Kuinka päästä eroon katkeruudesta?

Kuinka päästä eroon katkeruudesta?

Käyttäjä kettu3 aloittanut aikaan 27.12.2012 klo 10:32 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä kettu3 kirjoittanut 27.12.2012 klo 10:32

Hei kaikille,
Piti päästä johonkin kirjottamaan ajatuksistani kun nämä jouluiset sukulaistapaamiset taas nostivat pintaan vanhan vihan ja katkeruuden tunteen. En pysty nykyään tapaamaan sukulaisiani ilman, että jälkeenpäin olo on todella kurja.

Meillä ei ole koskaan puhuttu mistään vakavista asioista, kaikesta on aina vaiettu ja näytelty, että kaikki on hyvin. Minusta on saatu jo hyvin varhain puristettua ulos kaikki ilo, innostus, luovuus ja luottamus muita ihmisiä kohtaan. Tuntuu, että ne arvet eivät koskaan parane.

Olisi helppoa antaa anteeksi, jos asiat olisivat muuttuneet, mutta sama meno jatkuu edelleen aina kun tapaan isää, äitiä ja sisaruksiani. Sama henkinen väkivalta jatkuu aivan kuin mikään ei olisi muuttunut. Joka kerta annan anteeksi ja unohdan, kun en muutakaan voi.

Jos ei tarvitsisikaan koskaan enää tavata noita lähisukulaisia, se voisi olla parempi, vaikka tapaamme nytkin harvoin. Toisaalta en haluaisi jäädä katkeraksi ja kyräilemään omaa kurjaa kohtaloani. On myös todella suuri kynnys katkaista välit sukulaisiin, koska minulla ei juuri ole ystäviä eikä muutakaan turvaverkostoa.

Haluaisin selvittää asiat puhumalla, mutta se on vaikeaa, kun asioista ei ole koskaan puhuttu. Olen joskus yrittänytkin, mutta asia on sivuutettu täysin. En myöskään haluaisi katkerana tilittää kuinka vanhemmat ovat pilanneet elämäni, tiedän että siihen liittyy monia asioita, eikä kukaan ole täydellinen, vaikka haluaisi lapsensa parasta. Vaikeinta puhumisessa on ehkä se, kun ei ole mitään konkreettista asiaa kuten hyväksikäyttö tai vastaava mistä voisi aloittaa. En osaa edes mainita mitään esimerkkiä tuosta henkisestä väkivallasta, koska se on niin pieniä asioita. Sanoja rivien välissä, sanomatta jättämisiä, sitä ettei uskalla avata suutaan, ettei joutuisi nolatuksi.

Olen katkera ja vihainen, enkä pääse noista tunteista eroon. En myöskään halua siirtää noita käyttäytymismalleja omalle lapselleni enkä halua, että hän joutuu kärsimään tuosta ilmapiiristä. Jos jollakulla on kokemuksia siitä miten on saanut välit kuntoon sukulaistensa kanssa aikuisiällä olisi mukava kuulla.

Käyttäjä Persoon.häiriöinen kirjoittanut 27.12.2012 klo 15:27

Hei. Minulla on aivan samanlaisia ajatuksia. Olen katkera lapsuuden perheessä tapahtuneista asioista, ja kärsin voimakkaasta ahdistuksesta ja pakkoajatuksista, joista vain ajoittain pääsee eroon. Pakkoajatukset tulevat aina uudestaan ja uudestaan. Olen erittäin herkkä loukkaantumaan ja minuun kohdistunut arvostelu satuttaa syvältä, kun minun mittani on arvostelun suhteen tullut täyteen jo lapsena. Välillä on ollut parempia aikoja ja olen tullut äitini kanssa toimeen, mutta jouluna kun hän tuli luokseni, alkoi heti arvostella asuntoani ja nyt kaikki jouluun liittyvä ahdistaa, vaikka joulut ovat ainoita, joista lapsuudessa ei ole niin huonoja kokemuksia. Pelkäsin etukäteen äitini arvostelua, mutta tämä oli yllätys, että niin paljon arvosteli; en ollut siihen varautunut. En haluaisi olla missään tekemisissä hänen kanssaan, vaikka hän on jo 88-vuotias ja elämää ei ehkä niin paljon enää jäljellä. Minulla on erittäin ristiriitaisia tunteita häntä kohtaan. Olen ajatellut joulupäivän yönä itsemurhaa, ja tuska oli miltei käsinkosketeltavaa.
Olen käynyt kerran AAL-ryhmässä, joka on myös toimimattomien perheen aikuisille lapsille. Tänäänkin olisi ryhmä, mutta en tiedä saanko ahdistukseltani persettä ylös sohvalta 😟
Tässä on linkki AAL:n sivuihin: http://www.aal.fi/
Tilasin heiltä ison kirjan, jossa paljon hyvää asiaa ja tunnistin itseni monesta kohdasta. Kirja maksaa n.24e postikuluineen.
Olen katkera lapsuudestani myös siksi, että minulla on persoonallisuushäiriö, jonka syntyminen on yleensä lapsuuden olojen syytä. Koko elämäni on taistelua ja selviytymistä. Minusta tuli myös alkoholisti, mutta olen ollut raittiina vajaa 14 vuotta.

Käyttäjä Mandariini2 kirjoittanut 29.12.2012 klo 18:21

Pakko vastailla vaikka en tiedäkään vastausta otsikon kysymykseen: "Kuinka päästä eroon katkeruudesta."

Katselin juuri Yle Areenasta dokumentin Suomesta Ruotsiin sodan aikana siirretyistä sotalapsista. Olipa puistattavia kohtaloita siinäkin. Ihminen on ihmiselle susi jopa siellä niin "onnellisessa" ja hyvin voivassa maassa kuin Ruotsissakin.

Dokumentin lopussa rajusti hväksikäytetty ja pahoinpidelty mies sanoi, ettei ole kuitenkaan katkera. Jäin miettimään, miten tämä on mahdollista ja mahtoiko mies olla rehellinen sanoissaan.

Itselläni kun ei ole mitään vastaavaan verrattavia kokemuksia. Ehkä täytyy vain hyväksyä, että ihmiset ovat henkisesti niin eri vahvuisia, että vastoinkäyminen, joka on ollut toiselle "pikku juttu" saattaa toiselle ihmiselle olla traumaattinen kokemus.

Lapsihan on todella nero huomaamaan sanattomia viestejä ihmisten välillä. Siksi lapsuuden "lievästikin" lannistava ilmapiiri, saattaa olla merkittävä ahdistustekijä lapselle. Jokaisella meistä on oikeus tunteisiimme - myös niihin negatiivisiin. Vaikka jollakin jossakin on ollut vielä kamalampaa, ei tarkoita, etteikö omassakin lapsuudessamme olisi ollut paljon korjattavaa.

Itse ainakin yritän hyväksyä paskatkin fiilikset ja muistot, sen sijaan, että yrittäisin päästä niistä eroon poppakonsteilla. Mitä enemmän jotain asiaa olla miettimättä, sen varmemmin sitä miettii.

Ehkä elämänkokemus ja asioiden miettiminen todella monelta kantilta voi joissain tapauksissa tuoda helpotusta ikävien asioiden hyväksymiseen. Esim. huonosti muita ihmisiä kohtaan käyttäytyvillä on ehkä itsellään huonoja kokemuksia jne.

Käyttäjä Marjuska2 kirjoittanut 02.01.2013 klo 16:29

Painiskelen itse myös tämän katkeruusasian kanssa. Vastausta siihen, että kuinka siitä voisi päästä eroon en todella tiedä.

Juhlapyhät ja etenkin tämä joulun aika on minullekin erittäin vaikeaa aikaa. Aloin inhota joulua ym. muita perhejuhlia, kun vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen. Viimeinen ydinperheen joulu meni onnellista perhettä esittäessä. Äiti purskahti itkuun ruokapöydässä ja itse pidin kulissia yllä toivoen, että isä ei sittenkään jätä meitä. Isä lähti ulos ja äiti kyttäsi ikkunassa tokaisten minulle, että isä meni soittamaan uudelle naiselleen. Äitini uskoi minulle aikuisten asioita isän uskottomuudesta alkaen. Pidin kaikki sisälläni sillä en halunnut enempää vahinkoa heidän liittoonsa.

On vaikeaa antaa kaikkea anteeksi, kun aikuisena olen huomannut kuinka merkittävällä tavalla nämä tapahtumat vaikuttivat henkiseen kehitykseeni. Turvallinen lapsuuteni loppui siihen, kun äitini alkoi pitää minua uskottunaan ja avioeron jälkeen löysi heti uuden miehen, jolloin koin menettäneeni isän lisäksi myös äitini. Hän oli niin rakastunut uuteen kumppaniinsa, ettei nähnyt minun hätää ja turvattomuutta tai kyennyt tukemaan minua.

Koin kuitenkin tänä jouluna hyvänä vaihtoehtona sen, etten viettänyt joulua sukulaisteni seurassa. En jaksa esittää onnellista tytärtä kummankaan vanhemman kodissa. Toisaalta en haluaisi aikuisena ihmisenä nostaa lapsuuden traumoja esiin vanhempieni seurassa ja pilata heidän pyhiään.

Tosiaan täytyy todeta, että anteeksi antaminen on helpommin sanottu kuin tehty.

Käyttäjä ~sirpale~ kirjoittanut 02.01.2013 klo 18:33

Olen itsekin painiskellut samojen asioiden kanssa, vaikka katkeroituminen ei paranna oloa yhtään. Olen monta kertaa toivonut, että kaikki muuttuisi, mutta aina kun menen käymään kotona, sama toistuu uudestaan ja uudestaan. Kukaan kotona ei arvosta minua. Vanhemmilleni ei koskaan kelpaa mikään. Vaikka minulla on kaksi ammattia ja vakituinen työ, siltikin minussa on aina jokin "vikana". Sain kuulla jouluna äidiltä, että olen yhtä huono ja epäonnistunut kaikessa niinkun hän itse. Olen aina yrittänyt parhaani ja paiskinut töitä niskalimassa, mutta siltikään se ei riitä. Olen aina huono ja epäonnistunut. Kaduin sitä päätöstä, kun lupasin mennä jouluksi kotiin, kun osasin ennakoida mitä siitä tulee. Ensi jouluna en kyllä mene. Paha mieli tuli tänäkin jouluna niinkun muinakin kertoina, kun olen siellä käynyt.

Olen monta kertaa aikonut katkaista välit vanhempiini, mutta en ole pystynyt siihen vieläkään. Olen ottanut niihin etäisyyttä ja käyn kotona vain silloin, kun minulla on siihen jokin syy. Vanhempieni takia en käy siellä koskaan. Olen saanut tarpeekseni jatkuvasta mollaamisesta.

Käyttäjä yksinkö2 kirjoittanut 02.01.2013 klo 20:25

Jo päiväkoti-ikäisenä inhosin kaikkia juhlia, koska iloisen perhetapahtuman sijasta aina mietin, miten kännissä isästäni eronnut äitini tulee olemaan, jos ylipäätään on kotona. Eikä se rajoittunut vain juhlapäiviin. Onneksi isomummo asui kanssamme, vaikkei se silloin tuntunut hyvältä.

Hyvin nuorena annoin lupauksen, etten koskaan tee omalle lapselleni sellaista, minusta ei tule alkoholistia. Siskostani tuli, en enää pidä häneen yhteyttä. Siskon poika kännipäissä tappoi isoäitinsä (äitini). Katkaisin välit heihin jo ennen hänen kuolemansa. Muutto toiseen maahan edisti ja helpotti sen. Olin niin helpottunut, kun sain olla varma, ettei kukaan heistä tule oveni taakse, ettei minun tarvitse hävettää ja selitellä mitään kenellekään. Nyt riittää kun sanon, ettei ole sukulaisia.

MUTTA… on inhottavaa “valehdella”. On vaikea, kun ei ole perheen tukea. Varmasti lapsena ja myöhemmin koetut asiat vaikuttivat myös avioliittooni, lähdin 15-vuoden avioliitosta hyvän miehen luota etsien parempaa (en toisen luokse, ei ollut ketään toista). Teini-ikäinen lapseni parin vuoden päästä lähtee kotoa ja olen kohta ihan yksin. Toivon vain, että lapseni ei tule hirveästi kärsimään minun rajoittuneisuudestani, pahaolostani yms. En vähättele toisten vastoinkäymisiä, jokaiselle ne ovat isoja juttuja. Usein kyllä toivon, että minullepa teidän ongelman. Yllämainitun lisäksi on muutakin tosi isoa, mutta on hyvä kun sain tuonkin kirjoitettua. En ole koskaan puhunut asiasta kavereilleni tai kenellekään, vaikka tiedän, ettei minun pitäisi hävettää, en ole tehnyt mitään väärin, sukulaisia ei voi valita.

Olenko katkera? Enemmän varmaan surullinen. Minulla ei ole mahdollisuutta korjaamaan asioita, ainoastaan yrittää parhaani lapseni kohdalla. Vaikka kuinka vaikealta keskustelun aloittaminen tuntuu, kannattaa yrittää ennen kun on liian myöhäistä🙂