Kun ei vaan onnistu
Olen käynyt psykiatrisella sairaanhoitajalla juttukäynneillä puoli vuotta. Olen syönyt essitalopraamia puoli vuotta. Olin sairauslomalla tammi-touko, ja nyt työkokeilussa. Kuitenkin töihinpaluun jälkeen pahin olo hiipi salakavalasti elämääni takaisin ja nyt etenkin terveydenhoitoalan ammattilaisten lomaillessa apu tuntuu olevan saavuttamattomissa. 😯🗯️
Minusta tuntuu ettei kukaan kuuntele, ja töissäkin esimies vain hyötyy tilanteestani niin kauan kuin en saa palkkaa – ja tämä kyllä tuli selväksi työkykyneukkarissa.
Työympäristö aiheuttaa voimakasta ahdistusta ja työpaikkaan liittyy monia ikäviä muistoja, nyt romahdukseni jälkeen oleskelen kuplassa ja minua kohdellaan kuin suojatyöpaikkalaista. Joku toinen olisi onnellinen hissuttelusta, minä en. Onko muita joilla paluu vanhaan työpaikkaan ei vaan enää ahdistuksen, masennuksen tms. oireilun vuoksi ole onnistunut? Pelkään jatkuvasti, väsyn, saan itsetuhoisia ajatuksia jne mitä enemmän aikaa työssäni vietän. Työtehtävätkin rukattiin uusiksi mutta mikään ei tunnu auttavan 😭
Kohtalotovereita?
Itse sain potkut vanhasta työpaikasta kun en jaksanut tehdä töitä, en uskaltanut olla oma itseni. Menneisyyden ongelmat ehkä kummittelivat. Olen aina halunnut kavereita, mutta kun niitä ei ole. Yläasteella ainoaksi vaihtoehdoksi jäi vaan olla tiettyjen ihmisten kanssa. Jos en ollut minulle luotiin maine, en saanut koskaan kavereita, jotka olisivat aidosti halunneet olla kanssani. Tällä hetkellä kukaan ei kuuntele tällaista vuodatusta. En ihmettele yhtään jos täälläkin porukka katsoo kieroon. Vihaan sitä, että vanhempani eivät koskaan käy yhdessä missään. Toivon kaikille koulukiusatuille hyvää ja älkää ottako itseenne näin paljon niin kuin itse tein. Itsetunto ongelmat jatkuivat pitkälle yli peruskouluvaiheen. Ja ammatillinen koulutus meni täysin pilalle. Sorry, jos tämä viesti meni ohi aiheen, mutta teki vain mieli kirjoittaa.