Kummallinen elämäni

Kummallinen elämäni

Käyttäjä Omituisuus aloittanut aikaan 13.01.2022 klo 17:54 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Omituisuus kirjoittanut 13.01.2022 klo 17:54

Olen oikeastaan elänyt aika uskomattoman elämän. Olen kokenut niin paljon, että toisaalta ei haittaisi jos elämä jo loppuisi. En haluaisi tehdä itsemurhaa, koska en tiedä miten sen kivuttomasti tekisin. Jos joku voisi taata minulle, että toimimalla tietyllä tavoin, elämä vain loppuu rauhallisesti ja pehmeesti, voisin hyvinkin päätyä elämäni lopettamiseen. En näe siinä mitään isompaa draamaa. Näin ehkä siksikin, että uskon jälleensyntymään. Olen alkanut miettiä, että seuraavassa elämässä sitten voisin hankkia lapsia tai työuran tms. Toisaalta, vaikka uskon elämän jatkumiseen, en ole vakuuttunut, että kaikki ihmisolennot syntyvät uudestaan ihmisiksi, kävisi minulle kyllä jokin toinenkin olomuoto, esimerkiksi lintu olisi huikeaa olla.

No, takaisin alkuun eli olen siis elänyt monella tavoin hyvin noin 40-vuotta. Toki minulla on jo teini-iästä asti ollut voimakas skopofobia, joka tarkoittaa katsotuksi tulemisen pelkoa ja se on hyvin tehokkaasti estänyt minua solmimasta ihmissuhteita. Muutamia kavereita on elämän varrella ollut ja etäisiä tuttavia on edelleen, mutta hyvin harvinaisia ihmiset elämässäni ovat. Kun en juurikaan pysty katsomaan ihmisiä kohden keskustellessa, ihmiset tulkitsevat ettei heidän puheensa kiinnosta minua ja uusien tuttavuuksien solmiminen on erittäin vaikeaa. Toisaalta myös vanhojen ylläpito on vaikeaa. Olen ollut 14-vuotta saman ihmisen kanssa parisuhteessa, mutta nyt olemme alkaneet etääntyä pääosin ongelmieni vuoksi. Vielä silloin, kun tavattiin pystyin ilmaisemaan itseäni elein ja ilmein ja hetkittäin pystyin jopa normaaliin vuorovaikutukseen. Sen jälkeen on ollut parempia ja huonompia kausia ja juuri nyt fobiani on hyvinkin voimakas. Siihen vaikuttaa tietenkin myös yksinolo. Mieheni lähti matkalle ja poikkeuksena edellisistä vuosista en lähtenyt hänen mukaansa, koska minulla oli myös fyysisiä sairauksia -on edelleen, mutta juuri nyt kivut parempana. En uskaltanut kipujen vuoksi lähteä reissuun ja nyt asun yksin kaupungissa, josta en tunne juuri ketään. En ole työelämässä, en ole koskaan varsinaisesti ollutkaan, vaikka opiskelin pitkään ja minulla on yliopistotutkinto. Mikä elämässäni siis on ollut hyvää? Sain opiskella pitkään, olen matkustellut erittäin paljon -elänyt maailmalla pitkiä aikoja, olen ostanut purkukuntoisen talon ja remontoinut sen kesäasuttavaksi, olen keksinyt itselleni kausityötä kesäisin ja nauttinut itse itseni työllistämisestä, olen saanut kokemuksen kautta oppia monia käytännön kädentaitoja, kuten perinnerakentamista jne. Viime vuosina kesät ovat olleet elämäni parasta aikaa ja talvet lähinnä selviytymistä. Vaikka vielä ennen koronaa olin kaikki talvet reissussa, edelliset matkat eivät ole onnistuneet vapauttamaan minua ahdistuksesta. Ensimmäisillä reissuilla heti lentokoneiden pyörien irrottautuessa maasta, tuntui kuin yhtäkkiä voisin hengittää vapaammin. Kun talssin Intian pölyisillä kaduilla minulla oli vapaa ja onnellinen olo. Pari vuotta sitten Balkanilla tuota oloa ei enää ilmaantunut vaan reissu tuntui vain yhdentekevältä ajan tappamiselta. Odotin vain koko ajan milloin kevät tulee ja pääsen takaisin torpalleni Suomen suveen. 

Varmaan alan nyt pitämään jonkinmoista päiväkirjaa tässä ketjussa. Jotenkin lohdullisempaa kirjoittaa, kun tietää jonkun saattavan lukea, kuin kirjoittaa vain itselleen paperille. Oikeastaan tahtoisin kirjoittaa elämäkerran. Itsekin tykkään lukea outoja elämäntarinoita, mitä eriskummallisempaa, sitä parempi. Olen lukenut neliraajahalvaantuneesta miehestä, naisesta jota aviomies piti vankinaan kotonaan, tytöstä joka ei koskaan uskonnon takia saanut käydä kouluja mutta pääsi myöhemmin yliopistoon jne. Oma tarinani, missä nainen ei pysty katsomaan ihmisiä kohden ja unohtaa kuinka hymyillään, sopisi hyvin outojen tarinoiden joukkoon. Etenkin kun elämässäni on niin paljon ristiriitoja. On tietty jännite sen välillä, kuinka vammautunut olen ja kuinka paljon olen silti voinut kokea. Olen voinut kulkea maailmalla, tehdä vapaaehtoistyötä eri orpokodeissa, toimia talonvahtina, hoitaa ihmisten lemmikkejä eri puolella Eurooppaa tai elää pitkässä parisuhteessa. Minusta vain tuntuu, että olen liian keskinkertainen kirjoittaja. Tiedän ihan loistavia kirjoittajia, jotka ovat lähetelleet teoksiaan kustantamoihin, eikä niistä ole kiinnostuttu. Miten siis minä osaisin? Jos löytäisin jonkin kurssin, mistä saisi apua ja palautetta kirjoittamiseen, voisin rohkaistua. Jos tätä höpinää nyt ylipäätään kukaan lukee; osaatteko suositella mitään netin kirjoittajakurssia?

Sen verran pitää vielä tarinaani avata, että eri terapioissa olen käynyt lukuisia kertoja aikuiselämässäni. Nyt olen Kelan tukemassa psykoterapiassa ja se pitää minut jotenkin koossa, mutta ei varsinaisesti auta. Pidän terapeutista, mutta hänellä on selvästi keinot loppuneet kanssani. No, myönteistä on, että saan terapiasta kuitenkin eräänlaista lohtua, vaikka se ei mitään solmuja tunnu avaavan. Terapiasta vain jää 50 e maksettavaksi itselle per kerta ja olen alkanut vähän laskeskelemaan, ettei minulla oikeastaan olisi tuohon enää kauaa varaa. Juuri ja juuri kyllä pystyn maksamaan, mutta keksisin rahalle miljoona parempaakin käyttötapaa. Voisin käydä vaikka hieronnassa, missä kosketus auttaisi rentoutumaan, saisin höpistä mukavia, eli aivan samoin sekin auttaisi pitämään psyykeni koossa. Voisi tulla jopa hieman halvemmaksi. No, nyt alkaa asia loppumaan. Palaan taas, kun tunnen tarvetta purkaa mieltäni.    

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 14.01.2022 klo 09:10

Tosi kiva että jaoit tarinaasi, kiitos siitä! Sulla kuulostaa kyllä olevan uniikki näkökulma elämään, luulisi että joku kustantaja voisi hyvinkin kiinnostua siitä jos rohkaistut jossain vaiheessa lähettämään tekstejäsi eteenpäin.

Olisin kiinnostunut harrastamaan kirjoittamista (erityisesti fiktion), mutta juuri nyt ei tunnu siltä että elämässä olisi tilaa uusille asioille. En tiedä sopivia ryhmiä mutta en ole kyllä googlaillutkaan - englanniksi olettaisin että niitä löytyy varmasti mutta ymmärrän hyvin jos haluat kirjoittaa äidinkielellä.

Käyttäjä Omituisuus kirjoittanut 14.01.2022 klo 19:19

Ajatusten suuntaaminen itsensä ulkopuolelle, maailmaa kohden tai sitä mitä juuri on tekemässä. Ahdistusta tai masennusta laukaisevien ajatusten, kuten minun kohdallani "fobiani rajoittaa elämääni aivan liikaa", pohdiskelun rajoittaminen. Ikäviä ajatuksia ei pidä pyrkiä torjumaan, mutta niiden pohdiskeluun käytettyä aikaa tulee rajoittaa. Tällaisia viisaita ajatuksia löytyy Pia Callesen kirjasta "Elä enemmän, mieti vähemmän." Parhaita pitkiin aikoihin kohtaamiani neuvoja! Toki tuossa ajatusten suuntaamisessa itsensä pois, ei sinänsä ole mitään uutta. Mutta on mielenkiintoista, kuinka kirjan mukaan itseanalyysi voi olla jopa vanhingollista. Tällaista analyysiahan käytetään monissa terapioissa. Mietitään, mikä mennyt elämän polulla vikaan, yritetään muuttaa kielteisiä ajatuksia myönteisiksi. Tuossa kirjassa vetoaa myös se, että ikäviä ajatuksia ei yritetä hiljentää, niiden annetaan tulla ja mennä, niihin ei vain jäädä kiinni. Voidaan päättää itselle huolihetki, jolloin saa luvan kanssa pyöritellä ahdistavia ajatuksia, mutta tämä hetki on ajallisesti rajallinen. Nähtävästi on tieteellistä tutkimustulostakin siitä, että ihmiset, jotka ovat vähentäneet pohdiskelua, ovat alkaneet voida paremmin. Mutta kysyn vain: kuinka tämän voi tehdä jos ajatukset ottavat vallan ja huolihetki venyy liian pitkäksi?

Tämä selittää hyvin sitä, miksi olen matkoillani voinut paremmin. Minun on ollut pakko suunnata ajatukseni ympäröivään todellisuuteen, pois itsestäni. Haastavilla matkoilla vaikkapa Intiassa aika on mennyt sen selvittelyyn, missä nukun, syön tai kuinka pääsen seuraavaan paikkaan. Se on suuntautunut myös hyvin konkreettisesti ympäristöön: pitää väistää tuota riksaa, hei tuolla on norsu, en anna kolikoita ja päästä irti hihastani, tai miksi tuolla miehellä on noin monta varvasta, mistähän se johtuu. Ehkä edelliset matkani ovat olleet liian helppoja ja siksi en ole vapautunut ahdistuksesta. Mihinkähän viidakkoon pitäisi lähteä? Espanjan caminolla olin hetkittäin hyvin onnellinen ja pääsääntöisesti tasaisen tyytyväinen. Elämä vaeltaessa oli mahtavan yksinkertaista: herää aamulla aikaisin, lähde vaeltamaan kohden seuraavaa majataloa, ihastele luonnon kauneutta tai kivikaupunkeja, syö ja kaadu petiin nukkumaan. Ehkä vielä joskus lähden jonnekin kävelemään pitkää matkaa. Omilla fyysisillä voimilla matkanteossa on jotain taikaa, silloin sitä saa antaa kaikkensa ja kun huomaa kropan kuin ihmeen kautta kestävän, saa itseluottamusta myös mieleen. Juuri nyt vain en ole fyysisestikään kovin hyvässä kunnossa. Endometrioosi aiheuttaa monenlaista kiputilaa, mutta on onneksi kivuttomiakin päiviä.

Kiitos sinulle Soroppi kommentistasi! Haluan tosiaan kirjoittaa äidinkielelläni. Vaikka olen reissannut paljon, englantini on hyvin onneton. Pääosin olen matkaillut mieheni kanssa -vain satunnaisesti yksin - joten kielitaito ei ole oikein kehittynyt. Olemme myös matkailleet maissa, kuten Mongoliassa, jossa juuri kukaan ei puhunut englantia ja ilmaisu tapahtui käsimerkein.

Olen innostunut kuuntelemaan monia self help äänikirjoja. Yritän etsiä niistä itselleni sopivia viisauksia ja tuo alussa mainitsemani kirja kyllä kolahti. Björn Natthiko Lindeblad "Saatan olla väärässäkin", oli myös hyvin kiehtova teos. Se oli lähinnä elämäkerta, mutta täynnä pohdintoja. Päällimmäisenä jäi mieleen, ettei kaikkia omia ajatuksia aina tarvitse uskoa. Yritän toimia näin. Jos mieleni sanoo "Sinusta ei koskaan tule mitään, koska sinulla on tuo fobia" tai "Voit kyllä aina yrittää tutustua uusiin ihmisiin, mutta koskaan et voi saada oikeita ystäviä", sanon mielelleni "Voi olla noinkin, mutta saatan olla väärässäkin."

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 14.01.2022 klo 19:53

Moikka Omituisuus!

Kysyit kirjoittamisen opiskelusta. Joskus aikoinaan avoimien yliopistojen kurssitarjontaan tutustuessa tuli vastaan Turun (avoimen) yliopiston järjestämä Luovan kirjoittamisen perusopinnot -opintokokonaisuus (25 op). Ja ainakin meillä päin on tai on ollut kansalaisopistossa kirjoituskursseja.

Omituisuus kirjoitti:
Ensimmäisillä reissuilla heti lentokoneiden pyörien irrottautuessa maasta, tuntui kuin yhtäkkiä voisin hengittää vapaammin. Kun talssin Intian pölyisillä kaduilla minulla oli vapaa ja onnellinen olo.

Voi kuinka kaipaankaan matkustamista! Kuvasit hyvin sitä kutkuttavaa vapauden ja hetkessä elämisen tunnetta, jota en ole saanut mistään muusta kuin reissaamisesta.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 viikko, 4 päivää sitten. Syy: Sähläys
Käyttäjä Omituisuus kirjoittanut 15.01.2022 klo 22:06

Aloin katselemaan jotain yhdentekevää rikossarjaa, mutta kyllästyin samantien. Ehkä voin aikani kuluksi rustailla muutaman rivin samalla, kun hörpin minttuteetä. Avoimessa yliopistossa on tosiaan kirjoittamisen kursseja. Kerran aloitinkin tekemään Jyväskylän avoimeen opintoja, mutta ne jäivät kesken ja silloin päätin, etten enää mielellään maksa koulutuksesta. Olen kuitenkin pysyvästi hyvin vähävarainen ihminen, mitä nyt majoituskauden lopulla tili on saattanut hieman lihoa, mutta rahat ovat aina menneet jo syksyllä joko Suomen kalliiseen elämiseen tai maailmalla matkailuun. Ei siis ole oikein varaa maksaa avoimen opinnoista, eikä kyllä oikein muistakaan kursseista. Joskus olen nähnyt muutaman kympin kursseja, mihin olisi juuri varaa, mutta niistä ei ole oikein auennut, mitä tarkalleen pitävät sisällään.

Sinäkin Nött olet selvästi reissaajasielu. Mitkä ovat lempipaikkojasi maailmalla? Odotan kyllä malttamattomana, että taas pääsisin jonnekin rikkaan kulttuurin äärelle, missä olisi hyväntuulisia ja vieraanvaraisia ihmisiä, huoleton tunnelma, aaltojen loisketta ja miellyttävän pehmeä lämpö. Mietin, että riittäisikö itselleni taas jopa aivan tavallinen kiertely ja katselu tämän kahden vuoden tauon jälkeen. Ennen koronaa olin jo vähän kyllästynyt "kävellään rinkkaselässä ja vaihdetaan kaupunkia" matkailuun. Tahdoin tehdä jotain! Tahdoin osallistua paikalliseen arkeen. Muutama vuosi sitten löydettiin mieheni kanssa talon- ja lemmikinvahtihommat ja ne sopivat meille loistavasti. Aina niitä ei vain tule helposti vastaan, kuten viime reissulla Balkkanilla. Joskus paikoista on myös kova kilpailu aivan kuin oikeista työpaikoista. Tällaisessa kisassa uskon ja tunnen jääväni heti tappiolle, en viitsi edes yrittää, sillä uskon aidosti, että aina löytyy itseäni joku parempi tekijä. Näin olisi varmasti myös palkkatyömarkkinoilla jos siellä kisailisin. Miten muut ihmiset jaksavat? Miksi elämän pitää olla kilpailua? Jos vain myönnettäisiin, että ihmisillä on erilaisia vahvuuksia ja ei niin rajusti arvotettaisi ihmisiä. Käytännössähän monessa työssä riittää, kun teet parhaasi, olet riittävän hyvä, mutta työhönhakuilmoituksista saa aina kuvan, että etsinnässä on "täydellinen ihminen".

Kävin tänään kävelemässä ihmisen kanssa, joka talvisin kärsii pahasta kaamosmasennuksesta. Pysähdyttiin yhdessä meren edustalle ja katsottiin hangella leikitteleviä auringon säteitä. Oltiin kummatkin aivan haltioissaa: aurinko on edelleen tallessa! Tätä valopalloa ei tosiaan ollut näkynyt ikuisuuteen. Kyllä itseänikin valo aina piristää. Toki laajemmin sillä ei ole merkitystä psyykeni kannalta. Olen ollut ahdistunut jopa Portugalin kirkkaassa auringossa. Itseäni valo auttaa jaksamaan ja jos asiat ovat muuten edes kohtuu hyvin niin en niin helposti masennu kauniilla säällä, mutta kuten sanottu ongelmani juuret ovat toisaalla. En oikein tiedä, kuinka paljon minun pitäisi näissä teksteissäni analysoida itseäni. Kirjoitinhan vasta, kuinka sain itseapu kirjasta ahaa-elämyksen "liika pohdiskelu pahentaa oireita." Toisaalta kirjassa korostettiin myös, kuinka huolihetki voi toimia. Juuri nämä kirjoittamistuokiothan voisivat olla niitä huolihetkiä, jolloin saisin rypeä ongelmissani juurta jaksaen.

Luonto on kyllä yksi tärkeimmistä arvoistani. Täällä kaupungissa olen taas ymmärtänyt, kuinka ulkoilma ihminen olen. Käyn päivittäin vähintään kolme kertaa ulkoilemassa ja aina, kun astun rapusta ulkoilmaan, tuntuu kuin hengittäisin vapaammin, viimestään lähimetsässä tämä tunne voimistuu. Kämppäni on pieni yksiö ja nämä seinät alkavat hyvin nopeasti päivän mittaan kaatua päälle, ellen säännöllisesti poistu täältä. Yleensä käyn äänikirjalenkillä, pyöräilen tai suuntaan kauppaan. Näitä kaikkia voin onneksi tehdä koiranikin kanssa, joka piakkoin saapuu. Joskus kävisin kyllä mielelläni jossain kulttuuritapahtumissa, kun niitä taas joskus järjestetään, mutta saa nähdä, miten onnistuu koiran täällä ollessa. Koira on eroahdistustapaus ja soveltuu lähinnä maalaiselämään. En juurikaan voi jättää sitä yksin. No, onneksi minun ei tarvitse pärjätä kuin huhtikuun alkuun hänen kanssaan täällä. Heti kun lumet sulavat, karistan nämä kaupungin pölyt harteiltani ja suuntaan jälleen maalle. Tuli taas testattua, etten ole yhtään kaupunki-ihminen. Se ei niinkään johdu kaupungin hälystä versus luonnon rauha, vaan enemmänkin konkreettisesta tekemisestä. Jonkun mielestä kaupunki saattaa tarjota enemmän virikkeitä. No, tarjoaahan se jos olet valmis käyttämään rahaa. Maalla ja luonnossa vetoaa se, että puuhaa ilman rahankäyttöä on niin paljon: voi kerätä luonnonantimia, säilöä niitä, tehdä polttopuita, pitää pihamaata jonkinmoisessa ojennuksessa, rakennella kaikenmoista, uida luonnon vesissä, vaeltaa poluilla jne.

Huomenna testaamaan kaupungin läheinen luontoreitti kamun kanssa ellei hän peru suunnitelmia.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 16.01.2022 klo 17:45

Löytyisiköhän vaikka Youtubesta maksuttomia kirjallisuuskursseja tai -vlogeja? Toinen asia mikä tulee mieleen on fan fiction -sivustot, mutta ne eivät tietystikään harjoita elämänkerran kirjoittamista. Tällainenkin sivusto on olemassa, muttei ainakaan nopealla vilkaisulla vaikuta kovin aktiiviselta.

Omituisuus kirjoitti:
Tämä selittää hyvin sitä, miksi olen matkoillani voinut paremmin. Minun on ollut pakko suunnata ajatukseni ympäröivään todellisuuteen, pois itsestäni. Haastavilla matkoilla vaikkapa Intiassa aika on mennyt sen selvittelyyn, missä nukun, syön tai kuinka pääsen seuraavaan paikkaan. Se on suuntautunut myös hyvin konkreettisesti ympäristöön: pitää väistää tuota riksaa, hei tuolla on norsu, en anna kolikoita ja päästä irti hihastani, tai miksi tuolla miehellä on noin monta varvasta, mistähän se johtuu. Ehkä edelliset matkani ovat olleet liian helppoja ja siksi en ole vapautunut ahdistuksesta. Mihinkähän viidakkoon pitäisi lähteä? Espanjan caminolla olin hetkittäin hyvin onnellinen ja pääsääntöisesti tasaisen tyytyväinen. Elämä vaeltaessa oli mahtavan yksinkertaista: herää aamulla aikaisin, lähde vaeltamaan kohden seuraavaa majataloa, ihastele luonnon kauneutta tai kivikaupunkeja, syö ja kaadu petiin nukkumaan. Ehkä vielä joskus lähden jonnekin kävelemään pitkää matkaa. Omilla fyysisillä voimilla matkanteossa on jotain taikaa, silloin sitä saa antaa kaikkensa ja kun huomaa kropan kuin ihmeen kautta kestävän, saa itseluottamusta myös mieleen.

Joku viisas kirjoitti jollain keskustelupalstalla joskus kauan sitten, että matkustaminen on perustarpeisiin palaamista. Syöt, etsit vessaa (toista x kertaa), nukut ja jossain vaiheessa peseydyt. Ja sitten sama uudestaan, kunnes on kotiinpaluun aika.

Minäkin tykkään matkustamisessa siitä, että silloin elämän haasteet ovat pääsääntöisesti pieniä, ihastuttavan helposti ratkaistavissa ja ratkaisun tulos on heti selvä. Siis sen sijaan, että pitäisi miettiä mitä minä elämälläni teen, haenko tuota työtä tai kuinka tästä yksinäisyydestä pääsisi pois, niin ongelmana onkin paikasta A paikkaan B navigoiminen, sopivan ruokapaikan löytäminen tai vaikkapa käyntikohteen aukioloajan selvittäminen.

Wow! Olet käynyt Caminolla! 😮 Kävelitkö koko matkan? Jos pitäisin matkustamisen lusikkalistaa, niin tuo Camino olisi ehdottomasti sillä. En tosin koko matkaa kävelisi, vaan jonkun sopivan pätkän. Caminito del Rey olisi kanssa hieno. Kotimaassakin olisi kiva vaeltaa, mutta toistaiseksi olen tyytynyt vain päiväretkeilyyn, antoisaa toki sekin.

Voin myös allakirjoittaa tuon liikkumisen maagisuuden, tosin minun pääni sisäinen levottomuus rauhoittuu myös mekaanisesti liikkumisesta. Minusta on ihanaa istua lentokoneessa, junassa tai bussissa ja vain olla, ehkä kuunnella musiikkia. Autolla ajaminenkin on vapauttavaa, vaikka ei samalla tavalla rentouttavaa.

Vaikka olen reissannut paljon, englantini on hyvin onneton.

Sama minulla! Tosin ymmärrän puhetta ja kirjoitettua tekstiä hyvin pitkälle, mutta olen todella huono itse puhumaan. Niin huono, ettei tee mieli puhua yhtään sen enempää kuin tilanne vaatii. Oma vikani tämä on, kun luistin koko koulu-urani puhumisen harjoittelusta.

Omituisuus kirjoitti:
Sinäkin Nött olet selvästi reissaajasielu. Mitkä ovat lempipaikkojasi maailmalla? Odotan kyllä malttamattomana, että taas pääsisin jonnekin rikkaan kulttuurin äärelle, missä olisi hyväntuulisia ja vieraanvaraisia ihmisiä, huoleton tunnelma, aaltojen loisketta ja miellyttävän pehmeä lämpö. Mietin, että riittäisikö itselleni taas jopa aivan tavallinen kiertely ja katselu tämän kahden vuoden tauon jälkeen. Ennen koronaa olin jo vähän kyllästynyt "kävellään rinkkaselässä ja vaihdetaan kaupunkia" matkailuun. Tahdoin tehdä jotain! Tahdoin osallistua paikalliseen arkeen.

Rooma! 😍 Useamman kerran olen siellä käynyt ja aina vain kaipaan sinne takaisin. Museot, ruoka, historia, ne ihanat kujat ja aukiot, italian kieli, pienet putiikit, kottaraisten lento syksyisin (mutta ei se kakkasade 😅), kaupungin eloisuus...

Kotimaisista kohteista nousee esiin Lappi. Käkkyräiset puut, puhtaus, tuulen tuiverrus tuntureilla, ruskan värit... Haluaisin joskus käydä Lapissa syksyn lisäksi myös kevät-kesästä, ennen räkkäaikaa. Olisi hienoa nähdä myös kaamoksen sinisen salaperäinen valo ja tykkylumeen verhoituneet puut, vaikka en hiihtämisestä tai muista talviliikuntalajeista välitäkkään.

Mutta reppureissausta en ole kokeillut. Olisi varmaan ihan uudenlainen vapaudentunne, kun voisi noin vain muuttaa maisemaa. Olen kuitekin liian mukavuudenhaluinen sellaiseen.

Joskus paikoista on myös kova kilpailu aivan kuin oikeista työpaikoista. Tällaisessa kisassa uskon ja tunnen jääväni heti tappiolle, en viitsi edes yrittää, sillä uskon aidosti, että aina löytyy itseäni joku parempi tekijä. Näin olisi varmasti myös palkkatyömarkkinoilla jos siellä kisailisin. Miten muut ihmiset jaksavat? Miksi elämän pitää olla kilpailua? Jos vain myönnettäisiin, että ihmisillä on erilaisia vahvuuksia ja ei niin rajusti arvotettaisi ihmisiä. Käytännössähän monessa työssä riittää, kun teet parhaasi, olet riittävän hyvä, mutta työhönhakuilmoituksista saa aina kuvan, että etsinnässä on "täydellinen ihminen".

Jälleen samis! Tiedostan kyllä, että minulla on jäätävän huono itseluottamus, mutta on silti aivan tolkuttoman vaikeaa nähdä itseään edes riittävän hyvänä. Ja siihen vielä päälle mokaamisen pelko. Tuntuu, että suurin palvelus mitä minä voin tehdä on pysyä poissa sotkemasta ja sähläämästä.

Tosin olen sitä mieltä, että tässä kohtaa myös työnantajien (ei toki kaikkien) ja ylipäätänsä yhteiskunnan tulisi katsoa peiliin. Voisiko niitä työnhakijaan kohdistuvia vaatimuksia edes hieman tarkastella kriittisesti? Mitä tehdään niille ihmisille, joiden kapasiteetti ei syystä tai toisesta, vaikka sitten heikon itseluottamuksen aiheuttaman epävarmuuden ja ahdistuksen vuoksi, riitä niihin huippuvirkoihin tai kovan tulosodotuksen ammatteihin ja entisaikojen simppeleitä ns. lapiohommia on aina vain vähemmän?

Käyttäjä Omituisuus kirjoittanut 16.01.2022 klo 21:23

Kiitti jälleen kommenteista Nött!

En kävellyt caminoa koko matkaa Ranskan rajalta. Tuo reilu 800 km on yleisin camino ja sitä yleensä tarkoitetaan, kun puhutaan Espanjan pyhiinvaelluksesta, mutta oikeastaan caminoita on lukuisia. Tuolloin, kun yksin kävelin, menin tuota suosituinta reittiä, mutta vain Ponteferradasta Santiagoon eli reilu 200 km. Kerran kuljettiin mieheni kanssa camino nortea - joka menee Espanjan pohjoisrannikolla - polkupyörillä väärään suuntaan. Poljettiin siis Santiagosta pois päin. Me olemme aina tällaisia vastarannan kiiskejä:). Itse asiassa on ihan sallittua kulkea caminoa myös kotiin päin, näinhän keskiajallakin on tehty, kun pyhiinjäännökset kirkossa oli nähty ja kotiinkin oli päästävä. Mutta harvinaista se nykyään on. Portugalinkin reitti on kaunis eli se, mikä lähtee Portosta Santiagoa kohden. Siinäkin on idyllisiä pikkukyliä ja huikeita kukkulamaisemia. Tämä Portugalin reitti vedettiin myös helpoimman kautta polkupyörillä. Tuli hieman huijariolo, kun oltiin aina viimeisenä aamulla lähdössä majapaikoista ja silti ensimmäisinä perillä seuraavissa majataloissa. Saatiin aina parhaat sänkypaikat:) Kun muut teippailivat jalkojaan laastareilla ja kaatuivat heti petiin, meillä oli edelleen energiaa katsella kyliä ja kokkailla ruokia. Harvoin on muuten yhtä hiljaisia yhteismajoitussaleja, mitä caminolla, kun kaikki ovat kuoleman väsyneitä. Harvoin kukaan jaksaa lähteä kylän baareihin iltaa istumaan, pyhiinvaeltajien illallisella ihmiset saattavat juoda pari lasia viiniä ja sen jälkeen useimmat jo kaivautuvat peiton alle.

Kyllä itsekin pidän myös busseilla, junilla ja jopa autolla liikkumisesta. Joskus tulee rauhoittava olo pelkän keskiviivan tuijottelusta, kuinka auton moottori syö tietä. Junan hiljainen keinunta on myös ihanan uneen tuudittavaa. Liike on tärkeintä. Toki vielä enemmän liike tuntuu todelta, kun vaikkapa pyöräilee, jotenkin maisemien vaihtuminen tuntuu siinä vielä konkreettisemmalta kuin autolla tms. Pidän myös pyöräilyssä siitä, että on helpompi pysähtyä heti jos näkee jotain kiinnostavaa kuin autoillessa, koska autoa ei välttämättä saa parkkiin tai toisaalta ei ehdi auton ikkunasta välttämättä laittaa merkille jotain "pientä ja jännää".

Ikuinen Rooma, kaikki tiet vievät sinne. Onhan Rooma Euroopan suurkaupungeista kyllä yksi kiehtovimmista. Olimme siellä kerran kolmisen viikkoa hoitamassa kuutta villiä koiraa. Ihanasti kuvaat Rooman tunnelmaa! 🙂  Sinänsä hauska, että vaikka olen paljon matkaillut Suomen ulkopuolella, vasta nyt muutama päivä sitten kävin ihastelemassa käsivarren lappia. En juurikaan tuolla oikeasti pohjoisessa ole aiemmin pyörinyt. Nyt kävin Kilpisjärvellä asti ja olihan siellä jotain hienoa arktista mystisyyttä. En missään nimessä haluaisi asua noin pohjoisessa, mutta oli hienoa pikaisesti käydä kurkkaamassa talven ihmemaata ja karua kauneutta puuttomine tuntureineen.

En nyt taida jaksaa tässä postauksessa enempää pohtia elämääni. Tänään näin paria kamua luontoretkeilyn parissa eli juuri tänään en ole ollut musertavan yksinäinen. Huomennakin olisi tarjolla seuraa, mutta en ole varma pystynkö osallistumaan. Kyseessä olisi lautapelien pelailu ja mahdollisesti paljon uusia ihmisiä. Olen niin kyllästynyt olemaan aina se outo tyyppi! Ihan hetken saatan jopa tehdä ok ensivaikutelman, mutta yleensä se karisee nopeasti. Toisaalta: eikö minulla ole lupa olla outo? Eikö ole parempi olla omituinenotus ja kuitenkin päästä ihmisten seuraan, osallistua ja saada kontakti maailmaan kuin olla yksin omilla kämpillään seuranaan vain ahdistavat ajatukset? Joita minun ei tietenkään metakongitiivisen terapian nimeen vannoessani pitäisi ajatella. Aikaisemmissa postauksissani kerroin, kuinka pyrin rajoittamaan ikäviä pohdiskeluita, kerta kaikkiaan kieltäydyn antamasta niille tilaa. Olen vielä yrittänyt pitää tämän. Tänään harrastin kävelymeditaatiota huoneeni ympäri, kehää kuin budhalaismunkit, ja pyrin ajattelemaan vain askeleitani.

Käyttäjä Omituisuus kirjoittanut 17.01.2022 klo 22:16

Taas yksi musertavan tyhjä ja puuduttava päivä takana. Vaikka en ole varsinaisesti pohtinut ikäviä asioita, silti tunnen ahdistusta. Ei taida metakongitiivisen terapian keinot toimia kohdallani. Terapian mukaisesti pitäisi opetella ajatuskontrollia, valita mitä ajattelee ja mitä ei ja suunnata huomiota enemmän tekemiseen. Ehkä toimimattomuus johtuu juuri tuosta, ettei minulla ole tarpeeksi tekemistä. Olen yrittänyt välillä maalata tai tehdä muuta taidetta - mutta se tuntuu vähän tyhjänpäiväiselle jos kukaan ei näe teoksiani, ja minulla ei ole varaa tarvikkeisiin eli kaikki pitää dyykata tai löytää eli se hieman rajoittaa. Koko ajan kuuntelen äänikirjoja ja muiden ihmisten elämäntarinat, niin sepitetyt kuin todelliset, pitävät itseni jollain tavoin pinnalla. Kirjat ovat olleet minulle aina tärkeä henkireikä. Nyt en enää osaa keskittyä paperikirjoihin, mutta kuuntelen niitä äänitettyinä ja ne tarjoavat minulle väylän eri todellisuuksiin, hengähdystauon omasta todellisuudestani.

Ilman fobiaani voisin rakentaa itselleni täydempää elämää. Voisin pikku hiljaa aloitella eri harrastuksia, saada ihmisiä elämääni sieltä ja täältä. Nyt ainoa väylä tutustua on kirjoittaminen. Olenkin löytänyt erään mukavan ja kiinnostavan oloisen kirjekamun - vieläpä naisen, vaikka yleensä osaan tutustua vain miehiin. Tarkoitus olisi tavata myös livenä, mutta välillä hiipii mieleen ajatus "mitäpä se hyväjää." Eivät ihmiset jää elämääni. Toki joskus on parempi tavata uusia ihmisiä edes hetki kuin ei tavata ollenkaan. Voi hetkenkin juttelu olla ihan antoisaa. Joskus tuntuu, että aivan lyhyetkin kontaktit auttavat minua pysymään kiinni maailmassa. Eilen kaupan edessä joku mies huikkasi "anteeksi, eikö ole aivan kamala ilma." "Onhan tämä melkoinen tuisku ja pyöräily käy kyllä urheilusta", minä totesin. Siihen mies naureskeli, kuinka ei märän lumisateen vuoksi tarvii pestä naamaansa ollenkaan ym. Täysin tyhjänpäiväistä, mutta silti tällaisessa yksinäisyydessä tärkeitä kohtaamisia.

Kävin kyllä tänään pelaamassa yhtä lautapeliä, vaikka pitkään arvoin menenkö. Tiesin, että olisin pöydän ääressä ahdistunut. Silti päätin kotona sängyn päällä kattoon tuijottaessani, että parempi ahdistuskin kuin tyhjyys. Minulla ei ole koskaan ollut kovin voimakasta välttämiskäytöstä fobiaani liittyen. Psykologikin joskus puhui hypnoterapian aikana "sitten uskallat jälleen mennä tilanteisiin rohkeasti ja avoimesta ja et enää vältä niitä, sinulla on hyvä ja turvallinen olo." Yritin sanoa jälkeenpäin, etten oikeastaan tunnista tuollaista välttelyä. Mielellään kyllä joskus välttäisin ruokapöytätilanteita, mutta tunnen ettei minulla edes ole keinoa vältellä. Mitä kylässä sanoisin jos en haluaisi istua pöytään? Menen siis tosiaan lähes aina tilanteisiin, ellen nyt sitten ole vain henkisesti täysin puhki, (jos sosiaalisuutta vain on ollut suuria annoksia monina päivinä, mistä ei kyllä juuri tässä elämänvaiheessa pelkoa) mutta en silti "onnistu" niissä yhtään paremmin altistuksen kautta. Sanotaanko niin päin, että jos altistusta ei ole ollut ollenkaan vaikkapa viikkoon niin tilanteet ovat vielä vaikeampia, eli haastavammiksi tilanteet kyllä muuttuvat, mutta eivät tiettyä perustasoa paremmiksi.

"Mitä siitä jos nuorra mä murrunkin ja taitun mä talvisäihin. Moni murtunut on jo ennemmin ja jäätynyt elämän jäihin". Eino Leino runoilee. Minun kohdallani taitaa olla myöhäistä puhua nuorena murtumisesta, mutta talvisäihin meinaan taittua. Uskoisin, että minun olisi helpompi hengittää jos kevät aurinko jo paistaisi. Eihän se yksinäisyyttä poistaisi, eikä suorastaan onnea toisi. Onnellisimmillani olen tosiaan ollut ensimmäisillä reissuillani vapauden huumassa ja toisaalta silloin kun olen saanut rakentaa jotain omaa. Talon korjaaminen on ollut erittäin voimaannuttavaa, tunne siitä että osaa ja pystyy. Myös muu rakentelu on ollut palkitsevaa, kun on heti nähnyt työnsä jäljen ja ylipäätään itse saanut ohjata itseään tekemään jotain järkevää, jotain millä on jokin suunta. Luulen, että nuoruuden reissujen vapaus on syntynyt siitä, että silloin karkasin tienpäälle siivoustöistä ja opiskeluista. Oli siis jotain mitä jättää taakseen. Jos nyt lähtisin matkaan, vapaudenhuumaa ei ehkä tuntuisi, koska ei olisi mitään mistä irrottautua.

Käyttäjä Omituisuus kirjoittanut 25.01.2022 klo 20:04

Kirjoittelenpa taas muutaman rivin tähän. Vähän hirvittää huominen gyne-aika. Ymmärtävätköhän lääkärit, kuinka paljon heillä on valtaa toisen ihmisen elämään? Joskus he saattavat täysin muuttaa toisen ihmisotuksen elämänkulun, olla pelastavia enkeleitä tai toisin päin. Minulla on jälleen kaksi unetonta yötä takanapäin. Jos en ensyönäkään nuku, tulen olemaan täysin zombi. Selvitä siinä sitten järkevästi ja loogisesti koko kymmenen vuoden oirehistoria! Ainakin unettomuusvalitusten pitäisi sittemmin kuullostaa uskottavilta. Itse asiassa minulla on kyllä ollut pitkiä kausia, kun olen nukkunut erittäin hyvin ja ilman kipuja en ole koskaan kärsinyt unettomuudesta. Marraskuussa nukuin erittäin huonosti, mutta sittemmin oli lähes 2 kuukauden putki, kun nukuin lähes joka yö loistavasti ja nyt vasta kivut ovat jälleen yltyneet. Tein varmaan itse pahan virheen. Kyllähän minulla se endometrioosi on varmasti ja sitä ei suorastaan poista, vaikka miten eläisin, mutta kipuihin elämäntavoilla on erittäin paljon vaikutusta. Menin perjantai iltana juomaan viiniä, olisinkohan puoli pulloa juonut punkkua ja muutaman siemauksen valkoviiniä, siis ihan kunnolla, mutta en nyt kuitenkaan ihan ryyppäämällä. Syyttelen itseäni, että en vain saa päähäni, kuinka alko on minulle nykyisin täysin sopimatonta. Ennenkin oireet ovat pahentuneet, tosin ei näin rajusti, mutta helposti tämän juonenkaaren vain unohtaa, kun tahtoo pitää hauskaa. Minusta tuntuu, että kaverini vähän ingnoorasivat minua alkuillasta - puhuivat lähinnä kahdestaan - mutta kaikkien juodessa enemmän, pääsin mukaan porukkaan. Jotenkin erittäin lapsellista juoda siksi, että pääsisi porukkaan, se ei pitäisi olla tämän ikäisenä enää mahdollista. Tästä lähtien päätänkin, että jos eivät ymmärrä, kuinka sairaaksi viina minut tekee, en osallistu illanistujaisiin. Tapailen heitä vain selvänä tai en ollenkaan. Tunnen kyllä menettäväni siinä jotain, sillä kyllä minulla nytkin oli jossain välissä iltaa oikeasti mukavaa, mutta seuraavan päivän ripulointi ja monta päivää jatkuvat munasarjakivut eivät ole sen väärti.

En ymmärrä mitä teen enää näiden kipujen suhteen ellen pääse leikkausjonoon. Särkylääkkeet eivät voi olla pitkäaikainen ratkaisu. Vaikka eilenkin otin illalla panacodin, silti jo keskiyön jälkeen alkoi loputon juiliminen ja pistely. Kivut tulevat yleensä kohtauksittain, aina kun tuudittuu siihen, että nyt on hyvä ja lähes nukahtaa, herää tikarin pistoon. Joskus se on myös jatkuvaa painetta ja poltetta, mutta harvemmin. Endometrioosi on täysin alidiagnosoitu sairaus! Olen niin vihainen myös monien kanssasirarteni vuoksi, joiden sairaskertomuksia olen somesta lukenut: lääkäreiden vähättelyä, luulosairaaksi leimaamista, leikkausten perumisia, vääriä diagnooseja, loputtomia hormoonikokeiluja.

On elämässäni tapahtunut myös hyvää. Olen löytänyt netistä kolme kirjekamua ja heidän kaikkien kanssa on suunnitteilla myös arkitodellisuudessa näkeminen. Huomenna jo suuntaan erään kanssa lenkille, ellei kivut ole niin kovat että joudun perumaan. Elämän suunnittelu on nyt vaikeaa. Minun olisi tarkoitus lähteä myös yökylään pohjoiseen päin, mutta taaskaan en voi varmaksi tietää, pääsenkö lähtemään ja en ole edes tilannut junalippuja vielä. Koirakamuni saapui eilen ja näin myös vanhempiani. Tuntuu vaikealta näin jälkeen päin olla kiitollinen niistä kivuttomista päivistä, mitä sain tammikuun alkupuolella elää, mutta kiitän myös niistä. Niin sairasta kuin se onkin, henkisellä puolella on aina helpompaa jos on fyysisiä kipuja. Jos en ole nukkunut, päivä menee niin koomassa ja pelkkään selviytymiseen, etten yhtään ehdi miettiä elämän tyhjyyttä tai yksinäisyyttä. Nyt koiran kanssa on helpompi löytää hetkellistä juttuseuraa, kun aina voi suunnata koirapuistoon. Tänään puistossa oli 10 koirulia! Oma cockerini leikki mielissään milloin kenenkin kanssa, ei oikein osannut päättää kuka parhaan hajuinen.