Tällä hetkellä elämä ei kanna yhtään ja joten kuten vain roikun mukana. Olen oikeastaan koko elämäni oireillut jollain lailla. Mutta nyt ahdistuneisuus on päässyt niin pahoihin mittoihin että ei ole keinoja saati voimia sitä lainkaan hallita, itkeskelen vähän väliä. Koen itseni todella todella sairaaksi. Kaiken lisäksi psykosomaattiset oireet ovat niin voimakkaita että en edes millään jaksa uskoa että ne muka ”itse” aiheuttaisin. Josta päästäänkin siihen kuinka paljon pelkäänkään kuolemaa ja sitä hetkittäin silti toivon.

Kaapissa odottaisi cipralex kuuri jonka aloittamista pelkään niin paljon. Vaikka tiedän että se saattaisi tuoda jonkinlaisen helpotuksen olooni. Aloitus oireet ovat varmaankin mulla niin voimakkaat että sitten mennään taas pitkin seiniä ja muutenkin olen tosi herkkä sivuoireille. Lääkkeitä olen syönyt laidasta laitaan mm. efexor, tolvon, sertralin, cymbalta, lyrica, bentsodiatsepiinit (joista olen myös vierottautunut) ja monia monia muita, varmaankin cipralexiakin olen aikaisemmin syönyt, en nyt vain muista varmasti. Mutta tuntuu että nämä lääkkeet ovat vain pelkkiä sivuoireita aiheuttavia mömmöjä.
Psykoterapiakin on alkamassa syksyllä, siihen on kuitenkin aikaa ja tuskinpa siitäkään mitään äkkinäistä apua olooni saan.

Tällä hetkellä en vain näe mitään ulospääsyä tästä helvetistä.
Yritän tosissani ja haluan tosissani parantua, joku saatta todeta että ei kaikista sairauksista parannuta vaan niiden kanssa on opittava elämään. Sekin käy, haluan sitten vaikka oppia elämään tämän sairauteni kanssa.
Mikä lie se ikinä sitten onkaan. Oireista päätellen ahdistuneisuushäiriö sekä ahdistuskohtaukset, tuskaisuus, paniikkihäiriö, pakko-oireista häiriötä myös havaittavissa, hypokondria-somatisaatiohäiriö, traumaattinen stressireaktio. Saati sitten mikä mahdollinen somaattine sairaus saataisi olla piilevänä joka on verhottu aina masennusdiagnoosin taakse lääkärissä. <-(kyllä taas hypokondria nosti päätään)
Fyysiset kivut ja oireet ovat todella halvauttavia ja pitävät hyvin tuon samaa rataa pyörivän ahdistuneisuus ajatuskierteen päällä.
Loppujen lopuksi onkohan tuolla diagnoosilla edes mitään merkitystä?

Elämä on heitellyt aika kovastikkin mm. pikkusiskon kuolema. Ja aina en ole tehnyt oikeita valintoja elämässäni (lue: mm. päihteiden käyttö). Yritän kuitenkin tosissani, aloitin joogan teen pitkiä kävelyitä kauniissa luonnon maisemissa koirieni kanssa ja harjoittelen muutenkin rauhoittumista, rentoutusharjoitukset ja meditaatio, laihdutan lääkkeistä aiheutunutta ylipainoa hiljalleen pois ja luen paljon tietoisuuden taidosta kirjallisuutta. Mutta miksi silti tuntuu että mistään ei ole apua.

Välillä jo mietiskelen että onkohan mulla psykoosi päällä ja kuvittelen ehkä kaiken, kivunkin. Joku lääkäri kuitenkin joskus sanoi että hulluutta pelkäävät ihmiset eivät hulluunnu…olipas hassusti sanottu, ehkä joku tajusi.

En oikeastaan edes tiedä mikä tämän viestin tarkoitus oli?
On niin paha olo että en edes tiedä enää mihin haluan/tarvitsen apua.

Jospa joku voisi kommentoida vaikka tuota cipralexin käyttöä.
Tai keinoja kuinka itse työstävät ja hallitsevat ahdistuneisuuttaan ja pelkojaan.

Ehkä olen niin lapsellinen että kaipaan vain isoa lohduttavaa syliä jossa poistuisi kivut ja huolet ja olisi turvallista olla.

Turvallisuuden tunteen olen ainakin kadottanut kokonaan, luottamusta ei ole enää elämässäni mihinkään, en siis luota elämään ollenkaan. Itseään ja pelkojaan ei pääse karkuun mihinkään.

Koomisinta tässä kaikessa on se että pintapuolin mulla on kaikki hyvin, on raksatava ihana mies, pari koiraa, asuntolaina, mökki, läheisiä, ystäviä, olen työelämässäkin enkä edes tiedä millä voimilla siellä räpiköin päivästä toiseen.
Olisi ihanaa saada vauva, mutta tällä hetkellä se tuntuu todella utopistiselta ajatukselta jaksaa kantaa vastuuta toisesta jos ei itsekkään pärjää tässä elämässä. Mut on tuomittu kuolemaan…niinkuin meidät aivan kaikki…mutta mä en vain saa elää sitä elämää ennen sitä kuolemaa.

Varmasti todella sekava ja ahdistava teksti jota kirjotin vaikka kuinka kauan.
Toivottavasti joku saa tästä kiinni ja löytäisi ajatusta johonkin sellaiseen mitä itse en osannut kysyä tai kertoa tai muuten vain toista näkökulmaa omaani.