Kun elämä on helvettiä

Olen pian 24 täyttävä nainen. Elämäni tuntuu jo nyt olevan täysin pilalla. Tekstistäni tulee varmasti pitkä, pahoittelen. En oikein tiedä, saako tänne edes elämäntarinaansa kirjoittaa. Toivottavasti kukaan ei tunnista minua.

Lapsuuttani varjostivat vanhempien alkoholismi, jatkuva kovaääninen ja jopa väkivaltaisia piirteitä saanut riitely, yksinäisyys, ulkopuolisuus koulussa, myöhemmin myös koulukiusaaminen.
Jouduin aivan liian aikaisin mukaan aikuisten ongelmiin ja maailmaan, jouduin kuuntelemaan kaikki isän ja äidin riidat, ja monesti olemaan myös heidän välissään. Sisaruksia minulla ei ole.

Ala-asteella olin aina se ulkopuolinen kummajainen, joka oli huonosta perheestä ja jota ei tahdottu mukaan, ja se myös näytettiin. Ylä-asteella mukaan tuli syrjimisen lisäksi sanallinen kiusaaminen, osoitteleminen, naureskelu.

Äitini jätti isän minun painostuksestani ollessani 13-vuotias. En yksinkertaisesti enää kestänyt sitä elämää, vanhempieni ”suhteessa” ei ollut mitään järkeä. Muutimme äidin kanssa pois. Isäni terrorisoi lähtöämme parhaansa mukaan, ei antanut äidin hakea tavaroitaan, soitteli soittelemasta päästyään, kiristi ja haukkui. Äitini löysi pian miesystävän, alkoholisti hänkin.

13-vuotiaana aloin viiltelemään, juomaan ja tupakoimaan. Kaikista näistä äitini tiesi, tupakkaa ja alkoholia hän osti minulle itse. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut työkaluja kasvattamiseen ja rajojen asettamiseen. Olen hänelle tästä hyvin katkera, kukaan järkevä vanhempi ei anna lapsensa viettää tuollaista elämää. Toisaalta se oli monin tavoin täysin ”luonnollinen” tie lähteä kulkemaan, olinhan lähipiirissäni ja suvussani nähnyt alkoholismia koko ikäni. Myös masennus astui kuvaan näihin aikoihin, ellei jo aiemmin. Isäni kanssa en suostunut olemaan tekemisissä.

14-vuotiaana löysin ensimmäisen poikaystäväni. Hänkin rikkinäisestä kodista. Hän oli alkoholiin menevä ja sairaalloisen mustasukkainen.

Seuraavat vuodet ovat niin sekavia, että kerron niistä vain pääpiirteet. Lähdin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan peruskoulun jälkeen. Jaksamiseni koulussa oli huonoa, jäin usein aamuisin vain nukkumaan, en jaksanut keskittyä.
Äitini miesystävä kuoli yllättäen, samoihin aikoihin erosin poikaystävästäni, koska suhteeseemme alkoi tulla väkivaltaisuutta mustasukkaisuuden seurauksena. Alkoholinkäyttöni jatkui koko ajan.

Seuraavaan vakituiseen suhteeseen aloin 17-vuotiaana itseäni 6 vuotta vanhempaan mieheen. Olimme olleet yhdessä vain puolisen vuotta, kun tajusin olevani raskaana. Tein abortin.
Valmistuin normaalisti koulusta, huolimatta runsaista poissaoloista, ammattiin jossa ei ollut töitä. Muutin mieheni perässä vieraalle paikkakunnalle keskelle ei mitään. Elämämme oli hirveää, emme päässeet minnekkään, asunto oli asumiskelvoton, mieheni välinpitämätön. Hän saattoi kadota koko viikonlopuksi jonnekkin, eikä ottanut millään tavalla osaa arkeemme. Alkoholia kului molemmilla. Minä hoidin kaiken siivoamisesta kaupassakäyntiin ja raha-asioihin.

Esimerkki elämästämme: Kerran emme olleet päässeet kauppaan pariin viikkoon, lopulta löysin pakastimesta jotain vanhaa lihaa jota paistoin, olin jo niin nälissäni että oksensin kaiken pois, vatsa ei vain kestänyt. Tästä ajanjaksosta olisi niin paljon kirjoitettavaa, mutta yritän tiivistää asioita mahdollisimman paljon.

21-vuotiaana annoin periksi, hain opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, pääsin ja muutin pois. Ensimmäinen vuosi meni hyvin, sain mukavan kämppäkaverin, koulusta uusia ystäviä, viihdyin koulussa ja elämä näytti hetken olevan mallillaan. Suhde mieheeni jatkui vielä ”muodollisena”, tarkoittaen sitä, että kaikki oli yhä minun vastuullani. Jos minä en matkustanut miestäni tapaamaan, emme olisi tavanneet ollenkaan. Minä tyhmä vielä monesti kouluviikon päätteeksi siivosin miehen koko asunnon, joka meni jo viikossa aivan siivottomaan kuntoon.

Elämä alkoi luisua synkkyyteen jälleen ensimmäisen lukuvuoden päätteeksi. En saanut lukuisista yrityksistäni huolimatta kesätöitä, joka masensi mieltäni kovasti. Lisäksi mieheni lakkasi vastaamasta puhelimeen tai viesteihin. Koulun jälleen alettua huomasin että jaksamiseni alkoi olla taas lopussa, alkoi tulla poissaoloja. Koulunkäynti ei enää kiinnostanut ja tuntui todella raskaalta.
Mieheni soitti eräänä viikonloppuna ja ilmoitti löytäneensä toisen, ja päätti suhteemme.

Kahlasin koulun jotenkin läpi taas seuraavaan kevääseen. Sain kesätöitä, josta olin ikionnellinen. Minulle lupailtiin jopa jatkoa valmistumiseni jälkeen.
Kuitenkin jaksamiseni ja epäsosiaalisuuteni aiheutti sen, että kesän lopuksi minulle ilmoitettiin, ettei jatkoa olisi luvassa. Se tuntui olevan jonkinlainen viimeinen pisara kaikkeen, sen jälkeen aloin luisua todella pohjalle.

Viimeiset pari kuukautta koulussa oli yhtä taistelua, jouduin kertomaan opettajallekkin ongelmistani, koska poissaoloja oli tämän tästä. Nyt valmistumiseni häämöttää. Tulevaisuus tuntuu suurelta mustalta tyhjyydeltä.

Olen siinä pisteessä, että olen hakenut apua. Tajusin, että elämäni ei voi jatkua näin. Itsemurha-ajatukset valtaavat minua yhä enemmän ja enemmän. Olen masentunut, ahdistunut, kiukkuinen, itkuinen, toivoton, pelokas, täysi alkoholisti jo tämän ikäisenä. Lisäksi syömishäiriöinen. Täysi ihmisraunio. Viime aikoina alkoholin käyttöni on riistäytynyt lopullisesti käsistä, juon lähes päivittäin. Pelkään lähteä hakemaan töitä, epäonnistun kuitenkin jälleen. Välini vanhempiin ovat ongelmalliset, enkä jaksa enää nähdä ystäviäni.

En oikeastaan tiedä, miksi kirjoitin elämästäni näinkin yksityiskohtaisesti. Ehkä toivon samaa kokeneiden ihmisten vertaistukea ja tarinoita. Ehkä tämä voi olla oma salainen ja samalla julkinen päiväkirjani, josta voin seurata mistä on lähdetty, ja mihin suuntaan asiat alkavat mennä tästä eteenpäin hoidon alettua.

Kiitos jos joku jaksoi lukea loppuun.