Onhan se myös rakastamista, jos kokee toisen ihmisen kiinnostavana.
Ei minusta rakastaminen niin kovin kummoista tarvi olla.

Jostain artikkelista luin, että psyykkinen/ fyysinen pahoinpitely tai huomion puute (vanhempien välinpitämättömyys) lapsuudessa voi aiheuttaa myöhemmin sen, ettei henkilö kykene rakastumaan tai tuntemaan intohimoa, mutta jos lapsuutesi oli ok ?, niin ehkä joku ammatti-ihminen osaisi arvioida traumaattisen teini-iän merkitystä myöhempien kiintymys suhteiden muodostumiseen

Smöggis, entä jos sinä oletkin temperamentiltasi hitaasti lämpenevä? Se ei ole vika vaan ominaisuus, joka ei sellaisenaan ole hyvä tai huono piirre. Tämä luonnehdinta ( https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/8106/Vilen.Mari.pdf?sequence=2 ) koskee lapsia, mutta varmaan myös hitaasti lämpenevät aikuiset pystyvät tunnistamaan tästä itsensä:

"Hitaasti lämpenevälle temperamentille on tyypillistä vaisu, mutta kielteinen suhtautuminen kaikkeen uuteen sekä hidas sopeutuminen uusiin asioihin. Tällaisen lapsen reaktiot eivät ole kovin voimakkaita, vaikka kaikki uusi aiheuttaakin hänessä vastustusta. Hänen biologinen rytmi on melko säännöllinen. Hitaasti lämpenevän temperamentin omaava lapsi ei nauti vieraiden ihmisten seurasta ja on helposti ennakkoluuloinen. Lapsi saattaa esimerkiksi vastustella kylpyyn menoa, mutta siihen hetken aikaa totuteltuaan vastustelee myös kylvystä pois nostamista."

Tutki myös demiseksuaalisuuden käsitettä, esim. https://www.iltalehti.fi/rakkausjaseksiartikkelit/a/201707142200265313

Olen itse hitaasti lämpenevä, ehkä myös demiseksuaali. Minulla menee tosi pitkään, että saan edes jonkinlaisen yhteyden toiseen ihmiseen, tosin koulukiusaamisellakin on osansa tässä. Valitettavasti tämä vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä siltä toiselta osapuolelta. Olen myös aika varovainen kokeilemaan uusia asioita. Enkä todellakaan ymmärrä, miten joku voi viedä baarista pokaamansa vieraan ihmisen kotiinsa tai harrastaa seksiä täysin tuntemattoman tuttavuuden kanssa.

Tai ehkä odotuksesi suurista tunteiden roihuista eivät pidä paikkaansa. Todellisuus ei useinkaan vastaa elokuvien antamia mielikuvia, esim. https://www.eonline.com/news/739226/the-psychology-of-romantic-comedies-what-are-these-movies-doing-to-our-love-lives ja https://www.elitedaily.com/dating/sex/hollywood-ruined-love ja https://www.nytimes.com/2014/01/26/fashion/how-hollywood-ruined-me-for-romance-modern-love.html

Rina kirjoitti 19.11.2018 14:40

Jostain artikkelista luin, että psyykkinen/ fyysinen pahoinpitely tai huomion puute (vanhempien välinpitämättömyys) lapsuudessa voi aiheuttaa myöhemmin sen, ettei henkilö kykene rakastumaan tai tuntemaan intohimoa

Hesarissa oli hiljattain artikkeli tutkimuksesta, jossa jonka mukaan äidin raskauden aikainen stressi, masennus tai ylipaino voi lapsen terveydentilassa vielä aikuisenakin (vaatinee tunnukset: https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005891017.html ).

Epigenetiikka menee vieläkin pidemmälle. Sen mukaan ympäristön vaikutuksen ja stressi voivat vaikuttaa ylisukupolvisesti. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC4214173/

Äidinäiti kuoli, kun äiti odotti minua ja isovanhemmat kokivat vuosien 1939-1944 sodat, joten odotan yhtä aikaa kauhulla ja innolla, että tällaiset asiat aletaan ottaa huomioon sairauksien hoidossa ja hyvinvoinnin ylläpitämisessä.

Rina kirjoitti 19.11.2018 14:40

Jostain artikkelista luin, että psyykkinen/ fyysinen pahoinpitely tai huomion puute (vanhempien välinpitämättömyys) lapsuudessa voi aiheuttaa myöhemmin sen, ettei henkilö kykene rakastumaan tai tuntemaan intohimoa, mutta jos lapsuutesi oli ok ?, niin ehkä joku ammatti-ihminen osaisi arvioida traumaattisen teini-iän merkitystä myöhempien kiintymys suhteiden muodostumiseen

En muista lapsuudestani mitään erityistä välinpitämättömyyttä, vaan lähinnä kipuilin tunneherkkyyteni kanssa jo ala-asteella. Sain kuitenkin paljon huomiota ja myötätuntoa vanhemmilta ja samassa talossa asuneelta isovanhemmalta. Myöhemmin ehkä opin että herkkyys ja tunteiden näyttäminen on väärin eikä suotavaa kuin harvoissa tilanteissa.

Ehkä syynä voi olla myös pienen paikkakunnan sisällä vallinnut mieskuva, joka on se perinteinen "mies ei tunteile!". Tämä tietenkin vahvisti tarpeen kovettua tunnepuolella ollakseen "mies".

Smöggis, tyhmäähän se on, että juuri pojilla stereotypia "miehestä" ei salli tunteiden näyttämistä. Taitaa asia koskettaa laajemminkin: jos ei saa olla oma itsensä, niin myöhemmin saattaa räjähtää käsiin tavalla toisella.
Herkkyys on kumminkin voimavara niin miehillä kuin naisilla. Onko mitään juttuja/uusia harrastuksia, jolla voisit palauttaa kosketuksesi lapsuuden aikaiseen herkkyyteen? Oletko vaikkapa erityisherkkä, mikä on sekin ok. Elämä on puolittaista laahustamista, jos ei oikein ole kosketuksissa tunteisiinsa. Kirjoituksestasi jäi vähän sellainen kuva, että tunteesi olisivat muutenkin "latistuneet" ja lukossa. Kyse ei siis olisikaan yksinomaan rakastamisen vaikeudesta. Ootko miettinyt sellaista vaihtoehtoa, että olisitkin masentunut? Silloinhan mikään ei tunnu miltään.
Maanvaiva, menee se elämä ilman suuria rakastumisia ja tunteita. Jos se ei ole ongelma, hyvä niin, muuten huono. Toisaalta onhan sekin stereotyyppistä ajatella, että rakastumisen pitäisi olla jotakin aivan ihmeellistä. Ei pidä, eikä mikään muukaan, joka ulkoa ohjatusti alkaa sanoilla "minun pitäisi vaikkapa tuntea jotenkin" johda mihinkään. Eri juttu, kun ajattelee, että "haluaisin tuntea". Silloin voi löytyäkin voimavaroja matkantekoon mahdollisen ongelman juurille.

Star-crossed, syntymälaihana arvelen, että varmaan kuolen sydän- ja verisuonitauteihin, kun äitini raskaudenaikainen ravitsemus on ollut huonoa. Ja kun kalaöljyjä ei siihen aikaan syöty, niin kai se hermostoni kehitys on vähän niin ja näin..
Ihan mielelläni kuulen/luen lisää näistä mielenterveyteen liittyvistä tutkimuksista, joten kiitokset Star-crossed. Kun kaikki vaikuttaa kaikkeen, niin se on vähän kuin vastuuvapaus lauseke. Se kun on niin tympeää ajatella, että sairastuminen olisi ihan omaa syytä. Mikä ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

Rina kirjoitti 20.11.2018 10:10

Smöggis, tyhmäähän se on, että juuri pojilla stereotypia "miehestä" ei salli tunteiden näyttämistä. Taitaa asia koskettaa laajemminkin: jos ei saa olla oma itsensä, niin myöhemmin saattaa räjähtää käsiin tavalla toisella.
Herkkyys on kumminkin voimavara niin miehillä kuin naisilla. Onko mitään juttuja/uusia harrastuksia, jolla voisit palauttaa kosketuksesi lapsuuden aikaiseen herkkyyteen? Oletko vaikkapa erityisherkkä, mikä on sekin ok. Elämä on puolittaista laahustamista, jos ei oikein ole kosketuksissa tunteisiinsa. Kirjoituksestasi jäi vähän sellainen kuva, että tunteesi olisivat muutenkin "latistuneet" ja lukossa. Kyse ei siis olisikaan yksinomaan rakastamisen vaikeudesta. Ootko miettinyt sellaista vaihtoehtoa, että olisitkin masentunut? Silloinhan mikään ei tunnu miltään.
Maanvaiva, menee se elämä ilman suuria rakastumisia ja tunteita. Jos se ei ole ongelma, hyvä niin, muuten huono. Toisaalta onhan sekin stereotyyppistä ajatella, että rakastumisen pitäisi olla jotakin aivan ihmeellistä. Ei pidä, eikä mikään muukaan, joka ulkoa ohjatusti alkaa sanoilla "minun pitäisi vaikkapa tuntea jotenkin" johda mihinkään. Eri juttu, kun ajattelee, että "haluaisin tuntea". Silloin voi löytyäkin voimavaroja matkantekoon mahdollisen ongelman juurille.
-SNIP-

Masennus on hyvinkin todennäköistä, ja monessa testissä minulla on todetukkin olevan lievä masennus. Mutta jos pelkkä lievä masennus saa elämän tuntumaan harmaalta, mauttomalta ja hajuttomalta niin mitä se vaikea sitten on?
En lapsena juuri harrastamalla harrastanut mitään, luonnon ihmettely ja asioiden tutkiminen olivat ehkä ne suurimmat intohimot. Tietynlaista anhedoniaa on myös ilmassa, en siis saa mielihyvää oikein mistään eikä ennen mieleiseltä tuntuvat asiatkaan enää riemastuta. Lähinnä asioita tulee tehtyä vain koska jokin muu taho edellyttää niitä minulta.

Mitä rakkauteen tulee, olen kuullut monessa asiayhteydessä sanottavan että "sinun täytyy ensin oppia rakastamaan itseäsi ennenkuin voit rakastaa jotakuta toista". Ehkä tässä on koko jutun juju. Huonolla itseluottamuksella on hankala nähdä itsestään hyviä puolia ja jotain jota rakastaa. Sitä vain on, kunnes ei enää syystä tai toisesta enää ole.

Smöggis kirjoitti 24.11.2018 22:6

Masennus on hyvinkin todennäköistä, ja monessa testissä minulla on todetukkin olevan lievä masennus. Mutta jos pelkkä lievä masennus saa elämän tuntumaan harmaalta, mauttomalta ja hajuttomalta niin mitä se vaikea sitten on?
En lapsena juuri harrastamalla harrastanut mitään, luonnon ihmettely ja asioiden tutkiminen olivat ehkä ne suurimmat intohimot. Tietynlaista anhedoniaa on myös ilmassa, en siis saa mielihyvää oikein mistään eikä ennen mieleiseltä tuntuvat asiatkaan enää riemastuta. Lähinnä asioita tulee tehtyä vain koska jokin muu taho edellyttää niitä minulta.

Mitä rakkauteen tulee, olen kuullut monessa asiayhteydessä sanottavan että "sinun täytyy ensin oppia rakastamaan itseäsi ennenkuin voit rakastaa jotakuta toista". Ehkä tässä on koko jutun juju. Huonolla itseluottamuksella on hankala nähdä itsestään hyviä puolia ja jotain jota rakastaa. Sitä vain on, kunnes ei enää syystä tai toisesta enää ole.

Ohoh, tämä teksti voisi olla minun kirjoittamani! 😮 Paitsi että ilmaiset asian minua paremmin.

Muutama päivä sitten tein Mielenterveystalon sivustolla olevan masennuskyselyn, josta sain 17 pistettä, mikä tarkoittaisi lievää masennusta, eikä keskivaikean rajakaan kaukana ole. Ongelmani on ilottomuus ja satunnainen ahdistus, ei ehkä niinkään alakuloisuus. Kaikki on harmaata, kaikki on plääh.

Ja sitten on tuo huono itseluottamus. Tuntuu, etten osaa tehdä mitään oikein. Tunnen itseni epäonnistuneeksi, vääränlaiseksi ja vastenmieliseksi. Tulee ajateltua, että miksi minä edes olen syntynyt.

Voi hemmetti, ihan kuin omaa tekstiäni! reilu 30v mies, ei pitkäaikaista parisuhdetta takana, muutama ihastus vaan. Koulukiusaamistausta ja isän malli puuttuu lapsuudesta -- tai siis, se on se, että valehdellaan perheelle heidän olevan tärkeitä, mutta käytös on päinvastaista.

Nojoo. Itsetunnon kohottaminen. En minäkään ole mikään hyvä tässä, mutta olen kirjoitellut vihkoon itselleni hyviä asioita. Vaikka vain yhdenkin päivässä. Se nostattaa mielialaa mukavasti. Ja lahjoittaminen hyvään asiaan. Mulle luonto on tärkeää, joten suojelen sitä lahjoittamalla säännöllisesti metsää ostavalle säätiölle uusien alueiden rauhoittamiseen. Mutta koska olen herkkä ihminen, en ole kertonut asiasta esim. vanhemmilleni, koska mulle tärkeitä asioita on ennenkin lytätty, vähätelty ja naureskeltu. On joutunut olemaan valikoiva siinä, mitä asioita kertoo ja kenelle..