Kuinka pitkään perhe pystyy olemaan syy hengissä pysyttelemiseen?
Sain täältä tukinetistä tukihenkilöltä apua muutama vuosi sitten, joka todella johti avun saamisen (positiiviseen?) kierteeseen. Sairaalaa, lääkkeitä, sähköä, terapiaa. Olin kurssilla, töissäkin. Nyt kuitenkin alkaa jälleen vastoinkäymisiä olemaan liikaa. Terapiassa asia ei tunnu avautuvan, osaksi puhumisen vaikeudesta, osaksi ehkä terapeutin sanoin ”hienosta etenemisestäni”. Olen taantunut täysin samoihin tapoihin kuin ennen sairaalan joutumista itseni satuttamista myöten, josta terapeutti ei tiedä mitään.
Ongelmaksi on muodostunut myös pitkä sairaslomani; en pääse omin avuin kotoa ulos minnekään. Terapiasta huolimatta koen olevani jälleen aivan yksin oloni kanssa. Ahdistus tuntuu syövän minut elävältä. Terapeutille en saa kirjoittaa mitään, joten puhumisen vaikeus olisi voitettava. En kuitenkaan tiedä miten. Enkä tiedä jaksaisinko edes. Kirjoittaminen on minulle luontevampaa. Ystäviä ei ole, mies on pitkät päivät töissä ja lapset koulussa. Täällä tukihenkilön kanssa lopetimme viestittelyn jo vuosia sitten. En tiedä mitä tehdä.
Kirjoituksesi kuulosti kovin tutulta. Pystyn jotenkin hyvin samaistumaan tilanteeseesi. Ehdotan, että hankit uuden tukihenkilön, jonka kanssa voisit viestitellä, jos kerran kirjoittaminen tuntuu sinusta luontevalta. Ja suosittelen, että yrität vain löytää jonkin konstin (mietit vaikka valmiin lauseen), jolla saisit terapiassa ns. pään auki eli pääsisit puhumisen alkuun ja kerrottua asiat niin kuin ne todella ovat. Muuten terapiasta ei ole hyötyä. Itse olen näin ajatellut omalla kohdallani ja olen taistelemalla itseni kanssa välillä saanut sanottua asian, joka mieltäni painaa - vaikka se tuntuukin vaikealta.
Omasta kokemuksesta tiedän, että edes perhe ei riitä syyksi hengissä pysyttelemiseen. Vieläkin olen sitä mieltä, että taannoisessa itsemurhayrityksessäni epäonnistuin ja se tuntuu harmilliselta. Silti olen kuitenkin perheen kannalta myös sitä mieltä, että onneksi en onnistunut, koska etenkin lapsille se olisi turhan kova paikka, jos äiti kuolee.
Tällä hetkellä olen toipumisen tiellä. Tiedän kuitenkin varsin hyvin, miltä ahdistus tuntuu ja kuinka epätoivoiselta olo voi tuntua. Siksi ehdotan sinulle, että yrität saada ja otat myös vastaan apua mistä ikinä sitä voikin saada. Ettei perheesi sinua menetä, koska olet heille arvokas. Tiedän myös, että kuopan pohjaltakin voi nousta ja tilanteesi varmasti vielä helpottaa. 🙂🌻
Tuhannet kiitokset vastauksesta repukka! 🙂🌻 Otin onkeeni tuosta kun sanoit, että miettisin lauseen valmiiksi jolla voisin avata asiaa terapiassa. Näin tein ja vaikka en pitkälle päässyt, jotain taisi kuitenkin tapahtua. Matkaa on jäljellä vuosia, mutta kunhan tässä jaksaisi sinnitellä taas pahimman yli. Olet oikeassa siinä, että lapsille olisi kyllä kamalaa menettää äiti.
MrsM_ kirjoitti 22.4.2012 22:51
Terapeutille en saa kirjoittaa mitään, joten puhumisen vaikeus olisi voitettava. En kuitenkaan tiedä miten. Enkä tiedä jaksaisinko edes. Kirjoittaminen on minulle luontevampaa.
Mielestäni sinulla on oikeus esittää asiasi terapiatuntisi aikana siinä muodossa kuin haluat, suullisesti, kirjallisesti tai vaikka piirtäen tai laulaen. Miten terapeuttisi muka voisi kieltää kirjallisen ilmaisun???