Kun ei ole enää mitään (mm. äitiydestä, itsetunnosta, erosta)
En tiedä, että mistä alkaisi.
Sain lapsen nuorena, 20-vuotiaana. Lapsi ei ollut suunniteltu, mutta päätimme pitää sen vaikka suhteemme oli kestänyt noin vuoden ja tämä oli ensimmäinen vakava suhteeni. Perusasiat suhteessa ei olleet todellakaan kunnossa ja elämä oli muutenkin sekaisin, masennusta, juomista yms. Mutta olin nuori ja hölmö, luulin paljon sellaista elämästä, mitkä nyt tiedän täysin typeriksi kuvitelmiksi.
Ensimmäiset raskauskuukaudet oli rankkoja pahoinvoinnin takia, mutta niistä selviydyttyäni nautin raskaudesta todella paljon. Kehonkuvani (samoin kun koko minäkuvani) oli raskauden aikana parempi, inho omaa kehoa kohtaan lieveni ja muistan raskaudesta sen, että tuntui kuin olisi saanut jonkun tarkoituksen olemassa ololleen. Pystyin lopettamaan tupakoinnin, juomisen ja masennuslääkkeet helposti. Raskauden aikana oli paljon riitoja lapsen isän kanssa, mutta en muista juuri harkinneeni eroamista, koska olihan meille tulossa lapsi ja ajattelin, että en pystyisi olla ilman häntä.
Lapsi syntyi ja pääasiassa minä hoidin hänet yksin 1-vuotiaaksi asti. Raskaus aikana en juuri pystynyt jakamaan iloja tai murheita raskauteen liittyen lapsen isän kanssa enkä vanhemmuuteenkaan liittyviä ajatuksia. Sain kuulla olevani huono äiti kun olin hermostunut enkä jaksanut, ja vieläkin hän osaa iskeä samaan arkaan paikkaan hyökätessään jos koitan puhua jostain asiasta, jonka lapsen isä kokee arvosteluksi.
Ensimmäisenä vuonna en juuri nukkunut kokonaisia öitä ja taisin kahteen kertaa käydä itsekseni jossain yön yli/ilta reissulla. Yhtenä kertana jouduin hoitamaan lastani humalassa, koska lapsen isä vain tyrkkäsi hänet syliini kun tulin kotiin eikä lapsi nukkunut. Lapsen ensimmäisen vuoden aikana erosimme ja palasimme yhteen useaan otteeseen, erot ei kuitenkaan kestäneet yleensä edes päiviä.
Olimme eronneet lapsen isän kanssa ja tapasin pojan, johon olin aiemmin jo kiinnittänyt huomiota, tutustuimme, ihastuimme ja tähän astisen elämäni upein suhde alkoi siitä. Nopeasti toisen suhteen jälkeen, joka oli todella typerää, mutta vaikka saisin valita jälkiviisaanakin niin tekisin samoin. Olin ensimmäistä kertaa ihmisen kanssa, joka kunnioitti minua ja rakasti täysillä juuri minua sellaisena kuin olen. Hän rakasti myös lastani ja hyväksyi täysin minun lisäksi lapsen elämäänsä. Hän oli ja on aivan käsittämätön tuki lapsen kanssa enkä tiedä miten olisin selivinnyt monestakaan asiasta ilman häntä.
Etenimme tavallaan hitaasti emmekä kerenneet asua edes yhdessä. Tämä suhde kesti melkein kolme vuotta. Oli meillä vaikeaakin, mutta nyt tajuan, että iso osa niistä vaikeuksista johtui siitä, että miten vaikea minun oli olla. Etsin syitä vain jatkuvasti ulkopuolelta, en osannut luottaa toiseen tai tunteisiini vaikka toinen ne olisi täysin ansainnutkin. Sitten viime kesänä tapahtui hirveitä asioita, joista syytin itseäni, valehtelin tälle pojalle ja jopa jätin hänet, kunnes aloin vain miettimään itseni tappamista enkä pystynyt muuta kun itkeä ja lopulta sain puhuttua kaikesta, myös asioista, jotka ovat lähtöisin jo lapsuudesta, joita en ikinä ollut kertonut kellekään.
Hän ei kuitenkaan halunnut muutaman kuukauden miettimisen jälkeen jatkaa enää seurustelua vaikka ymmärsi. Olemme todella läheisissä väleissä, erosta on 5kk, kertomisestani noin 3kk. Koko maailmaltani on lähtenyt pohja. Elämä on todella sekavaa, olemme hetkittäin todella läheisiä tämän pojan kanssa, mutta hän on tehnyt selväksi ettemme palaa yhteen. Meillä on vieläkin todella hyvät puhevälit, pystymme puhua ihan kaikesta, hän tukee minua, minä parhaani mukaan häntä, meillä on ihanaa ja hauskaa yhdessä jne. Emme haluaisi katkaista tätä henkistä sidettä, emme tosin ole täysin katkaisseet fyysistäkään. Tuntuu välillä, että roikun löysässä hirressä, mutta se on ainoa joka estää minua tippumasta katolta asfaltiin.
Kaiken tämän myötä, mitä tapahtui viime kesänä, olen tajunnut myös kuinka paljon olen kantanut sisälläni. Olen lapsesta asti kantanut häpeää, syyllisyyttä, huonommuuden tunnetta ja sitä luuloa, että minussa on jotain pahaa ja epänormaalia. Vaikka elämäni on ollut joskus suht hyvää, niin se tunne sisälläni on ollut aina. Muistan sen selkeästi jo monien vuosien takaa.
Olen koko elämäni pyrkinyt miellyttämään muita aivan äärimmäisyyksiin asti. Ylitseni on ollut helppo kävellä ja olla kunnioittamatta rajojani. Olen ollut jokaiselle ihmiselle juuri sitä mitä hän on halunnut ja muuntunut, myöntynyt ja koittanut kaikkeni miellyttää. Kuljen järkyttävän taakan kanssa miettien miksi kukakin on milläkin tuulella ja kuinka se varmasti johtuu omasta käytöksestäni.
Nyt olen täysin tyhjän päällä, tuntuu, että eron myötä minussa ei ole mitään. Rakensin itseni, tulevaisuuteni, kaikkeni tämän toisen varaan. Minulla on ystäviä, omia kiinnostuksen kohteita (joita olen liian pelokas toteuttamaan, koska pelkään epäonnistuvani ja mielestäni en ansaitse myöskään tehdä mitään kivaa), voisin tehdä vaikka mitä ja vähän päälle, mutta en halua. Haluan sen turvallisuuden, sen kaiken mitä meillä oli ja onkin myös vielä, muttei enää sen turvallisuuden kanssa, että hän pysyy siinä rinnallani samalla tavalla. Suurimman osan ajasta en halua edes päästä tästä mitenkään eteenpäin.
Välillä tunnen samoja tunteita kun se sama pieni tyttö lapsuudesta, joka olisi halunnut äidiltä läheisyyttä, ymmärrystä ja apua, mutta saikin piiskaa, huutoa, haukkuja, luunappeja ja tukkapöllyjä. Äitini oli siis todella etäinen ja on jatkanut arvosteluani ihan viime vuosille asti kunnes viime jouluna laitoin pisteen sille ja sanoin, etten tule tänä vuonna kotona käymään. Kerroin, että nyt ei mene hyvin ja en jaksa/pysty tulla. En saanut mitään vastausta ikinä viestiini.
Välillä sisälläni huutaa se nuori 15-vuotias, joka kamppaili monta vuotta syömisasioiden kanssa. Ne samat itseinhon ja vihan tunteet omaa kehoa kohtaan tulevat jatkuvasti esiin. Nyt se on alkanut vallata enemmän tilaa myös mielestäni: olen alkanut löytää itsestäni henkisiä piirteitä enemmän ja enemmän, joita inhoan. Oikeestaan enhän edes nää mitään muuta kun sen itsensä muiden haluamista palikoista rakennellun tekeleen, jolla ei ole mitään omaa.
Syy, miksi lähdin kirjoittamaan, oli se, että nykyään minusta tuntuu todella voimakkaasti siltä, että onkohan minusta sittenkään äidiksi lapselleni. Tunne on ollut aiemminkin, mutta ei niin vahvana, että jopa olen miettinyt huoltajuudesta luopumista. Lapsi on siis joka toinen viikko isänsä luona. Olen jatkuvasti stressaantunut, huonolla tuulella, en jaksa eikä minua kiinnosta. En riitä enkä osaa tukea tarpeeksi. Kadehdin muiden ikäisteni elämää ja myös niitä, joilla on kokonainen perhe ja kuinka onnellisia he ovat yhdessä. Ja monia muitakin asioita, kuinka häpeänkään sitä valtavaa kateuden määrää mikä minussa on!
En osaa olla lapselleni läheinen, halaamme ja suukottelemme, kerron hänelle, että pidän hänestä, yritän kehua kun vain muistan jne., mutta syvällä sisimmässä se tuntuu todella vaikealta. Syyllisyys tästä asiasta on järkyttävä, miten voin tuntea viatonta lastani kohtaan niin? Olenko samanlainen kun oma äitini? Sisällä velloo itseäni sekä lasta kohtaan viha ja pettymys.
Mietin taas kuolemaa useammin, mutta en halua tehdä sitä lapselleni. En halua, että hän tuntee tulleensa hylätyksi tai, ettei äiti rakastanutkaan häntä. Mutta tuntuu, että aiheutan sen kuitenkin nyt omalla olemuksellani ja käytökselläni. Ehkä hänen olisi parempi muulla kuin kanssani?
Usein minut valtaa myös tunne siitä, että minusta ei ole tähän elämään. Ei ainakaan yksin. Ei minusta olekaan setvimään kaikkea sitä mitä syvältä sisimmästäni löytyy, kaikki mikä alkoi jo lapsuudesta ja mitä tapahtui myös teininä. En useimmiten edes nää siihen mitään syytä. Ihmiset sanoo, että ihanan lapsesi takia, mutta minä en pysty vain hänen takia tähän kaikkeen. En nää tulevaisuudessa mitään, mikään ei vain voi tuntua miltään ilman tätä poikaa ja vaikka selviäisinkin erosta, miten ikinä voin oppia olemaan mitään muuta kun sitä esitystä, mitä olen vetänyt jo monta vuotta.
Käyn tällä hetkellä monessa paikassa juttelemassa, tukinaisissa (olen käyny vasta muutamaan kertaan), seksuaaliterapeutilla (täälläkin pari kertaa) ja päivystävässä psykiatrisessa tiimissä (täällä kohta puoli vuotta, mutta koen tämän auttaneen minua vähinten, mutta tämä hoitosuhde on pakollinen psykoterapiaan hakemista varten). Minulla on aika varattuna psykiatriselle lääkärille B-lausuntoa varten ja minulla on muutama ystävä entisen poikaystäväni lisäksi, joiden kanssa voin puhua osasta asioita. Mutta tuntuu, ettei mikään riitä, etten vain enää jaksa enkä haluakaan jaksaa. Pelkään, että jos psykoterapiakaan ei auta, välillä tuntuu siltä, että miksi yrittäisin edes sitäkään.
Kuoleminen tuntuisi niin helpottavalta ratkaisulta. Tunteiden ja ajatusten jatkuva sekasorto olisi ohi. Mikään ei tuntuisi enää miltään, kaikki vain loppuisi. En osaa rauhoittua, hillitä ajatuksiani tai tunteitani. En tiedä opinko ikinä, elämäni on jatkuvaa vuoristorataa ja saatan olla hetkessä aallon huipulta, aallon pohjalla tai toisin päin. Nyt tosin ne huiput on huomattavasti vähentyneet ja suru, paha olo ja kipu täyttävät minua entisestään. Tuntuu, että se on viennyt kohta kaiken ja tullut minuksi.
Ajattelin josko tästä kirjoittamisesta olisi jotain apua tai jos täällä olisi samojen asioiden kanssa kamppailevia.
En jaksa. Mietin vaan hetkeä, jollon kiipeäisin kerrostaloni katolle ja hyppäisin. Mutta silti minussa on joku, joka estää. Toivon välillä pääseväni siitä eroon, en jaksaisi enää kärsiä ja kitua. Kaikki on vain itsestäni kiinni, mutta en pysty tähän. Kaikki sattuu liikaa, ihan liikaa. En pysty ottamaan enää yhtään sitä kipua vastaan.
En pysty käsitellä lapsuutta, vaikeaa suhdetta äitiini, sitä ettei kukaan välittänyt eikä välitä vieläkään. Tuntuu, että se ulottaa lonkeronsa ihan kaikkeen enkä pääse sen otteesta mitenkään. Ihmiset hokee, ettei se ollut minun vikani ja minussa ei ollut mitään väärää. En saa sitä silti itselleni selväksi. Ihan kun päässäni olisi kaksi eri ihmistä. En pysty tähän, tuntuu, että menetän järkeni.
En pysty käsitellä seksuaalisuuttani, jonka kanssa ongelmat alkoivat jo lapsena. En tiedä miten jäsentää ja käydä läpi niitä kertoja kun minua käytettiin hyväksi (ei kuunneltu eitäni) teininä ja viime kesänä. En edes nää niitä niin pahoina asioina kuin kai pitäisi. Niin vain kävi, se on kai osani? Olen likainen ja tuhma, miksi muuten poikaystäväni olisi jättänyt minut sen jälkeen kun kerroin kaiken? Seksuaalisuuteni tuntuu niin pimeältä, likaiselta ja piiloteltavalta.
En jaksa käydä kaiken päälle tätä eroa läpi. Juuri silloin kuin tarvitsisin eniten tukea, juuri kun olen saanut sen sanottua ääneen ja myöntänyt asioiden olemassa olon, olen ihan yksin. Ei ketään kehen turvata, ei ketään kuka välittäisi pyytteettä. Minne se kaikki rakkaus katosi? Miksi hän ei osaa selittää vieläkään, että miksi ei halua yrittää? Enkö ikinä saa näihin vastauksia? Miksi hän kuitenkin haluaa olla kanssani henkisesti hyvin läheinen ja harrastaa myös seksiä? Rakastan häntä niin paljon, miksi tässä piti käydä näin?
Ehkä joitain ihmisiä liikuttaisi jos kuolisin, mutta kyllä ne selviäisivät. Aikansa ehkä miettisivät ja surisivat, mutta sitten elämä jatkuisi taas normaalisti. Niin on ennenkin käynyt omassa tuttava piirissä, ei kukaan ole lähtenyt toisen takia. Lastani mietin tässä suhteessa eniten, miten hän selviäisi. Mutta kun mietin itseäni nyt hänen kanssaan niin tuntuu, että teen yhtä suurta vahinkoa kuin itseni tappaminen olisi.
Itku alkoi taas. En jaksa enää itkeä, se ei helpota yhtään, tuntuu, että sisälläni on niin paljon surua, kipua ja tuskaa, ettei se lopu koskaan. En pysty enää roikkua niissä paremmissa ajatuksissa ja mietteissä, ne tuntuvat valheelta ja pahan oloni peittelemiseltä.
En jaksa enää kauaa.
Hei.Voimia sinulle oikein paljon ja jaksamista🙂👍.Sinulla on nyt vaikeaa ja käsittelet vaikeita asioita.Silloin,kun itsellä on pahaolla niin ei voi,jaksa eikä halua ajatella muita🤨.Sinulla on lapsi joka tarvitsee sinua ja sinäkin varmasti haluat nähdä hänen kasvavan ja oppivan kaikkea uutta.Mutta nyt sinulla on vaikeaa ja taritset itsellesi kaiken avun ja tuen jonka voit saada ja läheiset,rakkaat ihmiset lähellesi🙂🌻.Elämä ei ole aina helppoa,mutta jostain kummasta niitä voimia aina saa vaikeimpinakin aikoina.🙂👍toivon kaikkea hyvää sinulle ja lapsellesi.
Kiitos propeli viestistäsi. Tiedän, että tsemppaamiseni tuntuu varmasti todella turhauttavalta ja tämä pelottaa itseänikin: miksi se ei auta? Miksi ystävien kanssa juttelu ei auta? Tosin ainoastaan entinen poikaystäväni tietää niistä hyväksikäytöistä, muille en ole kertonut. Ennenkin on ollut vaikeaa, muttei koskaan näin vaikeaa, ei lähellekään mitään tälläistä. En ole koskaan ennen tosissani miettinyt kuolemista.
Viikko sitten sanoin entiselle poikaystävälleni, että en pysty enää sellaiseen suhteeseen mikä meillä oli menossa. Sanoin, että meidän pitää nähdä harvemmin ja seksin on loputtava. Olemme tehneet niin, mutta miten paljon silti kadunkaan tota päätöstä.. Itselläni on koko ajan kamala ikävä hänestä ihan kaikkea ja meitä. Yritän hokea, että se suhde, mitä hänen kanssaan voisi olla, ei ole kuitenkaan sitä, mitä haluan. Haluan hänet elämänkumppanikseni, seurustelusuhteeseen ja jakamaan tulevaisuutta, mutta se ei ole mahdollista. Miksi siis tyytyisin paljon vähempään? Eikö sillon ole parempi pistää koko juttu poikki?
Tuntuu, että en ole varma pystynkö tähän ystävyyteenkään. Hänen kanssaan olo vaan muistuttaa niin paljon entisestä.. En tosin tiedä voinko olla täysin ilmankaan häntä. Olen miettinyt koko viikonlopun mitä hänelle kuuluu, mitä hän miettii, tekee ja tuntee. Miksi en pysty hyväksymään tätä? Miksi en osaa päästää irti? Tuntuu vain, että rakkauteni häntä kohtaan on loputonta eikä osoita mitään merkkejä hiipumisesta. Olen koittanut ajatella huonoja puolia suhteessa ja hänessä, mutta en löydä niitä. Tuntuu, että kaikki vika oli minussa ja olen nyt tajunnut miksi minun on ollut niin paha olla. Hänelläkin on vikansa, mutta ei niin suuria, mutta ne on pieniä juttuja, mitä kaikilla on.
On niin epätoivoinen olo. Miten tämä helpottaa ikinä? Välillä tuntuu helpommalta, mutta tuntuu, että mitä helpompi olo on sitä kovempaa ja syvemmälle seuraavassa hetkessä tipahdan. Kävin viimeksi torstaina juttelemassa psykiatrisessa päivystyksessä ja jotenkin onnistuin taas antamaan kuvan, että kaikki on menossa vain parempaan. On niin vaikea selittää niitä pahoja oloja hyvillä hetkillä.. Niinä hetkinä tuntuu, että ei kai se niin kamala olo ollutkaan? Ja miettii, että mietinkö muka itseni tappamista silloin..? Ensi viikolla on toinen psykiatrisen lääkärin aika ja sieltä pitäisi saada lausunnot psykoterapiaa varten. Olen koittanut terapeuttia tässä etsiä, mutta vielä ei ole tärpännyt.
Lapsen kanssa on ollut todella vaikeaa olla. En osaa innostua mistään, mikään ei huvita ja en saa mitään aikaiseksi. Pystyn hoitamaan perusasiat: vaatteet, ruuat, arkiaskareet, rutiinit (nukkumaan menot yms.), mutta minusta ei ole mihinkään muuhun. En oikein tiedä, että mitä voisin tehdä tämän tilanteen kanssa ja keneen ottaa yhteyttä.. Lapsen isän kanssa en pysty puhua aiheesta, koska hän käyttäisi sitä minua vastaan. Mietin tännekin kirjoittamista sen takia hyvin pitkään.
Taas on tyhjä olo, mutta jossain taustalla kumpuaa se suru, ikävä ja kipu. Toivottavasti se ei tänään kasvaisi niin suureksi.
Ei varmaan ole yllätys, että ei hyvin mene. Sain lausunnot Kelan tukemaa psykoterapiaa varten, mutta olen silti täysin toivoton. Tuntuu, ettei mikään auta, ettei kipu hellitä yhtään otettaan eikä suru vähene millään.
Entinen poikaystäväni valtaa ajatukseni jatkuvasti. Tuntuu, että rakkautteni häneen syvenee entisestään, en ymmärrä miten hänen tunteensa ovat voinneet muuttua jo. Vai ovatko ne? Miksi elättelen vieläkin toivoa? Miksi hän ei voi sanoa, ettei enää rakasta minua eikä enää halua minua? Miksi hän sanoi, ettei pysty seurustella kanssani, mutta halusi fyysistä ja henkistä läheisyyttä niin kuin ennenkin? Hän ei ole sellainen, että pitäisi takaovea auki, jotta jos joku parempi tulee vastaan hän voisi mennä. Miksi hän ei pysty? Miksi hän ei ollutkaan vierelläni kun eniten olisin tarvinnut? Miksi en osaa nähdä edes sitä hänessä huonona puolena? Auttaisiko se mitään vaikka saisin kysymyksiin vastauksia?
Tuntuu, etten voi olla hänen kanssaan vain ystäviä. Kun katson häntä muistan, tunnen ja koen sen kaiken entisen mitä meillä oli. Toivon jatkuvasti voivani koskea häneen niin kuin ennen, suudella häntä ja kertoa kuinka paljon rakastan. Aina kun olemme yhdessä muistan tarkemmin, miksi ihastuin häneen ja mitä kaikkea hänessä rakastan. Ja miten uskoin, että me selviämme kaikesta yhdessä, ihan kaikesta. Minne se kaikki katosi? Oma sydämmeni on vieläkin täynnä ymmärrystä häntä kohtaan.
Tuntuu, että tilanteeni pahanee koko ajan. Lapsen kanssa rutiinit lipsuu, en pysty välillä pidätellä itkua julkisilla paikoilla ja helpoimmallakin hetkellä tuntuu vaan loputtomalta tyhjyydeltä. En jaksa siivota, en halua mennä minnekään enkä tehdä mitään. Jos menen jonnekin niin paha olo tulee heti kotiin päästyäni Mikään ei kiinnosta tai tunnu hyvältä, tuntuu, että tämä on viennyt ihan kaiken elämästäni ja tuonnut tilalle pelkkää kipua, surua, ahdistusta ja tuskaa. Miten kauan tälläistä voi jaksaa? Olen välillä niin vihainen tälle kaikelle. Ennen minulla oli asioita, joista nautin ja välitin ja nyt nekään ei tunnu miltään. Ei yhtään miltään.
Olen miettinyt taas todella paljon kuolemista, olen joinain hetkinä päässyt siitä pienestä tunteesta joka minua estää. Niinä hetkinä koitan lukea itsemurhan tehneiden läheisten tukisivuja. En halua aiheuttaa kellekään sellaista tuskaa. Toisaalta mietin olisiko se helpostus? Olisiko se helpotus esim. entiselle poikaystävälleni? Hänelle on todella vaikeaa kun olen tässä kunnossa. En haluaisi rasittaa häntä yhtään. Välillä mietin, että jos vaan katkaisin välit ihan kaikkiin, antaisin ajan kulua, jotta ihmiset tottuisivat siihen, etten ole heidän elämässään ja tekisin sen sitten.
Viime kesän hyväksikäytöt (tai miksi niitä ikinä sanoisi) palaavat kipeinä mieleeni. Syytän itseäni vieläkin niistä. Siitähän tämä kaikki alkoi. Olisinpa voinut estää sen. En toivo mitään muuta kun olisipa minulla kyky mennä taakse päin ja muuttaa se kaikki. En minä tahtonut sitä! En tahtonut! Miksi tämä kaikki silti vieläkin jatkuu?
Vaikka kuinka yritän ajatella asioita paremmin, miettiä hyviä asioita elämässäni niin en saa tätä oloa pois. Tuntuu, etten mahda sille mitään ja olen täysin voimaton sen edessä. Miten tästä selvitään? Mikään ei luo toivoa paremmasta, en tiedä miksi enää jaksaa.
Hei.En tiedä miten pystyisin sinua lohduttamaan.Olet kokenut kovia asioita.Ehkä sellainen ihminen joka on kokenut samaa niin voisi auttaa sinua.Olisiko mitään vertaistukiryhmää johon voisit mennä?voisitkohan saada sieltä jonkinlaista apua ja tukea?voimia sinulle🙂👍
Täällä on yksi joka voi kyllä samaistua kirjoitukseesi, niin vaikeaa kuin se onkin myöntää edes itselle. Minäkin yritän aina välillä "olla kuin en olisikaan" ja torjua eletyn elämän, mutta eihän se onnistu, kaikki on vain kestettävä ja mentävä eteenpäin.
Olet ihan oikealla tiellä kun haet apua. En tiedä ikääsi mutta et varmaan kovin vanha ole, joten elämä on vielä edessäsi, toisin kuin minulla, kun sain apua vasta keski-iässä. siihen asti rimpuilin miessuhteissa joista ei hyvä seurannut.
Tukinaisten ryhmästä, selviytymisviikonlopuista ja terapiasta sain apua että kykenin näkemään että olin "hyväksikäytetty", se sana ei oikein minusta sovi siihen, kun on se toinen puoli olemassa, kun tuntee sitä mielihyvää itsekin ja siitähän se häpeä nousee, kun tietää että tekee väärin, eikä kykene torjumaan sitä. Olin kait jäänyt siihen pienen lapsen asemaan, en tiedä. Mutta paraneminen siitä kaikesta vie aikaa, paljon aikaa, joten älä kiirehdi äläkä hermostu jos et vielä olekaan hyvässä kunnossa.
Ja sitten se ettei koskaan kykene unohtamaan lopullisesti kaikkea mennyttä, mutta siihenkin löytyy apu, anteeksianto itselle ja toisille. Varsinkin itselle. Päivä kerrallaan, hetki kerrallaan vain antaa anteeksi, ei tarvi unohtaa vain myöntää ettei ollut silloin muuhun kykenevä. Opettele elämään päivä kerrallaan, älä mieti menneitä, älä tulevaa, ole vain hetki kerrallaan ja tee sellaista mukavaa ja tervettä mikä nostaa itsetuntoa (leiki lapsen kanssa, ulkoile, opettele joku uusi asia, vaikka vain katsele aurinkoa ja maisemaa). Niin minä tein ja pääsin pikkuhiljaa irti epäterveistä rakkaussuhteista, ja muusta joka vei minua väärään suuntaan.
Kenellekään ei voi ohjeita antaa että mitä pitää tehdä, mutta kyllä sen sisimmässään tietää, mikä on oikein ja tekee sitä.
Löysin myös viimein uskon Korkeimpaan Voimaan ja se kantaa silloin kun ei muuta ole. Toivon kovasti että jaksat päivä kerrallaan eteenpäin, pienin askelin.