Kukaan ei saa tietää
Niin yksin että kaikki tuntuu samantekevältä. Mitä millään on väliä, kun kaikki aina päättyy siihen, että katson kaikkea ulkopuolelta. Katson ulkopuolisena elämää, arkea, ihmisiä, tapahtumia, päiviä ja öitä. Ei ole ketään, ei yhtään ainutta ihmistä maan päällä kehen kokisin yhteyttä. Ihan sama millaista, enää edes laadulla ei ole väliä, miten voisi olla, koska ei ole mitään määrällistä, ei kerta kaikkiaan ketään. Nolla. Tyhjyys. Kaiku. Avaruus.
Vähintään yhtä suuri tragedia on se, että jokaikinen ihminen näkee, että minulla on vaikka mitä. Ja onhan minulla. Maallista pääomaa, älyllistä pääomaa, sosiaalista pääomaa, yleistä resurssipääomaa, pääomaa pääoman päälle, ja vielä kerran pääomaa. Tiedän. Ei minulla ole varaa sanoa. Ei koea näin. Ei ajatella. Eikä aikaan sanoa ääneen. Saisin hävetä. Ja häpeänkin. Kadun että olen edes syntynyt. Paha elämä. Pahat kokemukset. Pahat muistot. Pahat ajatukset. Paha minä.
Kaikella on tarkoituksensa, niinhän sitä sanotaan. Se on varmasti totta. Minun on kiittämättömänä idioottina, huonona yksilönä, rumana, pahana ja tyhmänä oltava yksin. Se on se hinta mikä pääomasta on maksettava. Kaikkea ei voi saada. Kolikolla on puolensa. Sopeudu, kärsi tai tapa ittes. Up to you.
Yksinäinäinen. Se minä olen. Yksinäinen.
Hyvät, ihanat ihmiset eivät ole yksinäisiä.