Rahalla ei saa kaikkea, mutta on turhaa kuvitella ettei rikkailla ihmisillä olisi tunteita, siinä missä köyhillä. Tosin ne tunteet tulevat ihmiseen erillä tavalla, jos on rahaa, ja jos ei ole rahaa.

Moi!
Et ehkä valinnut syntymääsi? Ja on olemassa hyviä ihania ihmisiä jotka ovat yksinäisiä.

Pahat kokemukset/muistot pitäisi käsitellä ja nivoa osaksi sinun elämääsi. Oikeesti ihminen omistaa vain sen hetken elämästä mitä hetkittäin kokeen...mitään ei saa mukaan sitten kun "se" hetki tapahtuu.

Ja kuolema tulee pommin varmasti ei ehkä tänään, huomenna mutta yli huomisesta en ole enään varma? Pitäs kai elää tässä ja nyt - yksinäisyydessäkin voi elää...silti kokemus yhteydestä muihin ihmisiin on tärkeä.

Minäkin yritän etsiä yhteyttä yhmisiin, avaruuteen - kai ihmisen täytyy olla tyhjä jotta voi yrttää etsiä asioita/yhteyksiä sisinpäänsä, arvaus?

Mitä sanoisit siitä, että et ole ainoa, joka kokee olevansa yksin? Ja että sinä voisit olla se, johon joku toinen yksinäinen voisi kokea yhteyttä, ja sinä häneen?

Aika kielteisen kuvan kerrot. Elämän voi kokea niinkin.  Kai kuiten sittenkin jotain mikä tyydyttää elämännälkää? Jos haluat jakaa jotain - ? Mitä on katsoa sisältä? Sinun sisältäpäin?

Kummallista että meitä syvästi yksinäisiä on niin paljon ja silti emme kohtaa missään oikeassa elämässä. Minä olen ollut yksinäinen lähes koko ikäni. Olen lukenut yksinäisyydestä paljon. Se vääristää ajatuksia, värittää kaiken negatiiviseksi ja saa välillä tuntemaan vihaa muita ihmisiä kohtaan. Tunnistan nuo itsestänikin.

Kevät meni ihan hyvin korona-ajasta riippumatta. Keksin paljonkin mielekästä tekemistä yksin. Mutta ennen pitkää tulee aina joku kriisi, joka läväyttää yksinäisyyden taas päin näköä. On kaikkien vakavienkin ongelmien kanssa täysin yksin ja vain itsensä varassa. Tulee valtava arvottomuuden ja turvattomuuden tunne. Siihen vielä joku Juhannus, jota taas viettää ulkopuolisena, kun "normaalit ihmiset" nauttivat täysin siemauksin upeasta kesästä ystävien ympäröiminä. Kontrasti omaan elämään on liian suuri. Lamaantuu eikä enää jaksa olla yksin reipas ja mennä ja tehdä.

Joillain foorumeilla yksinäisiä kehotetaan "menemään mukaan iloisella asenteella". Haistakoon paska. Tuollainen ymmärtämättömyys herättää vain lisää vihaa. Minne mukaan? Ihmisillä on valmiit piirinsä eikä mihinkään voi kutsumatta tuppautua. Iloinen asenne? Sellainenko pitäisi feikata? Kaiken sen jälkeen mitä yksinäisyys on jo aiheuttanut. Luulenpa että lopulta voisin tulla toimeen vain toisten yksinäisten kanssa, jotka tietävät itse mitä yksinäisyys oikein on. Sitten kun sitä kautta ensin kokisi sen syvemmän yhteyden ja tulisi ymmärretyksi, niin voisi sitä aitoa iloista asennetta alkaa löytyäkin.

Lähti nyt tällaista tajunnan virtaa tulemaan, mutta oli tarve johonkin/jollekin kirjoittaa.

Hyvä, että lähti, tänne voi tukalia tuntoja kirjoittaa. Sitä varten tämä on. Monet muutkin, jotka tänne sattuneet löytämään, löytäneet uutta iloa elämiseen yksin elämisestä huolimatta. Helpottaa voida jakaa.

Mitä aloittajalle kuuluu nyt? 🙂

Itselläni ei juuri omaisuutta ole (olen opiskelija), mutta en kyllä usko että omaisuuden määrä mitenkään määrittäisi ihmistä tai hänen arvoaan tai kohtaloaan.
Minulla on kaksi kaveria, joita nään muutaman kerran vuodessa. Ei olla erityisen läheisiä tai jaeta syviä tunteita/ajatuksia.
Sisareni ovat keskenään samanlaisessa, mutta minun kanssa aivan päinvastaisessa elämäntilanteessa, ja tämän myötä koen jääneeni aivan ulkopuoliseksi heidän keskinäisistä jutuistaan ja elämästään, eikä minua oikeastaan edes kutsuta enää nykyisin mihinkään mukaan.
Toinen vanhempani laittaa uuden kumppaninsa edelleni ihan täysin ja on unohtanut minut, toisen kanssa en ole ollenkaan tekemisissä.
Kumppanini ei myöskään tunnu kovin syvällisesti välittävän, aina kun on helppoa ja kivaa niin kaikki on hyvin, mutta kun joku on vähänkään haastavaa niin hän ”poistuu tilanteesta” joko fyysisesti tai totaalisesti vaihtamalla puheenaihetta.

Minulla siis on ihmisiä ympärillä, joiden kanssa puhun päivittäin. Silti olen kovin yksinäinen.