Kumppanin poissaolo ahdistaa
Aloitin saman ketjun vahingossa nuorten ryhmän puolelle, vaikka se kuuluisi ehkä pikemminkin tänne. Haluisin kuitenkin nyt jatkaa täällä.
Olen reilu parikymppinen, avoliitossa elävä yliopisto-opiskelija. Kumppanini on ulkomailla, poissa kolme yötä ja neljä päivää. Olen ollut poissa tolaltani. Lähdin heti hänen lähdettyään äitini luo ja täällä olen edelleen. Tämä on sellainen paikka, johon tulen, kun ei ole muutakaan. Täällä oloni on stressantunut ja koen joutuvani piilottelemaan tunteitani. Kotiin jääminen ei kuitenkaan olisi mitenkään onnistunut ja myös ystävän luo meneminen tuntui ahdistavalta. Täällä olen ollut niin monta kertaa aiemminkin: todella ahdistuneena, hysteerisenä, itkuisena, pelokkaana. En pääse ilmaisemaan tunteitani kunnolla, mutta ainakin ympäristö on turruttava ja tuttu – olenhan asunut täällä ennen.
Tunnen itseni huonoksi, kun meinaan ahdistua näin kumppanini matkasta. Näin on käynyt monesti ennenkin. Nyt asiat ovat menneet paremmin kuin yleensä, se on sanottava. Nyt ahdistus meinaa kuitenkin taas ottaa vallan. Kolmesta yöstä on kulunut jo kaksi, ja kun tänään menen nukkumaan, voin jo keskittyä siihen, että pitää herätä aikaisin töihin. Työpäivän jälkeen on kuitenkin vielä pitkä odotus, sillä kumppanini palaa vasta yöllä. Ja niin, töissä oleminenkin hieman pelottaa, sillä hiljaisena ympäristönä siellä on paljon tilaa pahoille ajatuksille. Ehkä kuitenkin selviän ja haalin paljon tehtävää, jotta en ehdi pysähtyä. Päivä on kuitenkin onnellinen, sillä se on päivä, kun kumppanini palaa. Odotan sitä todella malttamattomana.
Sitä ennen on kuitenkin tämä päivä tässä näin. Eilinen alkoi tuskallisen hitaasti, mutta kun ilta saapui, tunnit kuluivat kuin itsestään. Nyt aika valuu hitaasti. Olen jo ehdottomasti voiton puolella. Odottavan ajasta on kulunut jo yli puolet. Tänä iltana haluaisin mennä helpottuneena nukkumaan: kohta on ahdinko ohi. Yritän niin kovasti pärjätä, olla kova, mutta myös armollinen itseäni kohtaan. Kuunnella tunteita, hyväksyä, rauhoittua.
Mutta miksi oikeastaan ahdistun? Olen käynyt vuosia psykoterapiassa ja saanut siitä valtavasti apua. Yleinen ahdistuneisuushäiriö on hiipunut. Tietenkin suuriakin ahdistuksia vielä tulee, mutta niin harvoin, että olen jopa ajatellut olevani onnellinen. Se, mikä joskus oli kai päivittäistä ja esti minua lähtemästä ovesta ulos, on nyt jossain todellisen elämän taustalla häilyvä kiusa. Näin homma toimii arjessa. Kaikenlaiset poikkeamat arjessa saavat kuitenkin oloni todella vaikeaksi.
Olen hyvin kiintynyt kumppaniini, mutta tämä ei ole vain läheisriippuvuutta, vaan lapsuuden vastaavista tilanteista lähtöisin: silloin poissa on ollut äiti. Olen monesti hyvin pienenä joutunut olemaan epävarma siitä, milloin äiti palaa, vai palaako ollenkaan. Minua ei ole osattu rahoitella. Yhden erityisen ikävän kerran jälkeen olen aina pelännyt, kun äiti lähtee ulos, matkustaa, lähtee suuttuneena kävelylle. Sitä jatkui tuonne täysi-ikäisyyden tienoille, kunnes yhtenä kertana huoli ei enää ollutkaan suuri. Vastaavat tunteet ja pelot siirtyivät kuitenkin toiseen läheiseen ihmiseen eli kumppaniini, jonka kanssa olen ollut jo vuosia.
Olen aina hieman huolestunut, että pärjäähän hän siellä kaukana, mutta sen huolen kanssa pystyn jotenkin olemaan. Silti. Minulta katoaa ruokahalu, nukkuminen on katkonaista ja epävarmaa, pelkään olla yksin, en kykene olemaan yhteisessä kodissamme, tapaamaan ihmisiä, ylipäätään oleskelemaan siellä missä normaalisti olen. Vaikka eikö sen pitäisi olla paras lääke? Ikävä, huoli ja ahdistus omasta pärjäämisestä voisi olla pienempää, jos tekisin asioita tavalliseen tapaan. Vaan kun ei. En pysty siihen.
Itkettää. Pelkään tätä itkemistäkin. On itkettänyt jo neljä päivää, enemmän vai vähemmän. Olen niin peloissani, etten tule edes ajatelleeksi häpeää, jota koen ollessani tällainen. Se tulee varmaankin myöhemmin. Olen pärjännyt ihan hyvin, ihan kelvollisesti, mutta nyt kun odotteluajan puoliväli on ylitetty, tulen aivan levottomaksi, pelokkaaksi. Rättiväsynytkin olen, mutta nukkuminen ei oikein onnistu. Pelkään niin kamalasti.
Onko täällä muita, joita oman kumppanin matkat tai poissaolo ahdistavat?
Ajattelin jatkaa vielä. Elämä on vähäisestä ahdistuksesta huolimatta ollut kesän aikana raskasta. Sain tietää sairastavani vakavaa ja parantumatonta sairautta, joka ei siis kuitenkaan uhkaa henkeäni. Kaikkeen muuhun se sitten vaikuttaakin, kehoon ja mieleen. Oireita on useita, mutta ne ovat onneksi vielä sellaisia, etteivät ne rajoita elämääni. Mitään ennustetta ei voi tehdä. Eikö olekin ironista, että ihminen, joka on kärsinyt yleistyneestä ahdistushäiriöstä, sairastuu täysin arvaamattomaan, elinikäiseen sairauteen? Kaikkeni olen tehnyt, jotta lakkaisin pelkäämästä sairauksia, mutta näin kävi. Hmh. Olen kuitenkin toistaiseksi pärjännyt hienosti ja olen siksi ylpeä itsestäni. Rankkaa on ja rankempia aikoja tulee, mutta yritän parhaani.
Ehkä tämänkin takia olen herkkänä. Diagnoosista on vasta pari kuukautta ja olen jaksanut tasaisen arjen ja kumppanini avulla. Nyt kun kumppani on poissa ja normaali arki sitä myöden, en voi tukeutua kumpaankaan. En ole ajatellut sairautta nyt paljonkaan, mutta kaipa se pohjalla vaikuttaa.
Olen siis ennenkin ahdistunut samanlaisessa tilanteessa, paljon rankemminkin kuin nyt, mutta muuten suuren ehdistymisen vuoksi odotin ehkä liikaa itseltäni. Että kun normaalisti pärjään jo niin hyvin, ei nytkään varmaan ole yhtään mitään hätää. Voi itku tätä oloa. Yritän niin kovasti jaksaa.