Kuinka paljon ihminen jaksaa
Olen uusi täällä tukinetissä, mutta nyt kaipaan ennen kaikkea jotain johon purkaa tunteitani. Elämässä vain tapahtuu nyt liian paljon, ettei enäää pienen ihmisen sietokyky tahdo jaksaa.
Näin taustatietona sen verran, että olen nuori, alle kolmekymppinen, koulut on jo käyty ja ammatti hankittu, työelämässä olen ollut mukana koko aikuiselämäni. Olen erittäin tunnollinen ja kiltti, suorittajatyttö, jonka hyvyyttä on käytetty koko elämän ajan hyväksi. Minulla ei ole kovinkaan montaa kaveria, olen tällä hetkellä työtön ja istun kaiket päivät kotona vatvoen kaikkia viime ajan tapahtumia.
Alamäki alkoi vuosi sitten; erosin elämäni ensimmäisestä poikaystävästä, johon olin rakastunut, mutta joka eli kaksoiselämää ja vierellä oli koko ajan toinen nainen, joka on minua nuorempi, kauniimpi ja hoikempi. Eron jälkeenkin tämä kundi soittelee (vieläkin) minulle ja haluaa olla ”kaveri”. Puoli vuotta sitten hän halusi minut takaisin. Olen sallinut (ja salaa saanut jotakin tyydytystä) näistä yhteydenotoista, vaikka se sattuu vieläkin. En vaan osaa sanoa suoraan, että ”Suksi suolle”. Ja jokin osa minusta haluaa, että hän haluaa minua. Kuinka sairasta.
Parisuhde siis oli pettymys, mutta lisäksi jo kesäkuusta 2010 alkaen minussa oli nähtävissä loppuunpalamisen merkkejä työelämässä. Olin masentunut, ahdistunut, en nukkunut kunnolla, sain kovia päänsärkykohtauksia ja rytmihäiriöitä. Puhuin asiasta esimieheni kanssa, mutta hän ei juuri korvaansa lotkauttanut asialla. Sinnittelin uupumukseni kanssa aina lokakuuhun asti, jolloin irtisanouduin työstä, mutta irtisanoutumistani ei hyväksytty, ja minä kilttinä tyttönä vain jatkoin työntekoa kuin ei mitään olisi tapahtunut. En enää syksyllä nukkunut ja jossain vaiheessa aloin oksentamaan aina aamuisin, kun olin niin ahditunut töihin menosta. Työympäristö oli myös todella ahdistava, voisin jopa sanoa, että minua siellä henkisesti kiusattiin. Esimies oli karmea; kaatoi kaiken oman pahanolon juuri minuun ja julkisesti herjasi työntekijöitään jne. Marraskuussa tuli mitta täyteen ja irtisanouduin oikeasti. Kerroin, että olin saanut muuta työtä. Kuukauden irtisanomisaika olikin sitten yhtä helvettiä ja oma ahdistukseni tuli siihen mittaan, että en enää jaksanut. 11.12.2010 yritin itsemurhaa, jotta minun ei tarvitsisi enää mennä töihin. En siis oikeasti halunnut kuolla, mutta sekin oli parempi vaihtoehto kuin töihin meneminen. Jäin sairauslomalle 10 pv ennen varsinaista viimeistä työpäivääni. Uuteen työhön en voinut mennä, se oli liian ahdistava ajatus.
Alkoi uusi vaihe elämässäni. Aloin toipua ahdistuksesta, joulu ja uusi vuosi tuli ja meni, hoidin päätäni kuntoon psykiatrisen hoitajan kanssa ja kaikki alkoi näyttää taas jollain tavalla elämisen arvoiselta. Toki töitä oli tehtävä sen eteen, että löytäisin taas elämän mielekkyyden ja tarkoituksen. Mutta valoa oli tunnelin päässä.
Sitten tuli päähäni ajatus siitä, että nyt minusta tulee taas kunnollinen ihminen ja aloin laihduttamaan, ihan vaan näyttääkseni kaikille. Nyt sitten elämä pyörii kaloreiden ja painon ympärillä, enkä voi ajatella mitään muuta. Vihaan itseäni niin paljon, etten anna itselleni lupaa syödä ja jos syön, käytän laksatiiveja, joihin olen ollut koukussa jo vuosia muutenkin. Miten tällaisesta itseinhosta pääsee eroon? En siis ole enää mikään teini, joten en usko ongelmani olevan niinkään ulkonäkökeskeinen, vaan rankaisen itseäni ruoan kautta.
Koko alkuvuoden riitelimme ex-työnantajan kanssa loppupalkasta. Papereita piti pyöritellä ja kaikki vanhat työasiat pyörivät mielessäni. Maaliskuun lopussa 2011 sitten pommi taas tippui; minua syytetään törkeästä petoksesta ja muutamasta muusta talousrikoksesta ja esitutkinta on aloitettu minua vastaan. Nyt siis pitäisi mennä tätä asiaa selvittämään. Omatuntoni on puhdas, joten sen puolesta tämä ei ahdista, mutta en ole koskaan ollut missään tekemisissä poliisin kanssa ja pelkään sitä ihan älyttömästi. Lisäksi mielessäni on outoja ajatuksia siitä, että joudun vankilaan ja koko maailma romahtaa, taas. Olen siis taas tässä samassa ahdistuksessa kun joulukuussa, enkä saa mitään tehtyä. Olen kotona ja lasittunein silmin tuijotan telkkaria, välillä hieman itken. En ole käynyt ulkona moneen päivään, en edes ruokakaupassa. Juon vettä ja syön puuroa. Elämäni on kuin vankila jo valmiiksi, miksi siis pelätä sitä niin paljoa….
Olen yksinäinen. Moni ystävä on elämästäni kaikonnut ja hyvä niin, ei minunlaisen kanssa kannata ystävystyä.
Miten paljon ihmisen siis pitää kestää? Millaista on olla rikollinen? Miten tästä eteenpäin? Onko tulavaisuutta? Selviänkö?
Kiitos, että jaksoit lukea tämän. Helpottaa kovasti kun saa jakaa oman tarinansa.
Hei!
Ensinnäkin tosi surullista huomata, että kukaan ei ole vastannut sinulle. Ajattelin siksi olla se ensimmäinen. Olet kokenut tosi kovia. Ei ole mikään heikkouden osoitus jäädä hetkeksi sairaslomalle, jos työpaikalla ei todellakaan osata hoitaa asioita fiksusti. Ja sitten oli vielä tämä sun mieskuvio. Etäisyys asioihin auttaa usein. Ja aika ihan omalle itselle. Joskus, tai aika useinkin ne jotka jäävät pois siitä patologisesta kuviosta (olkoon se sitten kotona tai työpaikalla tai opisikelijayhteisössä) ovat niitä kaikkien terveimpiä pitkällä tähtäimellä. Kiusaamista ei koskaan pidä sallia ja rajansa saa pitää. Luottamuksen pettämistäkään ei tarvitse hyäksyä. Silloin et aina kuulu "jengiin", mutta onko se sitten sen arvoistakaan. Joskus ryhmä tarvitsee oman heikkoutensa vuoksi ihmisen jota ei ota joukkoon, koska ryhmä on niin heikko. Se joku saattaa olla kuka tahansa. Jopa se sosiaalisesti lahjakkain. Mitä tulee kiltteyteen, niin arvonsa ihmisenä saa osoittaa. Kiltteyttä käyttään usein hyväksi, tiedän sen omasta kokemuksesta. Kirjoita vaan tänne, nin et ole tilanteen kanssa yksin. Ammattiauttajat usein psykiatriosoivat kaiken, eivätkä nää tilannetta laajemmin. Ei pidä kuitenkaan yleistää. Jaksamista!
Hei
Olet kokenut todella kovia. Kaikkea ei tarvitsekaan kestää, anna itsellesi oikeus "olla kestämättä" eli anna itsellesi aikaa toipua. En osaa oikein selittää... Mutta halusin vain sanoa, että koita jaksaa! 🙂🌻
Hei!
Sinulla on ollut rankkaa.
🤔
Kyllä minäkin olisin tilanteessasi peloissani,jos minun pitäisi mennä poliisilaitokselle kuulusteluihin.Sinuna kertoisin niin, kuin asiat ovat.Se on totta,että nykyajan työelämästä on tullut todella raadollista peliä missä ei kunnioiteta ketään.
😠
Täällä toinen,joka yrittää kamppailla työelämässä ja pysyä jotenkin järjissään.
hei,
Ihan ensimmäisenä kysyisin liittyen tuohon rikosilmoitukseen, oletko ammattiliiton jäsen? Mikäli kuulut johonkin ammattiliittoon, ota siihen yhteyttä ja voit saada lakiapua tilanteen selvittämiseksi - tai sitten kunnan oikeusaputoimistoon (työttömänä täyttänet "varattomuuden" rajat oikeusapuun)
Huomiosi tuosta ruualla rankaisemisesta oli osuva.
Auttaisiko tämän ongelmavyyhtisi puramisessa sen osittaminen pienempiin paloihin. ota asia kerrallaan. Nyt on tämä sekopäisen ex-esimiehesi aiheuttama sotku, joka hoidetaan ensin? Minkä asettaisit seuraavaksi - suhde ruokaan? Ulosmeno ja elämään astuminen? Kerroit kirjoittamisen tänne auttaneen, jatka ihmeessä sitä.
On monia syitä miksi viestisi lukeneet ihmiset eivät vastanneet. Yksi syy miksi itse en heti kommentoi joitakin viestejä, on oma riittämättömyyden tunteeni. Mitä voisin sanoa, mitä sellaista josta sinulle olisi edes hippusen apua? (Johtunee siitä, että olen aika ratkaisukeskeinen ihminen)
Oletko miettinyt alan vaihtoa - koulutuksen hakeutumista, sellaista työtä joka ei pelottaisi?
Mää neuvoisin että pala kerrallaan!
Kun sinulla on nyt noin paljon asioita meneillään suosittelisin ihan voimien säästämiseksi että keskityt tai ainakin yrität keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.
Niinkuin Jasse sanoi ota omaan ammattiliittoosi yhteyttä ja jos sinulla on sairauspoissaoloja ahdistavan työtilanteen vuoksi ajalta, etsi lääkärintodistukset ja lausuntoa siitä ahdistavasta työympäristöstä. Työsuojelupiiri voinee sinua myöskin auttaa. Jos työpaikka on siellä tunnettu jostain aikaisemmasta tilanteesta asiaa tunnetaan siellä.
Ymmärrettävää että pelottaa!
Yritä rohkaistua ja pitää puolesi. Poliisit ovat ihmisiä ja heidän on vain tutkittava asiat jotka heille ilmoitetaan, henkilökohtaisesti he eivät sinusta ole kiinnostuneita.
Toivotan parasta!
Hei vielä!
Nyt ovat kommentoineet muutkin, hyvä. Tuo mitä Jasse ehdotti, on musta hyvä ehdotus.
En tiedä, onko tästä sinulle hyötyä, mutta voin kertoa oman esimerkkini, miten menin eteenpäin kuin ns. oma raja siitä mitä sietää tuli vastaan. Minä itse opiskelen tällä hetkellä ihan uutta alaa, jossa on paljon pehmeämmät arvot kuin aiemmalla alallani. Uskon, että jokaisella ihmisellä on jokin raja, jolloin ns. seinä tulee vastaan. Ja silloin meistä jokainen voi murtua. Maailma voi silloin tuntua pahalta, koska ihmiset ovat kohdelleet sinua huonosti. Kaikenlaista tosiaan pitäisi muka nykyään sietää, mutta itse jokainen kait vetää loppujen lopuksi ne rajat, miten siihen roskaan jota niskaasi jotkut kaatavat suhtautuu. Minä itse
annan yleensä mennä ns. toisesta korvasta sisään toisesta ulos ns. omasta mielestäni asiattomat kommentit, mutta se mitä itse en ymmärrä on terveydentilaan (on sitten psyykkisestä tai fyysisestä) liittyvät loukkaukset. Otetaan esimerkiksi vaikka syöpäpotilas työyhteisössä. Hän ei ole töissä syöpäpotilas vaan työntekijä, persoona. Hänellä voi olla syöpä, mutta hän on töissä kuitenkin persoona, jolla on työrooli. Syövälleen hän ei voi mitään. Tämä olisi hyvä erottaa. Itse en tiedä vieläkään kummalle alalle aion, mutta tällä hetkellä voin todella hyvin tekemäni elämänmuutoksen ansiosta. Persoonani ei enää ole ristiriidassa edustamani uden alan kanssa. ja katselen ns. ulkoapäin ennen edustamaani alaa. Tulevaisuus näyttä,ä missä olen mutta eteepäin mennään. Jaksamista!
Hei!! Kiitos NIIIN paljon kommenteistanne! Hymyä tuli jo hieman huuliin teidän kannustuksita ja neuvoista! Puhuminen ja kertominen tosiaan auttaa, ja toisten "selviytymistarinat" auttaa jaksamaan eteenpäin.
"Pala kerrallaan" on uusi mottoni, kiitos siitä. Tänään sain onneksi hoidettua joitakin akuuteimpi asioita ja eilen olin jo terapeutin vastaanotollakin, joten toivottavasti tästä nyt päästään taas askelia eteenpäin, hitaasti mutta varmasti. Nyt elämästä on jo tullut sen verran "parempaa" että ajattelen asioita "kunhan selvitään tästä päivästä" -asenteella, ennen se oli, että "en varmasti selviä enää tästäkään päivästä". Ahdistaa toki vielä todella paljon ja vanhojen asioiden kaivelu on todella rankkaa ja surullista. Muttamutta, pienin askelin eteenpäin.
Tuo rikosasia on nyt kääntynyt päässäni niin, että kenenkään henkeä tai terveyttä en ole uhannut eikä siitä onneksi ei ole kyse vaan kyse on kuitenkin rahasta. Ja se vaan on kuitenkin rahaa. Eli kyllä sen asian jollain tavalla saa aina selvitettyä ja sovittua. Kenenkään kuolemaa ei voi koskaan korvata.... Niin kauhealta kuin kuulostaakin, niin tämä ajatus auttaa ajattelussa ja eteenpäin menemisessä.
En koskaan aiemmin ymmärtänyt sanontaa "se mikä ei tapa, vahvistaa". Vaikka olenkin nyt kuin nujerettu, hakattu koira joka pelkää kaikkea, on kuitenkin faktaa, ettei enää jaksa / viitsi murehtia turhista. Nyt kun saan ehkä joskus asiani selviksi näistä, toivon olevani vahvempi, parempi kun aiemmin. Kai sekin tuo jonkinlaista lohtua.
Ennen haaveilin aina jostain suuresta ja hienosta; musta tulee jotain suurta. Niin mä ajattelin. Nykyisin nuo haaveet on jotenkin hassuja. En niitä aluksi haaveiksi edes ymmärtänyt: haaveilen sellaisesta "tavallisesta" elämästä, arkirutiineista, että vois käydä kaupassa pelkäämättä että törmää tuttuihin. Illallisista ja aamuista, halauksista ja olemisesta ihan tavallinen keskinkertainen vastuuntuntoinen aikuinen, joka maksaa laskuja ja käy lauantaisin saunassa. Hassua on, että nuorempana tuo oli elämää jota en koskaan halunnut itselleni. Halusin matkustaa maailmanympäri, seikkaille, leikkiä "kuolemalla", vaikuttaa asioihin ja olle merkittävä suuressa mittakaavassa. Kuinka naurettavilta nuo nyt kuulostavatkaan. Se ihan tavallinen Taina Taallaaja olis ihan OK. Ehkä siihen joskus päästään.
Nyt vain kaikki energia ja aika menee murehtimiseen. Kuten sanottu akuutempia asioita on pakko yrittää vain jaksaa hoitaa. Sen jälkeen on aika aloittaa itseensä uudelleen tutustuminen. Ehkä sen myötä alkaisi myös uusi suhtautuminen ruokaan.
Täällä olikin aloitettu jo keskustelu aikuisten syömishäiriöistä, sellaiseksi omaanikin voisi kutsua, joten ei siitä sen enempää. Tänään en ole vielä saanut syötyä, mutta se kai on osa myös kriisitireaktiota, ettei ruoka oikein tahdo maistua.
Kiitos vielä kaikille teille "uusille ystäville"! Taidan jäädä tukinettiin koukkuun... 😋
Jatkan tänne kirjoittelemista vielä, auttaa aivan kummasti..
Hei,
Viestiäsi oli mukava lukea, olet jäsentänyt asioita ja pohtinut niitä.
Tekstistäsi välittyi rivien välistä aikamoista ihmisenä kypsymistä - kasvamista henkisesti. Ymmärrystä siitä, että elämä on tässä ja nyt, ei sitten joskus "jotain suurta". Tulin oikein hyvälle tuulelle siitä, kuinka hienosti olet onnistunut työstämään asioita.
Ihana huomata, että kaikki eivät halua olla niitä wannabeeteinejä tyyliin "en-kasva-koskaan-aikuiseksi-enkä- maksa- laskuja- eräpäväivänä". Uskallusta olla oma itsensä ja sitä, että oma elämä kelpaa.
Voimia sinulle vaikeuksien voittamiseen, pala kerrallaan (välillä isompi, välillä pienempi), hitaasti, mutta varmasti.
Hei vielä!
En tiedä, mikä on tilanteesi tällä hetkellä, kun joka päivä ihmiset menee kuitenkin yleensä eteenpäin. Haluasin kuitenkin vielä kommentoida viestiäsi. Mullakin elämä mennyt taas eteenpäin, mutta menneistä vielä sen verran, että en minäkään oikeasti ennen tajunnut lausetta: "Se mikä ei tapa, vahvistaa". Olin kyllä kuullut siitä, mutta en ollut kokenut mitään hirveän ihmeellistä negatiivisessa mielessä. Suurin osa ihmisistä valittaa ihan turhasta. Materiasta valittaminen mielestäni on esim. minusta yksi niistä asioista, joka on ihan turhaa. Se, onko sulla bemari, mersu vai volvo, lada tai ei ollenkaan autoa ei loppujen lopuksi merkitse. Elämän todelliset merkittävät asiat tajuaa vasta kun on kokenut jotain, joka todella järkyttää mieltä. Esim. rikollisuus nyt vaikka...