nettityttö kirjoitti 29.1.2012 15:25

Mä olen pienessä "pulassa". Sairastan skitsoaffektiivista psyykkistä sairautta. Mun elämäni on kovin... monimutkaista. Kyselisin, onko täällä ketään, jolla olisi samanlaista kannoillaan.

Olen kristitty ihminen, ollut jo 16-vuotta. Asun sairaalan avokunoutusosastolla. Mulla on edessä pian hoitokokous. Olemme puhuneet hoitajan kanssa tulevista aiheista sinne. Muuten kaikki on ok, mutta puhumme myös "harhoistani". Myönnän, että mulla on ääniharhoja ja -epäilyjä.

Tunnen kuitenkin, että saatana kiusaa mua, hän laittaa ajatuksiani päähäni. Ne ovat semmoisia ajatuksia, jotka eivät todellakaan ole itsestäni. En ajattele niin, enkä halua ajatella niin. Suurimmaksi osaksi ne ovat itsetuhoisia tai käskeviä tekemään itselleni pahaa. En halua niin.

En halua valehdella, mutta tuntuu, että mua ei uskota.

Onko kukaan kokenut samaa?

Mitä mieltä olette asiasta?

On faktaa, että hengellinen maailma on olemassa ja omanlaisensa taistelukenttä.
Ennen vanhaan puhutttiin henkivaltojen taistelusta, ja sitähän se nykyäänkin on.
Meitä ihmisiä on niin yksilöllisiä, jokainen meistä omaa herkkyyksiä, kuka minkin asian suhteen.
Ihminen, jolle hengellinen, hengellisyys, ei ole totta, joka ei ole sitä tullut ajatelleeksi, joka ei ole sellaiseen kasvanut, ei useinkaan ymmärrä, kun puhutaan tästä taistelusta.
On kyse hyvän ja pahan taistelusta meidän ihmisten sieluissa.
Oma näkökulma on sekin, että on lääketieteellinen perusta jolta ajatellaan.
Ihminen on niin hienosäätöinen ja herkkä olento -
johon elämän aikana muotoutuu monenlaisia erilaisia 'säikeitä'(en tiedä miten kuvaisin, ei ehkä ole hyvä sana)
jotka sisältää erilaisia tunnekokemuksia ja elämyksiä.
Ne omalla laillaan heijastuvat kuin 'takaapäin' tajuntaan esim. noina harhoina.
Niissä on jotain menneisyyden lapsuuden kokemuksia ja niihin on kietoutuneena tämä hyvän ja pahan ristiriitaa meissä ylläpitävä taistelu.
Joka on sinut hengellisyytensä kanssa, voi kokea kristityn 'vapautta' ainakin ajoittain tuossa taistelun tiimellyksessä kun ahdistuksen paino lähtee pois päältä.

Tuskin kysymykseen on yksiselitteistä vastausta.
'Sielun vihollinen' voisi olla yksi yritys kiteyttää vastaus.
Simppelimmin vielä: paha.

Jokainen meistä on oman herkkyytensä mukaisesti altis - ja menneisyytensä vaikutteiden tai jonkun kokemusjäljen jättäneen elämyksen mukaisesti altis kuulemaan - pahaa.
Sielu on kuolematon ja äärettömän arvokas, ei ihme että pahan vallat pyrkii sotkemaan pienen ihmisen sielun tilaa. varsinkin jos se on saanut yhteyden harmoniaan ja rauhaan.

Väsymystilassa olen itsekin kuullut, mitä kukaan muu ei ole ollut kuulemassa. Nähnyt, mitä ei voi nähdä. Tuntenut yliaistillisia tuntemuksia kehossa, mitä ei käsitä, eikä löydä muuta selitystä kuin se, että rukousvastauksena voi saada jotain mitä ei ole sanoja selittää.
Stressi ja väsymystila, syvä uupumus, ensimmäisen läheisen ihmisen menetys, ne on minua altistaneet kokemaan tuota, josta kuvailin.

Jotenkin olen taipuvainen käsittämään asian niin, että ajatusten aiheet nousevat jostain sisäänsä vastaanottamastaan pahasta, jota vastaan saa avun pyytämällä - kuolema on voitettu, Kristus elää ja Henkensä kautta uskoa todeksi eläviä vahvistaa.

Asioiden ja oman tilan tiedostaminen on aika syvää juttua. Sanoit ettet ajattele niin.
Itse olen huomannut, että itse olen itseni pahin vihollinen.

Minä en ole uskovainen enkä psykoottinen, joten siten minulla ei ehkä ole "asiantuntemusta" vastata tähän ketjuun, mutta vastaanpa joka tapauksessa.

"Joku laittaa ajatuksia päähän" voidaan tulkita niin monella tavalla. Ehkä kuitenkin yksinkertaisimmin ihan "tavallisina" pakkoajatuksina. Niitä on suurella osalla ihmisistä, etenkin jos taustalla on psyykkistä problematiikkaa. Itse olen tullut niiden kanssa hyvinkin tutuksi.

En minäkään koe, että nuo ajatukset olisivat omiani, ja vihaan sitä että ne tunkevat päähäni vaikka en halua ajatella niin. Enimmäkseen ne koskevat juuri itseni, toisten, tai esineiden (joilla on tavallaan animistinen merkitys) vahingoittamista. En todellakaan halua toteuttaa niitä, mutta vaikka ne ovatkin äärimmäisen rankkoja, ainakin tiedän että ne ovat vain pakkoajatuksia, siinä kaikki.

Voisitko sinäkin nähdä asian tässä valossa, tai auttaisiko se sinua?
Toivottavasti tämä ainakin antaa sinulle mahdollisen uuden näkökulman.

Hei!
Olen uskossa, ja aiemmin kun en vielä ymmärtänyt sairauttani minäkin luulin että minussa on riivaaja, paha yms. Mutta kävin erään hengellisen papin luona keskustelemassa, hän sanoi ettei minussa ainakaan riivaajaa ole, koska en silloin sellaista kyselis ja tuskin mitään pahaakaan. Mutta hän rukoili kanssani ja sain rauhan vähäksi aikaa, mutta nuo "väärät" ajatukset tunkee ajoittain yhä, mutta yhä harvemmin nykyään ja nyt jo tiedän etten anna niille valtaa.
Yhä edelleen taistelen "ajatuksia" vastaan jotka syöttävät mieleeni harhoja ja epäluuloa muita ihmisiä, elämää ja itseäni kohtaan. Olen onnellinen siitä että tajuan ja tiedostan tämän, asiat olis hullummin jos en edes ymmärtäis niitä kyseenalaistaa.

Jos tai kun elämässä tasapaino itsen ja toisten kanssa - onko silloin niitä mistä kerroit
Salainen55?

Olen taipuvainen ajattelemaan että ne ovat osa herkkiä ihmisiä, joilla sellaisia kokemuksia tai ominaisuus kuulla jotain 'ylimääräistä' päänsä sisällä.
Tulee mieleen, jos on hyvin sinut itsen kanssa, ei tule niitä?
Altistaako väsymys, tms.rasitukset tai ylipäänsä jostain syystä tyytymättömyyden tuntu omaan elämään - niihin?