Tosi kiva että jaoit tarinaasi, kiitos siitä! Sulla kuulostaa kyllä olevan uniikki näkökulma elämään, luulisi että joku kustantaja voisi hyvinkin kiinnostua siitä jos rohkaistut jossain vaiheessa lähettämään tekstejäsi eteenpäin.

Olisin kiinnostunut harrastamaan kirjoittamista (erityisesti fiktion), mutta juuri nyt ei tunnu siltä että elämässä olisi tilaa uusille asioille. En tiedä sopivia ryhmiä mutta en ole kyllä googlaillutkaan - englanniksi olettaisin että niitä löytyy varmasti mutta ymmärrän hyvin jos haluat kirjoittaa äidinkielellä.

Ajatusten suuntaaminen itsensä ulkopuolelle, maailmaa kohden tai sitä mitä juuri on tekemässä. Ahdistusta tai masennusta laukaisevien ajatusten, kuten minun kohdallani "fobiani rajoittaa elämääni aivan liikaa", pohdiskelun rajoittaminen. Ikäviä ajatuksia ei pidä pyrkiä torjumaan, mutta niiden pohdiskeluun käytettyä aikaa tulee rajoittaa. Tällaisia viisaita ajatuksia löytyy Pia Callesen kirjasta "Elä enemmän, mieti vähemmän." Parhaita pitkiin aikoihin kohtaamiani neuvoja! Toki tuossa ajatusten suuntaamisessa itsensä pois, ei sinänsä ole mitään uutta. Mutta on mielenkiintoista, kuinka kirjan mukaan itseanalyysi voi olla jopa vanhingollista. Tällaista analyysiahan käytetään monissa terapioissa. Mietitään, mikä mennyt elämän polulla vikaan, yritetään muuttaa kielteisiä ajatuksia myönteisiksi. Tuossa kirjassa vetoaa myös se, että ikäviä ajatuksia ei yritetä hiljentää, niiden annetaan tulla ja mennä, niihin ei vain jäädä kiinni. Voidaan päättää itselle huolihetki, jolloin saa luvan kanssa pyöritellä ahdistavia ajatuksia, mutta tämä hetki on ajallisesti rajallinen. Nähtävästi on tieteellistä tutkimustulostakin siitä, että ihmiset, jotka ovat vähentäneet pohdiskelua, ovat alkaneet voida paremmin. Mutta kysyn vain: kuinka tämän voi tehdä jos ajatukset ottavat vallan ja huolihetki venyy liian pitkäksi?

Tämä selittää hyvin sitä, miksi olen matkoillani voinut paremmin. Minun on ollut pakko suunnata ajatukseni ympäröivään todellisuuteen, pois itsestäni. Haastavilla matkoilla vaikkapa Intiassa aika on mennyt sen selvittelyyn, missä nukun, syön tai kuinka pääsen seuraavaan paikkaan. Se on suuntautunut myös hyvin konkreettisesti ympäristöön: pitää väistää tuota riksaa, hei tuolla on norsu, en anna kolikoita ja päästä irti hihastani, tai miksi tuolla miehellä on noin monta varvasta, mistähän se johtuu. Ehkä edelliset matkani ovat olleet liian helppoja ja siksi en ole vapautunut ahdistuksesta. Mihinkähän viidakkoon pitäisi lähteä? Espanjan caminolla olin hetkittäin hyvin onnellinen ja pääsääntöisesti tasaisen tyytyväinen. Elämä vaeltaessa oli mahtavan yksinkertaista: herää aamulla aikaisin, lähde vaeltamaan kohden seuraavaa majataloa, ihastele luonnon kauneutta tai kivikaupunkeja, syö ja kaadu petiin nukkumaan. Ehkä vielä joskus lähden jonnekin kävelemään pitkää matkaa. Omilla fyysisillä voimilla matkanteossa on jotain taikaa, silloin sitä saa antaa kaikkensa ja kun huomaa kropan kuin ihmeen kautta kestävän, saa itseluottamusta myös mieleen. Juuri nyt vain en ole fyysisestikään kovin hyvässä kunnossa. Endometrioosi aiheuttaa monenlaista kiputilaa, mutta on onneksi kivuttomiakin päiviä.

Kiitos sinulle Soroppi kommentistasi! Haluan tosiaan kirjoittaa äidinkielelläni. Vaikka olen reissannut paljon, englantini on hyvin onneton. Pääosin olen matkaillut mieheni kanssa -vain satunnaisesti yksin - joten kielitaito ei ole oikein kehittynyt. Olemme myös matkailleet maissa, kuten Mongoliassa, jossa juuri kukaan ei puhunut englantia ja ilmaisu tapahtui käsimerkein.

Olen innostunut kuuntelemaan monia self help äänikirjoja. Yritän etsiä niistä itselleni sopivia viisauksia ja tuo alussa mainitsemani kirja kyllä kolahti. Björn Natthiko Lindeblad "Saatan olla väärässäkin", oli myös hyvin kiehtova teos. Se oli lähinnä elämäkerta, mutta täynnä pohdintoja. Päällimmäisenä jäi mieleen, ettei kaikkia omia ajatuksia aina tarvitse uskoa. Yritän toimia näin. Jos mieleni sanoo "Sinusta ei koskaan tule mitään, koska sinulla on tuo fobia" tai "Voit kyllä aina yrittää tutustua uusiin ihmisiin, mutta koskaan et voi saada oikeita ystäviä", sanon mielelleni "Voi olla noinkin, mutta saatan olla väärässäkin."

Moikka Omituisuus!

Kysyit kirjoittamisen opiskelusta. Joskus aikoinaan avoimien yliopistojen kurssitarjontaan tutustuessa tuli vastaan Turun (avoimen) yliopiston järjestämä Luovan kirjoittamisen perusopinnot -opintokokonaisuus (25 op). Ja ainakin meillä päin on tai on ollut kansalaisopistossa kirjoituskursseja.

Omituisuus kirjoitti:
Ensimmäisillä reissuilla heti lentokoneiden pyörien irrottautuessa maasta, tuntui kuin yhtäkkiä voisin hengittää vapaammin. Kun talssin Intian pölyisillä kaduilla minulla oli vapaa ja onnellinen olo.

Voi kuinka kaipaankaan matkustamista! Kuvasit hyvin sitä kutkuttavaa vapauden ja hetkessä elämisen tunnetta, jota en ole saanut mistään muusta kuin reissaamisesta.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: Sähläys

Aloin katselemaan jotain yhdentekevää rikossarjaa, mutta kyllästyin samantien. Ehkä voin aikani kuluksi rustailla muutaman rivin samalla, kun hörpin minttuteetä. Avoimessa yliopistossa on tosiaan kirjoittamisen kursseja. Kerran aloitinkin tekemään Jyväskylän avoimeen opintoja, mutta ne jäivät kesken ja silloin päätin, etten enää mielellään maksa koulutuksesta. Olen kuitenkin pysyvästi hyvin vähävarainen ihminen, mitä nyt majoituskauden lopulla tili on saattanut hieman lihoa, mutta rahat ovat aina menneet jo syksyllä joko Suomen kalliiseen elämiseen tai maailmalla matkailuun. Ei siis ole oikein varaa maksaa avoimen opinnoista, eikä kyllä oikein muistakaan kursseista. Joskus olen nähnyt muutaman kympin kursseja, mihin olisi juuri varaa, mutta niistä ei ole oikein auennut, mitä tarkalleen pitävät sisällään.

Sinäkin Nött olet selvästi reissaajasielu. Mitkä ovat lempipaikkojasi maailmalla? Odotan kyllä malttamattomana, että taas pääsisin jonnekin rikkaan kulttuurin äärelle, missä olisi hyväntuulisia ja vieraanvaraisia ihmisiä, huoleton tunnelma, aaltojen loisketta ja miellyttävän pehmeä lämpö. Mietin, että riittäisikö itselleni taas jopa aivan tavallinen kiertely ja katselu tämän kahden vuoden tauon jälkeen. Ennen koronaa olin jo vähän kyllästynyt "kävellään rinkkaselässä ja vaihdetaan kaupunkia" matkailuun. Tahdoin tehdä jotain! Tahdoin osallistua paikalliseen arkeen. Muutama vuosi sitten löydettiin mieheni kanssa talon- ja lemmikinvahtihommat ja ne sopivat meille loistavasti. Aina niitä ei vain tule helposti vastaan, kuten viime reissulla Balkkanilla. Joskus paikoista on myös kova kilpailu aivan kuin oikeista työpaikoista. Tällaisessa kisassa uskon ja tunnen jääväni heti tappiolle, en viitsi edes yrittää, sillä uskon aidosti, että aina löytyy itseäni joku parempi tekijä. Näin olisi varmasti myös palkkatyömarkkinoilla jos siellä kisailisin. Miten muut ihmiset jaksavat? Miksi elämän pitää olla kilpailua? Jos vain myönnettäisiin, että ihmisillä on erilaisia vahvuuksia ja ei niin rajusti arvotettaisi ihmisiä. Käytännössähän monessa työssä riittää, kun teet parhaasi, olet riittävän hyvä, mutta työhönhakuilmoituksista saa aina kuvan, että etsinnässä on "täydellinen ihminen".

Kävin tänään kävelemässä ihmisen kanssa, joka talvisin kärsii pahasta kaamosmasennuksesta. Pysähdyttiin yhdessä meren edustalle ja katsottiin hangella leikitteleviä auringon säteitä. Oltiin kummatkin aivan haltioissaa: aurinko on edelleen tallessa! Tätä valopalloa ei tosiaan ollut näkynyt ikuisuuteen. Kyllä itseänikin valo aina piristää. Toki laajemmin sillä ei ole merkitystä psyykeni kannalta. Olen ollut ahdistunut jopa Portugalin kirkkaassa auringossa. Itseäni valo auttaa jaksamaan ja jos asiat ovat muuten edes kohtuu hyvin niin en niin helposti masennu kauniilla säällä, mutta kuten sanottu ongelmani juuret ovat toisaalla. En oikein tiedä, kuinka paljon minun pitäisi näissä teksteissäni analysoida itseäni. Kirjoitinhan vasta, kuinka sain itseapu kirjasta ahaa-elämyksen "liika pohdiskelu pahentaa oireita." Toisaalta kirjassa korostettiin myös, kuinka huolihetki voi toimia. Juuri nämä kirjoittamistuokiothan voisivat olla niitä huolihetkiä, jolloin saisin rypeä ongelmissani juurta jaksaen.

Luonto on kyllä yksi tärkeimmistä arvoistani. Täällä kaupungissa olen taas ymmärtänyt, kuinka ulkoilma ihminen olen. Käyn päivittäin vähintään kolme kertaa ulkoilemassa ja aina, kun astun rapusta ulkoilmaan, tuntuu kuin hengittäisin vapaammin, viimestään lähimetsässä tämä tunne voimistuu. Kämppäni on pieni yksiö ja nämä seinät alkavat hyvin nopeasti päivän mittaan kaatua päälle, ellen säännöllisesti poistu täältä. Yleensä käyn äänikirjalenkillä, pyöräilen tai suuntaan kauppaan. Näitä kaikkia voin onneksi tehdä koiranikin kanssa, joka piakkoin saapuu. Joskus kävisin kyllä mielelläni jossain kulttuuritapahtumissa, kun niitä taas joskus järjestetään, mutta saa nähdä, miten onnistuu koiran täällä ollessa. Koira on eroahdistustapaus ja soveltuu lähinnä maalaiselämään. En juurikaan voi jättää sitä yksin. No, onneksi minun ei tarvitse pärjätä kuin huhtikuun alkuun hänen kanssaan täällä. Heti kun lumet sulavat, karistan nämä kaupungin pölyt harteiltani ja suuntaan jälleen maalle. Tuli taas testattua, etten ole yhtään kaupunki-ihminen. Se ei niinkään johdu kaupungin hälystä versus luonnon rauha, vaan enemmänkin konkreettisesta tekemisestä. Jonkun mielestä kaupunki saattaa tarjota enemmän virikkeitä. No, tarjoaahan se jos olet valmis käyttämään rahaa. Maalla ja luonnossa vetoaa se, että puuhaa ilman rahankäyttöä on niin paljon: voi kerätä luonnonantimia, säilöä niitä, tehdä polttopuita, pitää pihamaata jonkinmoisessa ojennuksessa, rakennella kaikenmoista, uida luonnon vesissä, vaeltaa poluilla jne.

Huomenna testaamaan kaupungin läheinen luontoreitti kamun kanssa ellei hän peru suunnitelmia.

Löytyisiköhän vaikka Youtubesta maksuttomia kirjallisuuskursseja tai -vlogeja? Toinen asia mikä tulee mieleen on fan fiction -sivustot, mutta ne eivät tietystikään harjoita elämänkerran kirjoittamista. Tällainenkin sivusto on olemassa, muttei ainakaan nopealla vilkaisulla vaikuta kovin aktiiviselta.

Omituisuus kirjoitti:
Tämä selittää hyvin sitä, miksi olen matkoillani voinut paremmin. Minun on ollut pakko suunnata ajatukseni ympäröivään todellisuuteen, pois itsestäni. Haastavilla matkoilla vaikkapa Intiassa aika on mennyt sen selvittelyyn, missä nukun, syön tai kuinka pääsen seuraavaan paikkaan. Se on suuntautunut myös hyvin konkreettisesti ympäristöön: pitää väistää tuota riksaa, hei tuolla on norsu, en anna kolikoita ja päästä irti hihastani, tai miksi tuolla miehellä on noin monta varvasta, mistähän se johtuu. Ehkä edelliset matkani ovat olleet liian helppoja ja siksi en ole vapautunut ahdistuksesta. Mihinkähän viidakkoon pitäisi lähteä? Espanjan caminolla olin hetkittäin hyvin onnellinen ja pääsääntöisesti tasaisen tyytyväinen. Elämä vaeltaessa oli mahtavan yksinkertaista: herää aamulla aikaisin, lähde vaeltamaan kohden seuraavaa majataloa, ihastele luonnon kauneutta tai kivikaupunkeja, syö ja kaadu petiin nukkumaan. Ehkä vielä joskus lähden jonnekin kävelemään pitkää matkaa. Omilla fyysisillä voimilla matkanteossa on jotain taikaa, silloin sitä saa antaa kaikkensa ja kun huomaa kropan kuin ihmeen kautta kestävän, saa itseluottamusta myös mieleen.

Joku viisas kirjoitti jollain keskustelupalstalla joskus kauan sitten, että matkustaminen on perustarpeisiin palaamista. Syöt, etsit vessaa (toista x kertaa), nukut ja jossain vaiheessa peseydyt. Ja sitten sama uudestaan, kunnes on kotiinpaluun aika.

Minäkin tykkään matkustamisessa siitä, että silloin elämän haasteet ovat pääsääntöisesti pieniä, ihastuttavan helposti ratkaistavissa ja ratkaisun tulos on heti selvä. Siis sen sijaan, että pitäisi miettiä mitä minä elämälläni teen, haenko tuota työtä tai kuinka tästä yksinäisyydestä pääsisi pois, niin ongelmana onkin paikasta A paikkaan B navigoiminen, sopivan ruokapaikan löytäminen tai vaikkapa käyntikohteen aukioloajan selvittäminen.

Wow! Olet käynyt Caminolla! 😮 Kävelitkö koko matkan? Jos pitäisin matkustamisen lusikkalistaa, niin tuo Camino olisi ehdottomasti sillä. En tosin koko matkaa kävelisi, vaan jonkun sopivan pätkän. Caminito del Rey olisi kanssa hieno. Kotimaassakin olisi kiva vaeltaa, mutta toistaiseksi olen tyytynyt vain päiväretkeilyyn, antoisaa toki sekin.

Voin myös allakirjoittaa tuon liikkumisen maagisuuden, tosin minun pääni sisäinen levottomuus rauhoittuu myös mekaanisesti liikkumisesta. Minusta on ihanaa istua lentokoneessa, junassa tai bussissa ja vain olla, ehkä kuunnella musiikkia. Autolla ajaminenkin on vapauttavaa, vaikka ei samalla tavalla rentouttavaa.

Vaikka olen reissannut paljon, englantini on hyvin onneton.

Sama minulla! Tosin ymmärrän puhetta ja kirjoitettua tekstiä hyvin pitkälle, mutta olen todella huono itse puhumaan. Niin huono, ettei tee mieli puhua yhtään sen enempää kuin tilanne vaatii. Oma vikani tämä on, kun luistin koko koulu-urani puhumisen harjoittelusta.

Omituisuus kirjoitti:
Sinäkin Nött olet selvästi reissaajasielu. Mitkä ovat lempipaikkojasi maailmalla? Odotan kyllä malttamattomana, että taas pääsisin jonnekin rikkaan kulttuurin äärelle, missä olisi hyväntuulisia ja vieraanvaraisia ihmisiä, huoleton tunnelma, aaltojen loisketta ja miellyttävän pehmeä lämpö. Mietin, että riittäisikö itselleni taas jopa aivan tavallinen kiertely ja katselu tämän kahden vuoden tauon jälkeen. Ennen koronaa olin jo vähän kyllästynyt "kävellään rinkkaselässä ja vaihdetaan kaupunkia" matkailuun. Tahdoin tehdä jotain! Tahdoin osallistua paikalliseen arkeen.

Rooma! 😍 Useamman kerran olen siellä käynyt ja aina vain kaipaan sinne takaisin. Museot, ruoka, historia, ne ihanat kujat ja aukiot, italian kieli, pienet putiikit, kottaraisten lento syksyisin (mutta ei se kakkasade 😅), kaupungin eloisuus...

Kotimaisista kohteista nousee esiin Lappi. Käkkyräiset puut, puhtaus, tuulen tuiverrus tuntureilla, ruskan värit... Haluaisin joskus käydä Lapissa syksyn lisäksi myös kevät-kesästä, ennen räkkäaikaa. Olisi hienoa nähdä myös kaamoksen sinisen salaperäinen valo ja tykkylumeen verhoituneet puut, vaikka en hiihtämisestä tai muista talviliikuntalajeista välitäkkään.

Mutta reppureissausta en ole kokeillut. Olisi varmaan ihan uudenlainen vapaudentunne, kun voisi noin vain muuttaa maisemaa. Olen kuitekin liian mukavuudenhaluinen sellaiseen.

Joskus paikoista on myös kova kilpailu aivan kuin oikeista työpaikoista. Tällaisessa kisassa uskon ja tunnen jääväni heti tappiolle, en viitsi edes yrittää, sillä uskon aidosti, että aina löytyy itseäni joku parempi tekijä. Näin olisi varmasti myös palkkatyömarkkinoilla jos siellä kisailisin. Miten muut ihmiset jaksavat? Miksi elämän pitää olla kilpailua? Jos vain myönnettäisiin, että ihmisillä on erilaisia vahvuuksia ja ei niin rajusti arvotettaisi ihmisiä. Käytännössähän monessa työssä riittää, kun teet parhaasi, olet riittävän hyvä, mutta työhönhakuilmoituksista saa aina kuvan, että etsinnässä on "täydellinen ihminen".

Jälleen samis! Tiedostan kyllä, että minulla on jäätävän huono itseluottamus, mutta on silti aivan tolkuttoman vaikeaa nähdä itseään edes riittävän hyvänä. Ja siihen vielä päälle mokaamisen pelko. Tuntuu, että suurin palvelus mitä minä voin tehdä on pysyä poissa sotkemasta ja sähläämästä.

Tosin olen sitä mieltä, että tässä kohtaa myös työnantajien (ei toki kaikkien) ja ylipäätänsä yhteiskunnan tulisi katsoa peiliin. Voisiko niitä työnhakijaan kohdistuvia vaatimuksia edes hieman tarkastella kriittisesti? Mitä tehdään niille ihmisille, joiden kapasiteetti ei syystä tai toisesta, vaikka sitten heikon itseluottamuksen aiheuttaman epävarmuuden ja ahdistuksen vuoksi, riitä niihin huippuvirkoihin tai kovan tulosodotuksen ammatteihin ja entisaikojen simppeleitä ns. lapiohommia on aina vain vähemmän?

Kiitti jälleen kommenteista Nött!

En kävellyt caminoa koko matkaa Ranskan rajalta. Tuo reilu 800 km on yleisin camino ja sitä yleensä tarkoitetaan, kun puhutaan Espanjan pyhiinvaelluksesta, mutta oikeastaan caminoita on lukuisia. Tuolloin, kun yksin kävelin, menin tuota suosituinta reittiä, mutta vain Ponteferradasta Santiagoon eli reilu 200 km. Kerran kuljettiin mieheni kanssa camino nortea - joka menee Espanjan pohjoisrannikolla - polkupyörillä väärään suuntaan. Poljettiin siis Santiagosta pois päin. Me olemme aina tällaisia vastarannan kiiskejä:). Itse asiassa on ihan sallittua kulkea caminoa myös kotiin päin, näinhän keskiajallakin on tehty, kun pyhiinjäännökset kirkossa oli nähty ja kotiinkin oli päästävä. Mutta harvinaista se nykyään on. Portugalinkin reitti on kaunis eli se, mikä lähtee Portosta Santiagoa kohden. Siinäkin on idyllisiä pikkukyliä ja huikeita kukkulamaisemia. Tämä Portugalin reitti vedettiin myös helpoimman kautta polkupyörillä. Tuli hieman huijariolo, kun oltiin aina viimeisenä aamulla lähdössä majapaikoista ja silti ensimmäisinä perillä seuraavissa majataloissa. Saatiin aina parhaat sänkypaikat:) Kun muut teippailivat jalkojaan laastareilla ja kaatuivat heti petiin, meillä oli edelleen energiaa katsella kyliä ja kokkailla ruokia. Harvoin on muuten yhtä hiljaisia yhteismajoitussaleja, mitä caminolla, kun kaikki ovat kuoleman väsyneitä. Harvoin kukaan jaksaa lähteä kylän baareihin iltaa istumaan, pyhiinvaeltajien illallisella ihmiset saattavat juoda pari lasia viiniä ja sen jälkeen useimmat jo kaivautuvat peiton alle.

Kyllä itsekin pidän myös busseilla, junilla ja jopa autolla liikkumisesta. Joskus tulee rauhoittava olo pelkän keskiviivan tuijottelusta, kuinka auton moottori syö tietä. Junan hiljainen keinunta on myös ihanan uneen tuudittavaa. Liike on tärkeintä. Toki vielä enemmän liike tuntuu todelta, kun vaikkapa pyöräilee, jotenkin maisemien vaihtuminen tuntuu siinä vielä konkreettisemmalta kuin autolla tms. Pidän myös pyöräilyssä siitä, että on helpompi pysähtyä heti jos näkee jotain kiinnostavaa kuin autoillessa, koska autoa ei välttämättä saa parkkiin tai toisaalta ei ehdi auton ikkunasta välttämättä laittaa merkille jotain "pientä ja jännää".

Ikuinen Rooma, kaikki tiet vievät sinne. Onhan Rooma Euroopan suurkaupungeista kyllä yksi kiehtovimmista. Olimme siellä kerran kolmisen viikkoa hoitamassa kuutta villiä koiraa. Ihanasti kuvaat Rooman tunnelmaa! 🙂  Sinänsä hauska, että vaikka olen paljon matkaillut Suomen ulkopuolella, vasta nyt muutama päivä sitten kävin ihastelemassa käsivarren lappia. En juurikaan tuolla oikeasti pohjoisessa ole aiemmin pyörinyt. Nyt kävin Kilpisjärvellä asti ja olihan siellä jotain hienoa arktista mystisyyttä. En missään nimessä haluaisi asua noin pohjoisessa, mutta oli hienoa pikaisesti käydä kurkkaamassa talven ihmemaata ja karua kauneutta puuttomine tuntureineen.

En nyt taida jaksaa tässä postauksessa enempää pohtia elämääni. Tänään näin paria kamua luontoretkeilyn parissa eli juuri tänään en ole ollut musertavan yksinäinen. Huomennakin olisi tarjolla seuraa, mutta en ole varma pystynkö osallistumaan. Kyseessä olisi lautapelien pelailu ja mahdollisesti paljon uusia ihmisiä. Olen niin kyllästynyt olemaan aina se outo tyyppi! Ihan hetken saatan jopa tehdä ok ensivaikutelman, mutta yleensä se karisee nopeasti. Toisaalta: eikö minulla ole lupa olla outo? Eikö ole parempi olla omituinenotus ja kuitenkin päästä ihmisten seuraan, osallistua ja saada kontakti maailmaan kuin olla yksin omilla kämpillään seuranaan vain ahdistavat ajatukset? Joita minun ei tietenkään metakongitiivisen terapian nimeen vannoessani pitäisi ajatella. Aikaisemmissa postauksissani kerroin, kuinka pyrin rajoittamaan ikäviä pohdiskeluita, kerta kaikkiaan kieltäydyn antamasta niille tilaa. Olen vielä yrittänyt pitää tämän. Tänään harrastin kävelymeditaatiota huoneeni ympäri, kehää kuin budhalaismunkit, ja pyrin ajattelemaan vain askeleitani.

Taas yksi musertavan tyhjä ja puuduttava päivä takana. Vaikka en ole varsinaisesti pohtinut ikäviä asioita, silti tunnen ahdistusta. Ei taida metakongitiivisen terapian keinot toimia kohdallani. Terapian mukaisesti pitäisi opetella ajatuskontrollia, valita mitä ajattelee ja mitä ei ja suunnata huomiota enemmän tekemiseen. Ehkä toimimattomuus johtuu juuri tuosta, ettei minulla ole tarpeeksi tekemistä. Olen yrittänyt välillä maalata tai tehdä muuta taidetta - mutta se tuntuu vähän tyhjänpäiväiselle jos kukaan ei näe teoksiani, ja minulla ei ole varaa tarvikkeisiin eli kaikki pitää dyykata tai löytää eli se hieman rajoittaa. Koko ajan kuuntelen äänikirjoja ja muiden ihmisten elämäntarinat, niin sepitetyt kuin todelliset, pitävät itseni jollain tavoin pinnalla. Kirjat ovat olleet minulle aina tärkeä henkireikä. Nyt en enää osaa keskittyä paperikirjoihin, mutta kuuntelen niitä äänitettyinä ja ne tarjoavat minulle väylän eri todellisuuksiin, hengähdystauon omasta todellisuudestani.

Ilman fobiaani voisin rakentaa itselleni täydempää elämää. Voisin pikku hiljaa aloitella eri harrastuksia, saada ihmisiä elämääni sieltä ja täältä. Nyt ainoa väylä tutustua on kirjoittaminen. Olenkin löytänyt erään mukavan ja kiinnostavan oloisen kirjekamun - vieläpä naisen, vaikka yleensä osaan tutustua vain miehiin. Tarkoitus olisi tavata myös livenä, mutta välillä hiipii mieleen ajatus "mitäpä se hyväjää." Eivät ihmiset jää elämääni. Toki joskus on parempi tavata uusia ihmisiä edes hetki kuin ei tavata ollenkaan. Voi hetkenkin juttelu olla ihan antoisaa. Joskus tuntuu, että aivan lyhyetkin kontaktit auttavat minua pysymään kiinni maailmassa. Eilen kaupan edessä joku mies huikkasi "anteeksi, eikö ole aivan kamala ilma." "Onhan tämä melkoinen tuisku ja pyöräily käy kyllä urheilusta", minä totesin. Siihen mies naureskeli, kuinka ei märän lumisateen vuoksi tarvii pestä naamaansa ollenkaan ym. Täysin tyhjänpäiväistä, mutta silti tällaisessa yksinäisyydessä tärkeitä kohtaamisia.

Kävin kyllä tänään pelaamassa yhtä lautapeliä, vaikka pitkään arvoin menenkö. Tiesin, että olisin pöydän ääressä ahdistunut. Silti päätin kotona sängyn päällä kattoon tuijottaessani, että parempi ahdistuskin kuin tyhjyys. Minulla ei ole koskaan ollut kovin voimakasta välttämiskäytöstä fobiaani liittyen. Psykologikin joskus puhui hypnoterapian aikana "sitten uskallat jälleen mennä tilanteisiin rohkeasti ja avoimesta ja et enää vältä niitä, sinulla on hyvä ja turvallinen olo." Yritin sanoa jälkeenpäin, etten oikeastaan tunnista tuollaista välttelyä. Mielellään kyllä joskus välttäisin ruokapöytätilanteita, mutta tunnen ettei minulla edes ole keinoa vältellä. Mitä kylässä sanoisin jos en haluaisi istua pöytään? Menen siis tosiaan lähes aina tilanteisiin, ellen nyt sitten ole vain henkisesti täysin puhki, (jos sosiaalisuutta vain on ollut suuria annoksia monina päivinä, mistä ei kyllä juuri tässä elämänvaiheessa pelkoa) mutta en silti "onnistu" niissä yhtään paremmin altistuksen kautta. Sanotaanko niin päin, että jos altistusta ei ole ollut ollenkaan vaikkapa viikkoon niin tilanteet ovat vielä vaikeampia, eli haastavammiksi tilanteet kyllä muuttuvat, mutta eivät tiettyä perustasoa paremmiksi.

"Mitä siitä jos nuorra mä murrunkin ja taitun mä talvisäihin. Moni murtunut on jo ennemmin ja jäätynyt elämän jäihin". Eino Leino runoilee. Minun kohdallani taitaa olla myöhäistä puhua nuorena murtumisesta, mutta talvisäihin meinaan taittua. Uskoisin, että minun olisi helpompi hengittää jos kevät aurinko jo paistaisi. Eihän se yksinäisyyttä poistaisi, eikä suorastaan onnea toisi. Onnellisimmillani olen tosiaan ollut ensimmäisillä reissuillani vapauden huumassa ja toisaalta silloin kun olen saanut rakentaa jotain omaa. Talon korjaaminen on ollut erittäin voimaannuttavaa, tunne siitä että osaa ja pystyy. Myös muu rakentelu on ollut palkitsevaa, kun on heti nähnyt työnsä jäljen ja ylipäätään itse saanut ohjata itseään tekemään jotain järkevää, jotain millä on jokin suunta. Luulen, että nuoruuden reissujen vapaus on syntynyt siitä, että silloin karkasin tienpäälle siivoustöistä ja opiskeluista. Oli siis jotain mitä jättää taakseen. Jos nyt lähtisin matkaan, vapaudenhuumaa ei ehkä tuntuisi, koska ei olisi mitään mistä irrottautua.

Kirjoittelenpa taas muutaman rivin tähän. Vähän hirvittää huominen gyne-aika. Ymmärtävätköhän lääkärit, kuinka paljon heillä on valtaa toisen ihmisen elämään? Joskus he saattavat täysin muuttaa toisen ihmisotuksen elämänkulun, olla pelastavia enkeleitä tai toisin päin. Minulla on jälleen kaksi unetonta yötä takanapäin. Jos en ensyönäkään nuku, tulen olemaan täysin zombi. Selvitä siinä sitten järkevästi ja loogisesti koko kymmenen vuoden oirehistoria! Ainakin unettomuusvalitusten pitäisi sittemmin kuullostaa uskottavilta. Itse asiassa minulla on kyllä ollut pitkiä kausia, kun olen nukkunut erittäin hyvin ja ilman kipuja en ole koskaan kärsinyt unettomuudesta. Marraskuussa nukuin erittäin huonosti, mutta sittemmin oli lähes 2 kuukauden putki, kun nukuin lähes joka yö loistavasti ja nyt vasta kivut ovat jälleen yltyneet. Tein varmaan itse pahan virheen. Kyllähän minulla se endometrioosi on varmasti ja sitä ei suorastaan poista, vaikka miten eläisin, mutta kipuihin elämäntavoilla on erittäin paljon vaikutusta. Menin perjantai iltana juomaan viiniä, olisinkohan puoli pulloa juonut punkkua ja muutaman siemauksen valkoviiniä, siis ihan kunnolla, mutta en nyt kuitenkaan ihan ryyppäämällä. Syyttelen itseäni, että en vain saa päähäni, kuinka alko on minulle nykyisin täysin sopimatonta. Ennenkin oireet ovat pahentuneet, tosin ei näin rajusti, mutta helposti tämän juonenkaaren vain unohtaa, kun tahtoo pitää hauskaa. Minusta tuntuu, että kaverini vähän ingnoorasivat minua alkuillasta - puhuivat lähinnä kahdestaan - mutta kaikkien juodessa enemmän, pääsin mukaan porukkaan. Jotenkin erittäin lapsellista juoda siksi, että pääsisi porukkaan, se ei pitäisi olla tämän ikäisenä enää mahdollista. Tästä lähtien päätänkin, että jos eivät ymmärrä, kuinka sairaaksi viina minut tekee, en osallistu illanistujaisiin. Tapailen heitä vain selvänä tai en ollenkaan. Tunnen kyllä menettäväni siinä jotain, sillä kyllä minulla nytkin oli jossain välissä iltaa oikeasti mukavaa, mutta seuraavan päivän ripulointi ja monta päivää jatkuvat munasarjakivut eivät ole sen väärti.

En ymmärrä mitä teen enää näiden kipujen suhteen ellen pääse leikkausjonoon. Särkylääkkeet eivät voi olla pitkäaikainen ratkaisu. Vaikka eilenkin otin illalla panacodin, silti jo keskiyön jälkeen alkoi loputon juiliminen ja pistely. Kivut tulevat yleensä kohtauksittain, aina kun tuudittuu siihen, että nyt on hyvä ja lähes nukahtaa, herää tikarin pistoon. Joskus se on myös jatkuvaa painetta ja poltetta, mutta harvemmin. Endometrioosi on täysin alidiagnosoitu sairaus! Olen niin vihainen myös monien kanssasirarteni vuoksi, joiden sairaskertomuksia olen somesta lukenut: lääkäreiden vähättelyä, luulosairaaksi leimaamista, leikkausten perumisia, vääriä diagnooseja, loputtomia hormoonikokeiluja.

On elämässäni tapahtunut myös hyvää. Olen löytänyt netistä kolme kirjekamua ja heidän kaikkien kanssa on suunnitteilla myös arkitodellisuudessa näkeminen. Huomenna jo suuntaan erään kanssa lenkille, ellei kivut ole niin kovat että joudun perumaan. Elämän suunnittelu on nyt vaikeaa. Minun olisi tarkoitus lähteä myös yökylään pohjoiseen päin, mutta taaskaan en voi varmaksi tietää, pääsenkö lähtemään ja en ole edes tilannut junalippuja vielä. Koirakamuni saapui eilen ja näin myös vanhempiani. Tuntuu vaikealta näin jälkeen päin olla kiitollinen niistä kivuttomista päivistä, mitä sain tammikuun alkupuolella elää, mutta kiitän myös niistä. Niin sairasta kuin se onkin, henkisellä puolella on aina helpompaa jos on fyysisiä kipuja. Jos en ole nukkunut, päivä menee niin koomassa ja pelkkään selviytymiseen, etten yhtään ehdi miettiä elämän tyhjyyttä tai yksinäisyyttä. Nyt koiran kanssa on helpompi löytää hetkellistä juttuseuraa, kun aina voi suunnata koirapuistoon. Tänään puistossa oli 10 koirulia! Oma cockerini leikki mielissään milloin kenenkin kanssa, ei oikein osannut päättää kuka parhaan hajuinen.

Olen myös kuullut, että endometrioosia ja sen oireita vähätellään ja leikkaukseen julkisella puolella on vaikea päästä. Jotenkin tuntuu, että potilaan on taisteltava saadakseen tarvitsemansa hoidon.

Illanistujaisiin kuuluu usein se viini ja jos siitä kieltäytyy on vähän omituinen ja porukan ulkopuolella. Ei siinä oikein auta edes sairauteen vetoaminen. Itse en mene mihinkään pippaloihin, jos on vaikka lääkekuuri menossa.

Koirapuistot ja lenkkipolut ovat oiva tapa tutustua uusiiin ihmisiin. Minulla on paljon "koiratuttuja", koska koirani on niin seurallinen ja hakee kontaktia ei vain koirista, vaan uusista ihmisistä myös..

Ja ymmärrän tuota perinnekorjausta myös, koska meillä on vanha iso huvila, jossa on aina jotakin korjattavaa. Teemme paljon itse ja yritämme säilyttää sen alkuperäisen tunnelman, mikä rakennuksella on ollutkin. Jännittävää, mutta palkitsevaa.

Olen kuunnellut "Hyvän historia: Ihmiskunta uudessa valossa" kirjaa ja suosittelen sitä lämpimästi. Kirja todistaa historian valossa, miten ihminen on lopulta hyvin ystävällinen otus ja tahtoo kanssaihmisilleen hyvää. Jotenkin järkyttävää, miten monet kuuluisat psykologiset kokeet, jotka ovat osoittaneet ihmisen olevan julma tms, ovat osoittautuneet vääristellyiksi. Esimerkiksi se kuuluisa koe, jossa koehenkilöt luulivat antavansa sähköiskuja toisille ihmisille. Moni kokeeseen osallistunut, oli ymmärtänyt kyseen olevan lavastuksesta ja heistäkin, jotka olivat ottaneet kokeen todesta, moni oli kieltäytynyt antamasta kovia sähköiskuja. Mikäs tässä nyt oli pointti? Viittaan siihen, mistä jo puhuttiinkin, että itsekin uskon ihmisen olevan varsin mukava otus. En olisi oikeastaan voinut reppureissailla niin paljon kuin olen, ellen olisi uskonut näin. Kun on kaduilla, vieraassa kaupungissa, pelkkä taivas kattona, vieraat outoja kieliä puhuvat ihmiset pyörimässä ympärillä, on pakko olla tietty luottamus maailmaan. Miksi en silti voi katsoa ihmistä kohden? Fobiahan on syntynyt nimen omaan epäluottamuksesta. Jonkinlaisen luottamuksen olen rakentanut vasta myöhemmin parisuhteen ja matkojen myötä, mutta miksi fobia ei ole karissut ajan myötä? Enkö vieläkään halua todella kohdata muita? Vaikeita kysymyksiä. Alan tulla siihen tulokseen, että fobiani vain on kohtalaisen pysyvä, se voi lieventyä tai pahentua, mutta tuskin jättää minua rauhaan koskaan. Nyt olen taas käynyt terapiassa puolisen vuotta ja koko elämäni aikana lukuisia vuosia. Ovatko terapeutit vääriä? Onko psykologinen viitekehys väärä, siis tarvitsisinko jonkin hyvin erilaisen terapiamuodon kuin perus psykoterapia tai kongitiivinen terapia?

Koirani on kyllä todellinen ongelmakoira. Ennen sen on voinut jättää kirjaston eteen odottelemaan ja hän on osannut käyttäytyä suhteellisen nätisti. Nyt hän nostaa hirveän metelin, haukkuu niin että koko kirjasto raikuu. Viimeksi kun tulin ulos kirjastosta ja piski edelleen haukkui ja tempoili hihnassa, kävelin vain ohi huomaamatta. Kävelin toisen nurkan taakse ja odotin haukussa edes pientä taukoa. Sittemmin menin koiran luokse vasta kun se oli rauhoittunut ja istui nätisti. Kämpillä ollaan treenattu siten, että vain suljen ulko-oven muutamaksi minuutiksi, vien roskat tai jopa vain odotan käytävässä. Tätä hän alkaa nyt sietämään juuri ja juuri kimpaantumatta. Pitäisi nyt vain jaksaa kasvattaa yksinolo aikaa, vaikka joka päivä, pari minuuttia. Hidasta on! Tätä menoa pystyisin käymään kaupassa ehkä parin viikon päästä. Piskillä vain on sama kuin minullakin, hänelläkin tahtoo tulla fobiassaan takapakkia. Välillä ollaan edistytty hyvin ja sitten hän vain unohtaa edistyksen, kimpaantuu jostain yllättävästä. Kaikki pitäisi yksinjäädessä mennä aina täysin samalla rutiinilla, olen keksinyt tietyn sanankin mitä sanon painaessani oven kiinni jne. Kerran parisen vuotta sitten, kun satuttiin olemaan työelämässä samaan aikaan mieheni kanssa, koira oppi olemaan yksin usean tunnin ajan. Sen jälkeen taito vain unohtui, kun olimme kesän kotona jne. Maalla harjotteleminen on helpompaa, kun haukku ei häiritse ketään. Täällä kaupungissa pitää edetä hyvin pienin askelin, sillä en halua naapureiden häiriintyvän tai koiran tuhoavan raapimisella ulko-oven.

Nyt olen viimein päässyt endometrioosin leikkausjonoon. Lääkäri oli kyllä tosi nihkeä ja vähätteli hoidontarvettani. Hän vain tiuski, että tuskin edes on endoa, kun ei ole näkynyt mangeettikuvissa. Pitkin hampain laittoi minut kuitenkin laparoskopiaan. Kauhulla kyllä odotan leikkausta! Kipuja on kuitenkin lähes päivittäin ja usein yöllä ne estävät nukkumisen, joten kai tälle pakko yrittää tehdä jotain. Vähän pelkään, että paniikki hiipii ja perun leikkauksen saadessani siihen lopulta kutsun. En yhtään luota lääkäreiden ammattitaitoon! Minua on koko elämäni kohdeltu terveydenhuollssa niin älyttömän vähättelevästi ja ylipäätään osaamattomasti. Itse on yleensä pitänyt oma diagnoosinsa tietää. Ainoa, mihin on ollut apua on: luunmurtuminen teininä, virtsatietulehdukset ja siitepölyallergiat. Kerran kun minulla oli yli puoli vuotta kuumetta, lääkärit eivät osanneet auttaa ollenkaan. Sittemmin kävin ayurveda-lääkärillä Intiassa ja heti viikon päästä noiden yrttien aloituksesta, kuume laski.

Hirveä väsymys koko ajan. Voi johtua endosta tai raudanpuutteesta. Toivon, että johtuisi näistä tekijöistä, eikä siitä että olisin masentumassa. Tämä tyhjyys, mikä johtuu sekä koronarajoituksista että koirani asettamista rajoituksista, meinaa jo kaatua päälle. Ennen piskin tuloa, pystyin vaeltelemaan kirppareilla ja siellä ja täällä, toki lähes kaikki itseäni kiinnostava oli silloinkin kiinni. Kyllä nytkin käyn jossain, kuten kaupassa tai koirapuistossa, mutta koiran kanssa eteneminen on hidasta, joten sekin supistaa toimintasädettäni. Se kyllä jaksaa kävellä, mutta usein jumittaa jokaisen lumipenkan kohdille nuuhkimaan. No, eihän piski tietenkään pelkästään riippakivi ole. Onhan siitä seuraakin. Koirapuistossa on kaverin kanssa mukavaa, sillä usein siellä on minullekin seuraa. Koiran kautta on kyllä helppo alkaa juttusille, mutta yleensä jutustelu kilpistyy muutamiin lauseisiin, ja hyvin kepeään "koirakuulumisten" vaihtoon.

Mollyan: Kiitän kommentistasi! Ihanaa, että sinäkin olet pelastamassa/pelastanut vanhan rakennuksen! Niin vanhoja huviloita kuin pienempiäkin torppia, pitäisi arvostaa enemmän. Niissä on monesti sellaista rakennusosaamista, mikä on nykyään kadonnut. Perinnerakentamisentaitoja pitäisi vaalia! Toki nykyäänkin on vielä taitavia kirvesmiehiä, puuartesaaneja ym, mutta ennen heitä oli aivan joka kylillä ja taito kulki isältä pojalle. Vanhat rakennukset ovat myös tärkeä osa kaupunkikuvaa tai maalla osa kylämiljöötä, eli myös maisemallisista syistä niitä pitäisi suojella.

Hyvä, kun pääsit vihdoin leikkausjonoon, on varmaan odottamista, mutta joskus se aika kuitenkin tulee

Voi olla, että ihminen noin yleensä on alkuaan hyvä, mutta niin paljon kautta historian on tapahtunut julmuuksia, että minä ainakaan en usko varauksetta ihmisen hyvyyteen. Minulla on omakohtaista sukuhistoriaa natsien tekemiin hirmutekoihin ja kyllä suurin osa ihmisistä niitä suostui tekemään ja toiset sulkivat silmänsä.

Koirat on yksilöitä. Sama perhe ja kasvatus, mutta käyttäytyminen aivan erilaista. Edesmennyt isovillakoirani kärsi eroahdistuksesta koko ikänsä. Sitä treenattiin ja koulutettiin, mutta tilanne ei oleellisesti muuttunut.

Tämä nykyinen ei ole koskaan kärsinyt siitä  ja jää ihan rauhallisena kotiin, kun me ihmiset välillä lähdetään omille teillemme.

Se on varmaan suurelta osin luonnekysymys. Jotkut väittävät sen johtuvan turvattomuuden tunteesta, jos koira elelee eri kodeissa ja eri ihmisten kanssa. Tämä nykyinen koira ei välitä, vaikka lomamatkojen aikana on poissa kotoa, toki tuttujen ihmisten seurassa silloin.

Mietin usein sitä, että sellaiset taidot isältä pojalle periaatteella ei ole säilyneet maalaisympäristössäkään. Ei ole taitoa perinnerakentamiseen tässä pienessä kyläyhteisössäkään, jossa meidän vanha vapaa-ajan koti sijaitsee. Talot ovat täällä vanhoja, mutta remontit tehty uusia materiaaleja käyttäen. Hirsiseinillä levyt, puulattioilla muovimatot jne.

Ainoastaan artesaanit taitavat vanhoja menetelmiä, mutta heidän asiantuntemusta ei aina voi käyttää. Onneksi on kirjallisuutta olemassa.

Meillä tämä kunnostus vaatii pitkän pinnan ja kärsivällisyyttä, mutta eihän tässä ole kiire minnekään.

Mieletön tämä pysähtyneisyyden tunne. Nyt muutamat viimepäivät ovat olleet hyvin samankaltaisia, lipuneet vain ohi omalla painollaan. Vaikka olenkin psyykkisesti sairas, kyllä minusta silti johonkin olisi! Jopa työelämästä voisi kovasti penkomalla löytää tehtävän, mihin pystyisin. Hyvin rajattuahan se olisi: ei voisi olla liikaa koneella istumista (migreeni iskee useamman tunnin ruudun tuijotuksesta), ei kovin fyysisesti raskasta (endometrioosikivut pahenee nostelusta ja kantamisesta) ei mitään missä pitäisi istua ihmisten kanssa saman pöydän ääressä ja keskustella (sosiaalinen fobia). Jos TE- toimisto siis hoitaisi alkuperäistä virkaansa ja auttaisi työttömiä löytämään töitä, olisi heillä suhteeni kova pähkinä purtavaksi. No, onneksi heidän virkansa on nykyään vain tarkistaa, onko työnhaku voimassa ja kysellä olemattomista suunnitelmista. Jos maalaillaan haavekuva ja itse saisin vain päättää kaikista maailman työpaikoista, minne menisin, varmasti itse itselleni keksisin töitä.

Ehkä tämä juuri on avainsana, nimittäin "itse". Olenhan jo vuosikausia haaveillut jonkinmoisesta yrittäjyydestä ja jopa päässyt suuntaamaan sitä kohden. Kesällä olen puuhastellut niin kovasti majoituksen ja rakentamisen parissa, että jopa olen tuntenut olevani töissä. Varmaan tämän hetkinen musertava tyhjyys tulee juuri siitä, että luonteeltani olen tekijä. En millään tavoin tahtoisi vain istua kotona äänikirjoja kuuntelemassa ja rytmittää päivääni koiranulkoilutuksen ympärille. Kontrasti talvisen ja kesäisen elämäni välillä on liian suuri! Jos nyt talven aikana masennun liikaa, en pian kesällä kykenekään yhtäkkiä löytämään energiaa taas kun sitä tarvitsisin. Tätä pelkään suuresti, että talvi lannistaa minut. Ollaanhan sitä jo keväänkorvalla, mutta silti tämä ajantappo alkaa jo käydä työstä. Miten jotkut eristyssellivangit ovat voineet säilyttää järkensä jos ovat olleet kuukausia tai jopa vuosia pienissä tyrmissään?

Olen tapaillut paria kirjekamuani lenkkeilyn parissa. Uusien ihmisten kanssa juttelu piristää aina hetkellisesti, tuntuu kuin heräisin eloon. Mutta pään sisäinen ääneni sanoo: "mitäpä se hyväjää. Ei kannata hirveästi nähdä vaivaa ihmisiin tutustuakseen, koska voit ehkä hetkellisesti tehdä hyvän vaikutuksen, mutta et koskaan onnistu pitämään sitä." Näinhän se todella on. Skopofobiani pilaa aina syvemmän ystävyyden. Mutta lohdutan itseäni, että on hetkellisistäkin kohtaamisista iloa. Minulle on tärkeää päästä jakamaan ajatuksia ihmisten kanssa, että saan pidettyä itseni kasassa. Koirasta on etua pikakohtaamisiin. Olen jutellut laitapuolenkulkijoiden ja yksinäisten oloisten mummojen kanssa koira välikätenä, ikään kuin siltana. Ihmiset huikkaavat kaupan edessä koirasta jotain, muistelevat kuinka heillä on ollut samanlainen tai pyytävät saada rapsuttaa sitä.

Ehkä meidän pitäisi koirani kanssa lähteä jonnekin tienpäälle. Jos olisi ylimääräistä rahaa - onhan sitä vielä mutta se on tarkoitettu ensikesän rakenteluihin - lähtisin hostellikierrokselle koiran kanssa. Jos taas olisi lämpimämpi, suuntaisin pohjoisen vaelluspoluille. Hiihtovaellus ja yöpyminen autiotuvissa, voisi onnistua nyt kevättalvella, toki siinäkin olisi muutama mutka matkassa: ei autoa, ei suksia, koira ei osaa kovin taitavasti juosta suksien vierellä ja kaikille laduille ei tahdota koiria. No, nämä esteet olisivat ehkä selätettävissä, useammat esteethän ovat. Pitää miettiä. Mutta voi olla, että johonkin on vain päästävä mielenterveyteni säilyttämiseksi.

Mollyan: kunnioitan kyllä tuota, että etsitte kirjoista tietoa vanhan talon oikeanlaiseen kunnostukseen! Monet tosiaan luulevat, että vanhaa voi korjata millä vain nykymateriaaleilla. Heillä on asenne: uutta pintaa päälle niin hyvä tulee. He laskevat finnfoamlevyn eristysarvoja ja hymyilevät tyytyväisenä, kun tulos on parempi kuin vanhan purueristeen. He eivät huomio sisäilmanpuhtautta, myrkyttömyyttä tai kuinka huolettomia hengittävät materiaalit ovat talon säilymisen suhteen. Puru antaa jopa pienen vesivahingon anteeksi, mutta lasivilla tai uretaanilevyt eivät.

Isovillakoirat kyllä mahtavia. Olen kerran hoitanut sellaista. Sekin yksilö joutui syömään mielialalääkkeitä eroahdistukseen eli varmaan tuossa rodussa paljon herkkiä yksilöitä. Cockerspanielillakaan ei eroahdistus harvinaista, kun se on niin yliseurallinen rotu.

No, nyt voisi taas vaihteeksi käydä pihalla. Ainakin viisi lenkkiä tehdään koiran kanssa päivittäin, kun ei meillä muutakaan ohjelmaa. Äänikirjoja kuuntelen siinäkin samalla kävellessä. Puhelimeni askeleita laskeva sovellus on viimepäivinä saanut tulokseksi jopa 13 000 askelta, yleensä meille kertyy se reilu 10 000 eli nyt on ollut tavallistakin tylsempää.

Elämäni tähän asti pahin terveysongelma: jatkuva kuristava tunne kurkussa ja hengenahdistus. Endokivut eivät ole mitään tähän verrattuna! Niihin voi aina ottaa särkylääkettä ja olen lähes varma, että alamahan ja nivustenseudun kivut ovat endoa, eli jo tämä tieto rauhoittaa. Nyt minulla ei ole aavistustakaan, mistä tämä puristus kurkulla johtuu. Tämä on liian voimakasta ollakseen henkistä. Sitä paitsi mitään erityisen stressaavaa ei ole tapahtunut, päin vastoin elämänihän on ollut hyvin rauhallista.

Tällaisen oudon oireen selvittäminen on kunnon salapoliisityötä. Niinpä kirjoitan tähän nyt ylös, mitä tapahtui jos se saisi minut löytämään uusia johtolankoja. Toinen päivä tätä kuuta otin koronapiikin. Heti seuraavana päivänä alkoivat jäätävät lihaskivut. Koko hartijanseutu, olkapäät ja käsivarret olivat juilivat kivun kourissa. Tähän kuitenkin auttoi parasetamooli ja napsin pillereitä muutaman päivän putkeen, kunnes kipu helpottui. Sittemmin endokivut voimistuivat, munasarjat olivat öisin kuin tulessa. No, tähän kipuun otin Etorixidib lääkettä, joka on tulehduskipulääke, mutta erityisesti kehitetty "ei vatsaa ärsyttäväksi". Mistä näistä lääkkeistä kuitenkaan koskaan tietää, lähes kaikilla on sivuvaikutuksia ja vatsani on äärimmäisen herkkä. (keliakia, endo,raudanpuute) Näinpä otin viimetorstai iltana Panacodin, joka hieman tuntui juuttuvan kurkkuun. Aloin kuitenkin nukkumaan ajatellen, että kyllä se siitä mahaan liukenee. No, aamulla oli yllättäen tunne kuin pilleri olisi edelleen kurkussa. Ajattelin , että kurkkuun on vain jäänyt hetkellinen tuntemus.

No, nyt on keskiviikko ja tuntemus on vain pahentunut. Mikä muu voisi olla syynä? Oliko kurkkuni oikeastaan jo hieman ahtaan tuntuinen ennen särkylääkkeen jumittumista? Saattaa hyvinkin olla. Muita tapahtumia, jotka saattavat liittyä syyseurausketjuun: Olin pureskellut monina edellisinä iltoina syyliä käsistäni. (olin käyttänyt pienen omaisuuden apteekin itsehoitolääkkeisiin, ja mikään ei auttanut, olin jostain syystä jo epätoivoinen syylien kanssa, vaikka nyt se tuntuu naurettavalta, nehän vain esteettinen haitta) Olin varmasti jännittänyt kaulanlihaksia, silloin kun lihassärkyä oli olkapäissä. Olin syönyt muutaman rautapillerin ja myös spiruliinaa, koska vatsa ei tahdo kestää edes mietoa rautaa pillereinä. Minulla oli ollut paljon raudanpuute oireita, kuten pyörrytystä, joten yritin saada ferritiiniä nousemaan.

Voisiko kilpirauhasen toiminta häiriintyä spiruliinan jodista? Kaulani tuntuu turvonneelta, mutta erityisesti kilpirauhanen ei kyllä ole suurentunut. Voisiko Papillooma virus syylistä levitä kurkkuun? Juuri siltä tuntuu kuin nieluun olisi kasvanut patti, mutta lääkäri ei uskonut teoriaan. Somen maailma, joka tuntuu aina tietävän kaiken, veikkasi kaularangan lihasten jumittumista ja suositteli osteopatiaa. Jos ajattelee, kuinka jumissa olin piikin jälkeen, teoria ei mahdoton. Toisaalta, olen katsonut tubesta paljon kaularankaa, niska - hartijaseutua ja purentalihaksia rentouttavia liikkeitä. Lääkäri ihmetteli, miten olen niin taipuisa, kun hän kokeili niskani liikkuvuutta. Kai nyt olet vetreässä kunnossa, kun olen kaikki viimepäivät yrittänyt epätoivoisesti avata lihaksia. Tämä on lähes ainoa, mitä olen voinut yrittää tehdä. Tietenkin olen myös ravinnon kautta yrittänyt helpottaa oloa, mutta en lopulta usko tämän olevan refluksia, mihin lääkäri päätyi. Helppo ymmärtää, miksi hän päätyi kurkkurefluksiin diagnoosina, koska se on yleisin syy palan tunteeseen kurkussa.

Nyt tämä ei sinänsä ole enää mikään palan tunne kurkussa vaan paremminkin tuntuu kuin jonkun käsi olisi kurkullani ja hän yrittäisi kuristaa minut. Juuri ja juuri pystyn keskittymään tähän kirjoittamiseen. Mitähän minun pitäisi sanoa tai tehdä jos menisin takaisin päivystykseen, että tutkittaisiin laajemmin? Nyt ei otettu edes mitään kokeita. Lääkäri vain tunnusteli kurkkua ja yritti katsoa peilillä. Pitäisikö saada totaalinen hermoromahdus, kieriä lattialla ja valittaa, ettei saa henkeä. Tämä nimittäin alkaa jo painaa henkisestikin, pieni paniikki siitä, etten kohta saa henkeä tai pysty nielasemaan. Huoli on myös koiran puolesta. Jos joudun soittamaan yöllä ambulanssin, koira ei pärjää yksin kämpillä. Jossain ulkomailla minut olisi varmaan jo otettu osastolle laajempiin tutkimuksiin näin voimakkaiden oireiden vuoksi.

Makuuasennossa oireet hieman paranevat, varsinkin jos pidän suuta auki ja kieltä kohti kitalakea. Tämä ei missään nimessä viittaa refluksiin, sillä siinä oireet pahenevat makuuasennossa. Hain kuitenkin kiltisti lääkärin määräämät happosalpaajat ja vähän muitakin närästysrohtoja. Mihin tässä voi enää uskoa ellei lääkäriin? Tiedostan toki, että monet diagnooseista ovat vääriä, mutta mikä on vaihtoehto? En haluaisi olla ihminen, joka ei enää usko mihinkään "tieteeseen". Jos ajattelee, kuinka pitkä koulutus lääkäreillä on, pakkohan heidän on jotain osata. Mistä apua jos ei terveysasemalta? Rahatkin ovat vähissä, mutta tämä ongelma niin invalisoiva, että olen valmis käyttämään kaikki säästöt viimeistä myöten jos vain taas pystyisin hengittämään vapaasti. Nyt menen makuuasentoon, että paineen tunne kurkulla edes hieman helpottaisi.

Pitkästä aikaa "mitä kuuluu" raportti ja hieman pohdiskelua, mitä tahdon elämältäni.

Kesä oli jostain syystä kipujen kannalta hieman parempaa aikaa kuin talvi. Jos tein liikaa fyysisiä töitä, kuten kannoin tai nostelin jotain painavaa - varsinkin lapiolla kaivaminen oli tuskaa - kivut yltyivät. Jos sitä vastoin maltoin pitäytyä vain kevyissä hommissa, kuten majoitustilojen siivouksessa, kivut pysyivät kurissa. Olihan elämä kesälläkin aika rajoittunutta: en voinut pyöräillä pitkää matkaa, en istua paikoillaan puolta tuntia kauempaa, en ajaa autoa kuin hyvin lyhyitä etappeja, en mielellään edelleenkään sopinut menoja, koska en voinut varmaksi sitoutua mihinkään. Onneksi minulla oli kuitenkin mies koko ajan apuna torpalla eli pystyin hyvin majoittamaan matkailijoilta, koska pystyin luottamaan siihen, että jos joskus olisikin niin kivulias päivä, etten voisi edes siivota tai saunaa lämmittää, mies voisi tehdä sen puolestani. Nyt kun muistelen niin näin ei tainut kuitenkaan käydä koko kesänä eli kivut olivat hyvin maltillisia. Muutaman valvotun yön muistan - jouduin ottamaan aina lisää eri kipulääkkeitä, arpomaan kunnon coctailin.

Koko kesän odottelin, milloin kutsu endometrioosileikkaukseen eli laparoskopiaan saapuu. Vihdoin sain ajan syyskuun alkuun. Nyt sitten leikkaus on takana ja edelleen on hieman epäuskoinen fiilis kahdestakin syystä. Ensinnäkin: pystyin siihen, uskalsin mennä leikkuupöydälle ilman paniikkikohtausta tai viimehetken perumista. Toiseksi: endometrioosi pesäkkeitä todella löytyi ja niitä saatiin poltettua pois. En ollut vain kuivitellut kipujani, kuten lääkärit olivat vuosikausia väittäneet! Kipujani oli niin pitkään vähätelty terveydenhuollossa, että olin jo itsekin alkanut pitämään itseäni luulosairaana. No, nyt vain toivon, että kivut olisivat jääneet leikkauspöydälle! Endohan on periaatteessa krooninen sairaus, se voi uusiutua milloin vain, mutta toisaalta monille leikkaus saattaa auttaa vuosikausiksi tai jopa vaihdevuosiin asti, jolloin endon pitäisi luonnostaan rauhoittua. Hormooneja joudun edelleen syömään, mutta onneksi olen löytänyt pillerit, mistä en masennu täysin ja, jotka pitävät vuodottomana. Eihän mielialani useinkaan kovin loistava ole, ja joskus miettinyt mikä osa hormooneilla on ahdistukseen, mutta niiden kanssa on nyt vain pärjättävä, kun ilmankaan ei voi olla. Tämä endovelle, mitä myt syön on kuitenkin miljoona kertaa parempi kuin moni muu, mistä olen saanut jatkuvan pahoinvoinnin tai lähes itsetuhoiset ajatukset. Nyt mieliala on kuitenkin suhteellisaen tasainen.

Kesä meni siis matkailijoita majoittaessa torpallani Savonlinnassa. Itse en käynyt juuri missään, paitsi veljeni häissä loppukesästä. Muuten olin vain täällä maalaismaisemissa, nautin kesän lämmöstä, siivoilin ja huolsin majoitustiloja, rakentelin jotain pientä miehen kanssa (alkukesästä korjattiin kuisti, joka oli talvella sortunut lumen painosta. Kesän lopulla nikkaroitiin kylmäkuoppa eli pieni maakellari) keräsin antaumuksella marjoja ja omenoita sekä jonkun verran luonnonyrttejä ja vaihdoin niitä naapureiden kanssa vihanneksiin. Loppukesä ja alkusyksy on ollut mahtavaa aikaa, kun ilmaista ruokaa on niin paljon tarjolla! Olen säästänyt hyvin paljon kauppalaskussa, kun olen syönyt lähes joka aterialla marjoja ja keräämiäni mustikoita olen vaihtanut kyläläisten perunoihin, punajuuriin, porkkanoihin, valkopapuihin, lanttuun, tomaattiin, kurkkuihin, kesäkurpitsaa jne. Meidän eräät lähinaapurit ovat omavaraisia vihannesten suhteen ja he viljelevät kymmenittäin kaikenmoista. Heidän pihapiirinsä on aivan uskomaton runsaudensarvi, todellinen eedenin puutarha! Puut notkuu omenista, luumuista ja kriikunoista, pellot vihertää hernettä, perunaa, sipuli jne. Heille syntyy väistämättä aina paljon myös ylituotantoa eli käymme mieheni kanssa pelastelemassa maahan jääneitä vihanneksia ennen hallan tuloa - siis ihan luvan kanssa. Jonkun verran kerättiin miehen kanssa mustikkaa myös myyntiin, mutta pyydettiin vain 12 e kolmelta litralta ja tuon poimimiseen puhtaana meni ainakin reilu parisen tuntia eli ei siinä ihan tuntipalkoille päässyt, mutta metsässä oli mahtavaa oleskella ja kuunnella äänikirjaa.

Majoittaminen kesällä oli sekä mahtavaa että stressaavaa. Oli ihanaa saada edelleen hyvää palautetta "Olette maailman mukavimmat majoittajat. Ihanan luonnonläheinen paikka ja kipakat tynnyrisaunan löylyt." Paljon kehuttiin paikkamme persoonallista ilmapiiriä ja tunnelmaa. Mutta mutta... Naapurin suhteen jatkui sama meno kuin edeltävänäkin kesänä. Reilu vuosi sitten olin oikeastaan vielä epätoivoisempi kuin tänäkesänä, nyt tiesin mitä odottaa. Vuosi sitten tuntui kuin kaikki haaveeni ja unelmani olisivat yhtäkkiä murskana, kun naapuri keksi aivan liukuhihnalta uusia tapoja häiriköidä: huudatti koiraansa ja moottorisahaa, hankki mönkijän, hankki kovaäänisen musiikin kuunteluun pihalla, piiskaleikkuroi ruohoa aivan puumajamme majoitustilan takana. Nyt tiesin odottaa kaikkea tätä, joten ongelmat eivät tulleet yllätyksenä ja pystyin suhtautumaan hieman rennommin. Laitoin majoituksien profiiliin varoituksia "kohde ei valitettavasti sovi aamu-unisille, sillä naapuri aloittaa usein ruohonleikkauksen kello 7 aamulla ja hänen koiransa räksyttää myös aikaisin." Pahoittelimme myös saapuville majoittujille tilannetta, kerroimme mitä aamulla on todennäköisesti odotettavissa. Saimme tällä tavoin pidettyä arviot vielä kiitettävän puolella ja en aivan menettänyt supermajoittajan titteliä, mikä on tärkeää airbnb-toiminnassa. Vaikeaa se kuitenkin oli! Majoittaminen ja mukavan elämyksen luominen ihmisille ei ollut enää niin palkitsevaa kuin ennen. Nyt onkin sitten mietinnän paikka, tahdonko jatkaa taistelua enää ensikesänä. Tämä on niin harmillista, koska ilman naapurikäärmettä paratiisissa tämä torppa ja vanhan talon pihapiiri olisi aivan idyllinen majoittamiseen ja olemme nähneet paljon vaivaa kaiken rakenteluun.

Mitä siis tahdon jatkossa elämältä? Tahtoisin vain rauhallisen paikan, missä olla ja hengittää. Paikan Suomen luonnon keskeltä, aitoa metsää ympärillä, paljon luonnon ötököitä ja eläimiä., marjoja ja yrttejä, ei koiran räksytystä eikä jatkuvia työkoneiden ääniä. Johonkin someen joskus valitin naapurista, mutta siellä ei täysin käsitetty ongelmaani. Siellä puollustettiin sitä, että kyllä maaaseudullakin saa olla ääniä: maatilan koneista lähtee ääntä, polttopuita pitää moottorisahailla jne. Kyllä, näinhän se on. Sietäisin kyllä satunnaisia koneiden ääniä, kuten puimureita syksyllä pellolla tai metsän harvennusta. Hyödylliset, maaseudun normaaliin toimintaan kuuluvat äänet ovat eri asia kuin, että joku maaninen puuhastelia, jonka yksi motivointi on häiriköinti ja toinen vain se, että on pakko saada tehdä kaikkea fyysistä, leikkaa ruohoa koivutaimikossa (ainoa syy käärmeiden pelko ja siksi ruoho pitää olla kuin golfkentällä) tai huudattaa marssilauluja pihastreoistaan tai pitää koiraansa huutamassa tunnista toiseen pihamaallaan.

Mieheni on saanut kirjastoalan töitä Lieksasta. Kysymys kuuluukin: pitäisikö minun yrittää löytää sieltä suunnilta uusi paikka majoitusimperiumin rakenteluun? Vai pitäisikö edelleen pitää tämä torppa ja odottaa, että naapuri joskus muuttaisi pois? Hän on luvannut muuttaa sitten, kun tekeminen loppuu. Siihen voi kuitenkin mennä vuosikausia ja olen jo kohta 40-vuotias, joten en tässä ole aikaa loputtomiin odotella. Tahtoisin metsäisen paikan, jonka voisi rakentaa täyteen itse-taidetta (teen romutaidetta puusta yhdistettynä erilaisiin metalli osiin, yleensä ihmis- tai eläinhahmoja)  ja samalla majoitustiloja, kuten jurttia. Itse tahtoisin asua mahdollisimman pienessä mökissä, että sen lämmityskulut olivat pienet ja remontti ja kunnostelu pysyisivät hallinnassa. Yksi vaihtoehto on laittaa tämä Savonlinnan torppa ensikesäksi vuokralle, että se tuottaisi edes jotain ja majsaisi takaisin kuluja, mitä joudun talvellakin maksamaan sähköliittymästä. No, pitää nyt katsella, kuinka viihdymme Lieksassa. Voisiko siitä tulla uusi kotiseutu!? Itselle tosiaan on ihan sama, missäpäin Suomea asustelisin, sillä ystäviä minulla ei juuri ole skopofobian vuoksi ja luonto on minulle kuin ystävä. Tarvitsen sen läheisyyttä, että voin hengittää vapaasti. Tarvitsen sitä, että voin vaeltaa metsässä, poimia suuhun pihkaa tai muuta luonnontuotetta, katsella kun koira tutkii hajuja häntä viuhuen, kosketella kuusten vehreitä havuja, haistella sammaleen tuoksua jne. Nyt lähden syksyisen kuulaaseen metsään.

Lyhyesti vain, koska nyt pitää kokeilla jos ehtisin lepäämään hetken ennen herätyskellon soimista: Olen asunut pari vuotta Lieksassa, ja pidin siitä valtavasti. Matkailijoita saattaa kyllä olla  vähemmän kuin eteläisemmässä/keskisemmässä Suomessa mutta paikkakunnalla on kyllä omat helmensä, joten jos pääset jonkun sellaisen lähistölle, ei se imperiumin siirtäminen Pohjois-Karjalaan välttämättä huono veto olisi!