Kun ei vaan jaksa hymyillä...
Pääni sisällä käy sellainen mylläkkä, että kohta ei enää jaksa. Olen siinä surullisenkuuluisassa ”viittä vaille valmis maisteri”-vaiheessa, ja olen jumissa graduni kanssa. Ja yleisesti ottaen koko elämäni kanssa.
”Kulissini” näyttää siltä, että kaikki on hyvin, ja jaksan ja jaksan, mutta tällä hetkellä totuus on aivan toinen. Tyhmäähän se on esittää, että pärjää ja olla pyytämättä apua, mutta minulla on niin suuri kynnys pyytää muilta apua, koska olen yleensä ollut se, joka tarjoutuu auttamaan ja tukemaan muita. En koe avun pyytämistä heikkoutena, mutta se on minulle kamalan vaikeaa jostain syystä. Ehkä siksi kirjoitan tänne…tuntemattomille on helppo kirjoitella kotisohvalta ja kuulla ajatuksia ilman, että ”julkistaa” pahan olonsa. Kerron läheisilleni toki ajatuksistani, ja pahasta olostani, mutta pääosin pidän hymynaamion päällä…
Minulla on hyvä opiskelupaikka, teen töitä opiskelun ohella, liikun paljon,jne. Jos en saa mitään aikaan päivän aikana, tulee siitä todella huono omatunto. En ole mikään ultimate-suorittaja, mutta vaadin itseltäni paljon, ja aikaansaamattomuus saa aikaan itseinhoa.
Nukkumaan menen ajatellen huolia ja pahaa oloani. Nukahdan kyllä helposti, mutta yleensä en mitenkään mukavissa tunnelmissa. Huolehdin välillä naurettavistakin asioista, ja viime aikoina olen ajatellut ihan liikaa sitä, että mitäköhän se ja se henkilö musta ajattelee…Näen usein itseni huonompana kuin muut, ja olen omia tekemisiäni kohtaan todella kriittinen, olen jollain tapaa perfektionisti (tyhmää, tiedän). Se on yksi asia, joka jarruttaa valmistumistani. ”En mä kuitenkaan saa hyvää gradua tehtyä, en mä kuitenkaan saa sitä apurahaa, ei mun kannata hakea sitä…” Ja jos teen virheen, pienenkin, se saattaa kasvaa päässäni valtaviin mittasuhteisiin. Ja taas: jos joku toinen mokaa, ajattelen vaan, että virheistä oppii, eikä maailma siihen kaadu. Jonkinlainen alemmuuskompleksi mulla taitaa pulpahtaa pintaan aina aika ajoin.
Paljon olisi tekstiä vielä tulossa, mutta väsyneenä ei varmaan kannata tällä kertaa enempää kirjoitella…Olisi kiva kuulla muiden samassa tilanteessa olevien ajatuksia, ja toki mieluusti muidenkin. Haluan vaan niin kovasti purkaa tämän vyyhden päästäni pois, eli jospa tässä olisi sen ensimmäinen askel, asian käsittely…Pahoittelen sekavaa tekstiä, jäsentely ei oikein pelaa🙂
Hei,
Ymmärrsinkö oikein, että tähtäät siis tutkijaksi? Onko sinulla varasuunnitelmaa, jos tuo tutkijan ura ei aukene /elätä? Tarjoaako aineyhdistelmäsi muita vaihtoehtoja?
Gradun valmistuminen on yhden elämänvaiheen loppu - kuinka paljon uusi pelottaa? 🌻🙂🌻
Tutun tuntuinen tilanne, varsinkin tuo aikaansaamattomuus tunne.
Enpä oikein paljoa voi sanoa tähän mitään lohduttavaa, tiedän että löydät sen itse. Vaikutat poikkeuksellisen tehokkaalta ihmiseltä, mutta kannattaa ehkä yrittää ottaa välillä rennommin. Itse lähdin pikareissulle Ryanairilla viikoksi Ranskan rannikolle kun pää tuntui hajoavan liian pahasti.
Ota vain rennosti, hanki joku hyvä kirja luettavaksi tai tee jotain mikä saa itsesi iloiseksi. Yritä unohtaa hetkeksi gradu.
Onnea ja jaksamista, kyllä pärjäät 🙂
Kiitos teille vastauksistanne🙂 Teen gradua isossa tutkimusprojektissa, joka on kyllä todella mielenkiintoinen, ja josta saa varmasti tehtyä väitöskirjankin. Eli siinä mielessä tulevaisuus ei näytä synkältä. Liika itsekriittisyys ja jonkinlainen "täydellisyyden" tavoittelu jarruttaa tosin...Jos minulla ei riitä rahkeita tehdä sitä parasta, mihin pystyn, jumitan paikalleni tai keksin jotain korviketoimintaa. Kun on ollut aina sata rautaa tulessa, en ole oppinut tarpeeksi priorisoimaan. Tuntuu, että jään jostain paitsi, jos en nyt osallistu siihen tai tähän.
Eniten huvittaa ehkä se, että tiedän, miten pitäisi toimia, mutta en kaikesta päätellen sitä ole ihan sisäistänyt, heh...Jos esimerkiksi olen muutaman päivän tekemättä mitään, takaraivossa nakuttaa joku epämääräinen huoli ja huono omatunto, eikä lepäämisestä ja palautumisesta tule mitään. Inhottava noidankehä, josta on hankala päästä pois tällä "en mä kuitenkaan"-asenteella.
(Ostin muuten vähän aikaa sitten itselleni Positiivarien Onnistujan pikkujättiläisen, ja olen lukenut sen n. puoleenväliin. Vaikuttaa hyvältä opukselta, ja suosittelen tutustumaan (meniköhän liiallisen mainostamisen puolelle...?). Jospa siitä saisi vinkkejä lisää, kuinka ajankäyttö olisi järkevämpää, jne.)
Toivottavasti tekstistäni ei saa sellaista kuvaa, että ihailen übersuorittajia ja niitä, jotka saavat jotain aikaan 24/7, enkä sellaiseen pyri itsekään. Haluaisin vain olla tyytyväinen aikaansaannoksiini, ja itseeni, koska sellainen näkyy ulospäin.
Nytkin väsyttää, eikä haluta tehdä mitään, kun ei tiedä mistä aloittaisi, mutta ehkä tämä tilanne paranee pienin askelin...kun vaan vielä sen sisäistäisi.
Lisää ajatustulvaa tulee varmasti vielä...Mukavaa viikkoa kaikille, illalla korkkaan kavereiden kanssa skumppapullon ja lähden juhlimaan MM-kultaa;)
Heips!
Kuulostaa tosi, siis TOdella tutulta tuo sinun kuvailemasi pahaolo. En tässä ala enempää omaa elämäntarinaani kertoilemaan. Kerron kuitenkin, että olen tässä pikkuhiljaa availlut solmuja päässäni ja pikkuhiljaa rakentanut itseäni uudelleen.
Ei ensimmäisin, mutta ehkä suuriasteisin käännekohta pois paskasta oli itsetunnon tutkiskelu. Aikani ajateltuani kirjoitin itsetunnosta itselleni:
"Vahva itsetunto rakentuu rakkaudesta. Lähimmäisten rakkaudesta, ystävien rakkaudesta, toisten rakkaudesta, jumalan rakkaudesta, itsen rakkaudesta. Niiden rakkaudesta, jotka rakastavat sinua sinuna, hyväksyvät sinut iloisena, vihaisena, raivoavana, surullisena, pelokkaana, tyhmänä, viisaana, rumana, kauniina, lihavana, laihana, haavoittuvana, puutteellisena, keskeneräisenä, hyväksyvät SINUT ja rakastavat sinua kaikesta huolimatta.
Älä rakenna itsetuntoasi suoritusten varaan, se ei ole pysyvää. Koulumenestys, harrastusmenestys, työmenestys, käyttäytymismenestys, näyttää kovalta -menestys, näyttää älykkäältä -menestys, näyttää kauniilta -menestys, näyttää kuinka on sitä ja kuinka on tätä -menestys, olla toisille hyvä, unohtaen itsen -menestys.
Kaikki nämä ovat kyllä osa itseä, mutta itsen keskus on rakkaudessa ja näin suoritukset rakentuvat sen ympärille; eivät itse keskukseksi.
Ilman pysyvää itsetunnon keskusta, suoritukset kuitenkin rakentuvat keskukseksi ja tulevat liian suureksi osaksi itseä. Näin suorituksista tulee riippuvaiseksi, etkä enää täysin ohjaa itseäsi. Etsit suorituksia itsetunnoksesi, näin se pysyy kasassa.
Yrität tehdä asioita liian hyvin, koska pelkäät mitä muut ajattelevat, jos teet jotain huonosti, ja näin itsetuntosi saattaisi menettää osiaan. LUOTA!"
Tämän tajuaminen antoi minulle vauhtia kasvuun. Ajattelin paljon elämänkaartani. Lapsesta tähän. Muistelin tunteitani, tilanteita, kokemuksia. Ajattelin asiat puhki ja sovitin ja selvitin ne itselleni itseni kanssa. Nyt muuntelen ajattelumallejani. Kasvu jatkuu. Välillä meinaa tippua takaisin, mutta vittu, pitää vaan taistella ja hyväksyä se ja itsensä.
Niin kauan kun sä et tee mitään väärää, sulla ei oo mitään hätää, ja vaikka tekistitkin, sulla on aina ihmisiä, jotka rakastaa sua.
Kiitos, sinä Muuan! Tuo on aivan totta, mitä kirjoitit, pitääkin ottaa kynä ja paperia esille taas pitkästä aikaa ja miettiä noita asioita. Yksi kipukohta minulla on juuri se, että en osaa aina ymmärtää ja arvostaa tarpeeksi sitä, että minulla on paljon ihmisiä, jotka välittävät. Kyllä mä pärjään, ei tartte auttaa-asenteella poljen itseäni vain syvemmälle suohon, ja sen sijaan että kertoisin esim. puolisolleni, mikä vaivaa, saatan vetäytyä kuoreeni ja sytyttää riidan jostain pikkuasiasta. Jälkikäteen ymmärrän, että tämä riita ja räjähdys ei johtunut muusta kuin jostain omasta huolesta tai ongelmasta.
Kun itsetunto on matalalla, ei tavallaan osaa ottaa todesta kehuja tai kannustuksia, vaan joku negatiivisuuspeikko päässä kääntää nekin vain sanahelinäksi. Otin itseäni eilen niskasta kiinni ja puhuin pahasta olostani miehelleni avoimemmin kuin aiemmin, ja huomasin taas kerran kuinka tyhmää tuo asioiden sisällään pitäminen on. Ja huomasin myös taas kuinka hyvä mies minulla on, enkä halua työntää häntä kauemmas. Eli pikkuaskelin eteenpäin...Aina ei tarvitse harpata koko portaikkoa kerralla, siinä tuppaa tippumaan vain takaisin alkuun.
Aloin kirjoittamaan eräänlaista välitilinpäätöstä elämästäni. Olen aina pitänyt päiväkirjaa, välillä ahkerammin, välillä pari vuotta taukoa. En kuitenkaan ole ennen tehnyt itselleni tällaista aikajanaa elämäni tapahtumista ja tarkastellut sitä itsetuntoni kannalta. On muuten raskasta ja väsyttävää hommaa! Mutta jo nyt huomaan, kuinka hyödyllistä. Toissa iltana kirjoitin yhteen putkeen 6 sivua tiivistä tekstiä, ja nukuin paremmin kuin aikoihin. Huomasin monia asioita, mitä en ollut ennen tullut ajatelleeksi ja tuntuu kuin olisin opetellut tuntemaan itseni uudestaan.
Eilisen päivän kuljin hymy huulilla ja maailma näytti paljon valoisammalta kuin pitkään aikaan. Silloin, kun on paha olla, maisema saa harmaita sävyjä, joita ei oikeasti ole olemassakaan, mutta nyt tuntuu, että asiat alkavat pikkuhiljaa järjestyä ja vaikka nyt ulkona on harmaata oikeasti, onnistun näkemään pienen pilkahduksen hopeista pilvenreunaa.
Yksi asia, joka pitäisi myös oppia on se, että kaikkea ei tarvitse saada tehtyä kerralla, vaan pienetkin askelet ovat eteenpäin...Toivon, että jaksaisin uskoa itseeni tämänhetkiseen tapaan myös vastoinkäymisten jälkeen, enkä vaipuisi taas sinne alkupisteeseen uskottelemaan itselleni, että tästä nyt ei kuitenkaan tule mitään.