnitellut tai harkinnut itsemurhaa. Että omien aktiivisten toimieni seurauksena riistäisin hengen itseltäni. Mutta minulla on ollut hyvin pitkään muita itsemurhakuvitelmia. Esimerkiksi yksi klassikoistani, tapaturmainen bussikolari. Minua ei haittaisi kuolla tapaturmaisesti. Lähinnä ajattelisin että hyvä että se olin minä, eikä joku toinen. Kuolemassa on jotain helppoa ja yksinkertaista. Ainoa mikä jokseenkin toppuutteli kuvitelmia oli entinen parisuhteeni. Ajattelin että olin Tanjalle velkaa sen, että pidän huolen etten kuole ja jätä häntä yksin. Nyt sellaisia syitä ei enää ole, voin aika vapaasti uppoutua kuvitelmiini silloin kun niitä sattuu tulemaan. Olen kehitellyt hiukan raflaavan metaforan sille miten näen elämäni juuri nyt. Ajatellaan, että elämä on auto. Välillä se menee todella lujaa, välillä laahaavan hiljaa, mutta se on kuitenkin aina matkalla jonnekin jollain nopeudella. Kun sain tietää että parisuhteeni oli päättymässä, oma autoni pysähtyi. Se on mennyt viimeisen 8kk aikana nykien eteenpäin, mutta tietyin väliajoin se pysähtelee. Ja aina kun tulee tällainen pysähtyneisyyden tila, kuten tänä iltana, alkaa miettimään että mitä järkeä sitä autoa on käynnistää uudelleen ja uudelleen. Miksei sitä autoa voi vaan jättää, avata etuovi ja astua ulos. Eihän se auto kuitenkaan kenenkään muun menemiseen vaikuta kuin omaani. Tietenkin se on aina surullista ja shokeeraavaa kun joku lähipiiristä kuolee yllättäen, mutta en näe että oma kuolemani olisi monellekaan elämää järkyttävä asia, jos jätetään perhe tässä kohtaa pois. Mutta kuten sanoin, en ole koskaan aidosti harkinnut itsemurhaa. Pelottaa vaan olla niillä rappusilla, jotka vievät kokoajan poispäin eheästä mielenterveydestä. Kuolemapohdiskeluni saivat lisäpontta, kun kaverini huomauttivat että silmänvalkuaiseni ovat hiukan kellastuneet. Kävin verikokeissa, bilirubiinimäärät ovat koholla. Todennäköisesti se siis tarkoittaa jotain maksaongelmaa. Kävin toisissa verikokeissa, viikolla minulle ilmoitetaan josko bilirubiinin määrän nousuun löytyy joku syy.

Aika paljon tuli nyt tekstiä, oli näköjään tarvetta avautua. Kiitos kaikille jotka näitä jaksavat lukea. Toivon myös, että näistä viesteistäni löytyisi vertaistukea myös ihmisille jotka ehkä ovat samassa tilanteessa.

Hei, satuin päätymään lukemaan näitä viestejäsi 'Seinä tuli vastaan'. Mitähän sinulle kuuluu nyt vuonna 2022 ja mitä kaikkea sinulle on mahtanut tapahtua näiden vuosien aikana. Lueskelin, kun itse olen alkanut toipumaan masennuksesta ja pohja elämälle on taas alkanut onneksi rakentumaan. Tuntui lohdulliselta lukea toisenkin kokemuksesta. Tämä on tällainen 'hei' tulevaisuudesta. 👋