Heippa
Minusta on tosi kurjaa kun olet ollut koulukiusattu se jättää monesti ihmiseen elinikäiset arvet
pahimmillaan.
Koulukiusaamiseen ois kyllä pitänyt puuttua heti ja ehdottomasti olisi pitänyt sanoa vanhemmillesi ja opettajalle et kierre ois katkennut heti.
Mut ne on menneitä jo varmaan monen vuoden takaa kun olet ammatissa oleva sairaanhoitaja
eli pyritään nyt elämään et menneet on menneitä ja suunnataan elämä kohti uusia haasteita
ja yritetään unohtaa menneet, sillä menneitten miettiminen syö sisältä.
Ethän aliarvioi itseäsi, otat itseäsi niskasta kiinni ja arvostat itseäsi sillä teethän arvokasta työtä ihmisten hyväksi.
Ajattele asioita positiivisesti ja mieti kivoja juttuja jotka sulle on tärkeitä ja tuottaa hyvän mielen.
Ja toivottavasti on hyviä ystävijä jolle voit asioita kertoa ja se on todella hyvä kun olet terapiassa käynnyt kun siellä ryhmissä keskustellaan asioista niin se helpottaa ja näkee uusia näkökulmia asioista.
Ja jos menneet asiat painaa mieltä niin älä rupea yksin asioita miettimään silloin pitäs pystyä asioita jollekkin kertomaan ja paineita purkamaan myös maaseuduntuki henkilöille voi soittaa ja jutella mieltä painavista asioista auttaa varmasti.

Sulle hurjasti menestystä elämässä.

Hei!

Ikävää, että olet kärsinyt vielä aikuisiälläkin lapsuuden kiusauksesta! Olen itsekin ollut koulukiusattu, tosin siten, että välillä oltiin kavereita ja välillä ei. Se jätti luullakseni sellaiset arvet, että menetin itsearvostukseni ja rupesin elämään ympäristön vaatimusten mukaan. En koskaan uskaltanut sanoa omia mielipiteitäni, koska koskaan ei tiennyt milloin se taas laukaisee kiusaamisen. Minusta tuli pallo, jota sai pompotella ihan oman mielensä mukaan. Kun kiusaaja halusi olla kaveri, olin hänen kaveri. Jos en olisi ollut, olisi sekin ollut taas syy kiusaamiseen. Ja kun hän sitten päätti kiusata, alistuin uhriksi. Kiusaaja oli luokan pomo, joka sai muut toimimaan oman pillinsä mukaan.

Eniten olen miettinyt sitä, että miksi juuri minä? Mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua kiusataan? Taitaa vain olla niin, että kilteimmät joutuvat aina kiusatuiksi, ovathan he niitä helpoimpia uhreja.

Huh... Niin pelottavan tutulta kuullosti tuo Partitan teksti, ja lisäksi vielä ikä + ammatti täsmäävät. Olen siis puolessavälissä 40-kymppiä oleva nainen, sairaanhoitaja myöskin ja taustani on hyvin samanlainen, kuin ap. kirjoittajan. Minulla tosin oli / on edelleen hyviä ystäviä ja kavereita, mutta vastakkaiseen sukupuoleen en edelleenkään osaa suhtautua luontevasti (kiusaajani olivat pääosin poikia).

Lähes koko teini-ikäni -eli juuri silloin, kun olisi ollut otollisin aika ihmissuhdetaitojen ja seksuaalisuuden kehitykselle- sain kuulla olevani ruma, outo, kummallinen, vastenmielinen, you name it.. Niinpä olenkin selvinnyt varhaiskeski-ikään asti melkeinpä täysin kokemattomana, muutaman kerran olen suudellut ja hitaita tanssinut, ja siinäpä se. Ikinä en ole seurustellut tai käynyt edes treffeillä. Miehet ovat minulle kuin avaruusolioita, yhtä kaukana ja yhtä tuntemattomia. En edes tiedä mitä tehdään, tai millä lailla esim. seurusteltaessa ollaan. En osaa flirttailla, enkä muutenkaan käyttää mitään ns. naisellisia avuja hyväkseni.

Terapiassa olen käynyt, muttei siitäkään sanottavammin apua ollut. Olen tosin viime aikoina harkinnut vakavasti työterveyspsykologin pakeille menoa, koska alan olla näiden asioiden kanssa melkoisessa pattitilanteessa, ja haluan parannusta. Tahdon ihan "aikuisten oikeesti" joskus parisuhteen & perheen, eikä se nykyisellään tule muuten onnistumaan.

Niin, ja tämä on muuten 1. viestini tänne, vasta nyt uskaltauduin kirjoittamaan 😋

Täällä yksi koulukiusattu ilmoittautuu joukkoon.

Vuosia olen koittanut sanoa itselleni, ettei pojilla ollut pahaa tarkoitusta minua haukkuessaan. Eikä varmaan ollutkaan. Silti tuntuu pahalta. Eniten kai harmittaa se, että en pistänyt hanttiin. Jos olisin edes itkenyt kiusaamisen vuoksi kiusaajien edessä, olisi tilanne varmasti muuttunut. Mutta ei. Olin vain kuin joku jääpatsas. Ei olisi kannattanut. No, en minä saanutkaan mistään käytösmallia sosiaaliseen kanssakäymiseen. Meillä ei koskaan käynyt ihmisiä kylässä eikä me käyty missään. Äiti motkotti murheitaan lähinnä itsekseen. Me oltiin veljen kanssa näkymättömiä.

Terapeutti huomautti aika kuivasti, että näen kouluajoista unia niin kauan kuin asia vaivaa minua. Yritin nimittäin vähätellä asiaa. MInun pitäisi kuulemma lakata antamasta niiden enää kiusata minua. Se on aika vaikeaa, kun olen mielessäni monta kertaa antanut niiden kuulla kunniansa. Silti ne palaavat minun uniini tekemään elämästäni ikävää.

Hienoa, että tästä puhutaan ja ihmiset uskaltavat kertoa kokemuksistaan! Itse olen pitkään ollut sitä mieltä, että vain hyvin harvat selviävät koululaitoksesta ilman pysyviä henkisiä vaurioita - lasten empatiakykyhän on vielä hyvin kehittymätön, joten etenkin ala-asteella kiusaaminen on hyvinkin julmaa. Ja opitut käyttäytymismallit pysyvät, kun ryhmät eivät vaihdu niin kiusatut pysyvät aina kiusattuina. Hämmentävää kyllä hylkimiskäyttäytymistä esiintyy vielä yliopistoikäisilläkin. Koulu kuin koulu.

Minua kiusattiin systemaattisesti 10 vuotta, olin helppo uhri ulkopuolelta isosta kaupungista pieneen yhteisöön tulleena, ja uskoin että kaikilla on samanlaista helvettiä. Ei tullut mieleenkään, ei vielä yläasteellakaan, että minuun olisi kohdistettu jotakin erityistä kiusaamista, vaikka se oli usein sekä psyykkisesti että fyysisesti todella rajuakin. Minulla ei ollut kavereita eikä näin ollen käsitystä normaalista elämästä. Nelitoistavuotiaana kun opin viiltelyn, en silloinkaan tajunnut tekeväni mitään poikkeavaa. (Nyt viisitoista vuotta myöhemmin ihoni on niin täynnä arpia että jos siihen tahtoo koskea partakoneenterällä, on viillettävä vanhoja rikki. Eikä yksikään psykiatri, psykologi tai terapeutti jolla olen käynyt ole pitänyt sitä minään vakavana asiana. Ainoan kerran olen saanut aikaan reaktion, kun ensimmäisen kerran viiltelin kasvoni.) Kuusitoistavuotiaana minut passitettiin psykologille, jolloin viimein näin kiusaamisen kiusaamisena ja sain kuulla, ettei elämän kuulu olla sellaista. 18-vuotiaana pääsin vaihtamaan lukiota takaisin kaupunkiin, mutta silloin olin jo todella sairas. Niinpä alkoholikin sai minut otteeseensa helposti ja kaksi loppuvuottani lukiossa menivät sumussa.

22-vuotiaana olin jo puolikoomaan lääkitty moniongelmainen alkoholisti ja lopettanut terapian hyödyttömänä. Diagnooseja pyöriteltiin aina skitsofreniasta lähtien. Kiusaaminen oli jättänyt minuun hysteerisen pelon kaikkea kohtaan ja valtavan raivon, jotka purkautuivat yleensä yhtä aikaa puolipsykoottisina episodeina. Minua ei voinut viedä minnekään, sillä oli yleensä varmaa, että jossain vaiheessa saisin "kohtauksen". Elämä valui ohi samaa tahtia alkoholin mukana. Yritin lyhyesti opiskella yliopistossa, mutta se aktivoi kiusaamistraumat ja aiheutti hallitsemattoman vihan yliopistoa ja kaikkea siihen liittyvää kohtaan. Join luennoilla (giniä vesipullosta) enkä mennyt koskaan tentteihin, koska en ollut oppinut täyttämään tenttikuorta enkä uskaltanut kysyä apua keneltäkään. Kaikki sukulaisten juhlat, serkkujen häät ja lasten ristiäiset jätin väliin koska pelkäsin noita tilanteita kuollakseni. Olin aina "liian sairas" tullakseni. Poikaystävät tulivat ja menivät. Yllättävää kyllä, olin räikeä, räväkkä, näkyvä ja äänekäs, ja keräsin ihmisiä ympärilleni, nautin huomiosta jota herätin minne vain meninkin. Mutta olin niin kovin helposti särkyvä että yksi lauseenpuolikas väärällä äänensävyllä saattoi päättää kaiken itkuun ja jälleen uuteen "kohtaukseen". Lopulta eristäydyin kokonaan, tuttavat katosivat, samoin poikaystävät ja kaverit. Heräilin sairaalasta lääkeyliannosten jälkeen. Poliisit poimivat minut milloin minkäkin sillan kaiteelta. Oli hiljaista.

Diagnooseikseni olivat vakiintuneet tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus (rajatilatyyppi), vaikea-asteinen masennus sekä alkoholiongelma. Olin 26, en ollut tehnyt päivääkään töitä, en ollut opiskellut, kävin terapiassa pakon edessä ahdistumassa omasta puhumattomuudestani. Odotin vain koska pääsisin pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle. Oli vuosi jona yläasteen luokkakokous oli tarkoitus järjestää, suunnittelin vakavasti meneväni sinne puukon kanssa ja vahingoittavani niin montaa niin pahasti kuin pystyisin. Olin katkera siitäkin kun sairaalaan ei otettu, olin valmis menemään sen korvikkeena vankilaan. Jonnekin missä olisin turvassa itseltäni. Valitettavasti vain luokkakokousta ei sitten koskaan järjestetty.

Täytän tänä vuonna 29 ja odotan yhä sitä pysyvää työkyvyttömyyseläkettä. Olen toistaiseksi päässyt alkoholiongelmastani, minulla on vihdoin toimiva lääkitys ja rajatilahäiriöni on tasoittunut. Masennustakaan ei voi enää kutsua vaikea-asteiseksi. Olen kihlautunut, elämä on rauhoittunut. Olen jopa joskus onnellinen. Mutta yhä edelleen aivan sen suljetun oven takana, joka pitelee kaikkia aktiivisesti kieltämiäni asioita, päällimmäisinä ovat ne koulutraumat valmiina käymään kimppuun varomattomalla hetkellä. Ne tulevat uniin yhä uudelleen ja uudelleen, uniin joista herään kauhuissani henkeä haukkoen. En voi milloinkaan kuvitella opiskelevani mitään. Mikä tahansa koulua muistuttava laitos on minulle kidutuskammio. Joskus oli niin paljon mitä halusin tehdä; nyt on jäljellä vain tyhjää - ja katkeruutta, joka hitaasti kääntää minua kuin korkkiruuvia; miksi heidän piti tehdä tämä minulle?

Heippa wanhapiika
Se on tosi typerää ja kurjaa että sinua on nimitelty, haukuttu jne. siihen kyllä ois pitänyt heti puuttua mut se kyllä kertoo paljon nimittelijän kehityksestä ja sen pahasta olosta ja toiset vaan haluaa toiselle mahdollisiman paljon harmia, mut niinen typerien ihmisten takia ei kannata omaa mieltään pahoittaa.
Itsensä täytyy hyväksyä sellaisena kun on ja jokainen me ollaan erilaisia ja jokainen oma persoona.
Voi kun toivoisin sulle että löytäisit itsellesi upean puolison sillä ei ihmisen ole hyvä olla yksin
ja jokaiselle meille on valtavasti sopivia puolisoja mut ne vaan pitäs kohdata toinen toisensa.
Mut jos on savuton,raitis, ei ole väkivaltanen, narsisti, eikä mustasukkainen niin ne on hyviä piirteitä ja sellaisia miehijä kannattaa katsella ja varmasti sellaisia sullekin löytyy. ja laita vaikka nettiin ilmoitus tai maaseuduntulevaisuden lehteen, maallakin on upeita ihmisiä jotka etsivät puolisoa.
Ei se seurustelu ole sen vaikeaa ja tee ihmeessä itse esim aloite jos on kiinnostava ihminen ( mut aina kannattaa varautua et tulee rukkaset mut ei siitä pidä lannistua ) ja sekin kannataa aina ottaa huomijoon et on petollisia miehiäkin et aina sellainen pieni varovaisuus.
Mut paljon on onneakin et sais hyvän puolison ja sellaista minä sulle toivon.
Ja olet varmasti upea ihminen ( kertoo sinun ammatista kun olet sairaanhoitaja ) sillä se ammatti vaatii tiettynlaista persoonaa, empaattisuutta,toisen huomijoon ottamista, ihmisten auttamista jne
Et kirjoita tänne jatkoa niin minä mielelläni autan ja kirjoitan takasin.
Kivaa kevättä sulle.

Hyvä että kohtalontoverit alkavat uskaltautua esiin, koulukiusaus ainakin minussa aiheutti vuosien salailun ja häpeän.

Omat arpeni ovat nyt avoimimmillaan kun terapiassa käsitellään asiaa. Tai minun pitäisi sitä uskaltaa käsitellä vihdoin viimein ( 3 vuotta terapiassa enkä ole uskaltanut puhua aiheesta kuin sitä sivuten). Ryhmäterapiassa meitä on 7 + terapeutti, yksilöterapiassa olisin jo varmasti rohkeammin tuonut asiaa esille. Ihmispelkoisena ryhmäterapia on aika kova paikka, mutta ehkäpä pelon kohtaaminen positiivisissa oloissa pystyykin muuttamaan jotain minussa todella syvällä olevaa paremmin kuin kaksistaan terapeutin kanssa puhuminen. Ainakin toivon niin.

Luottamus ihmisiin siis on todella huonoa, pelkään aina että kun tutustun johonkin tulen pettymään. Ja herkkävaistoisena tunnun oikein etsiväni merkkejä epäluotettavuudesta. Tai mielessäni kumoan jo luottamuksen ihan varmuuden vuoksi etten pettyisi sitten liikaa. Inhottava noidankehä jonka pääarkkitehtinä on oma pää!! Raivostuttavaa 😠

Huomaan myös itsessäni "ylikehittyneen" oikeustajun; jos huomaan itselleni tai jollekkin ystäväpiiristäni tai työkavereista tehtävän vääryyttä on minun jollakin tasolla puututtava asiaan tai saatava oikeutta asiaan. Esim. kohtuuttomat haukut asiakkaalta tai pettäjäksi osoittautunut poikaystävä saavat minussa aikaan sellaisen tunnekuohun että melkein olen valmis jo barrikaadeille. Kaipa sekin seurausta kiusauksesta ja siitä ettei itse saanut oikeutta koskaan asialle tai kiusaajia edesvastuuseen.

Ja kiitoksia nimimerkille Volvomies tsempistä, välillä tosin itseään niskasta ottaminen ei vain riitä. Mielenterveysongelmasta kärsivää voisi verrata esim. nilkkamurtumapotilaaseen - tuskin kukaan sanoo jalkansa poikki saaneelle että otat vain itseäsi niskasta kiinni ja lähdet lenkille sillä jalalla. Sairaus se on masennus samalla tavalla kuin on raajan poikkimenokin.

Huuh, tänään viimein pystyin puhumaan terapiassa kiusaustilanteista. Tiukille otti ja itkeä vollotin vuolaasti. Ajatelkaa, 17 vuotta siihen meni että uskalsin puhua jollekkin yksityiskohtaisesti kipeistä asioista. Aivan tajuttoman häpeän ja huonommuuden tunteen tuo kiusaus aiheuttaa.

Kirjoitelkaahan tuntemuksianne 🙂

Heippa Partita
Joo kiva kun kirjoitat jatkoa tänne ja kirjoita tänne vaan niin autan sinua niin mennään vaan hiljakseen eteenpäin.
Ryhmä terapia on todella hyvä ja tehokas siinä voi asioita purkaa ja saa uusia ajatuksia ja näkökantoja huomaa aina että jotain uutta oppii.
Joo varmasti luottamus ihmisiin on saanut kolauksen mut ruvetaan kehittämään sitä ( itse toimin maaseuduntukihenkilönä ) niin tuen sinua niin kauan kuin tarvitset tukea tällä palstalla. ja pettymyksiä varmasti ihmisiä kohtaan tulee mut niistäkin vaan nostetaan pää pystyyn ja eteenpäin vain mennään vaikka ei aina ole helppoa.
mut kaikkien ihmisten kanssa vaan ei kemiat toimi.
Se on kauhean hyvä kun puutut jos näet että joku tekee vääryyttä toiselle niin minäkin teen. ja ikävä kyllä sitä minä näen paljon työssäni.
Sitä minä olen monesti pohtinut itsekseni että miksi ihmiset on toisille ilkeitä, tahallaan tehdään harmia vaikeutetaan toisen elämää jne
Joo masennus on todellakin sairaus ja se vie mehut ihmisestä ei pysty / jaksa tehdä mitään. mut kannattaa yrittää ees jotakin tehdä mikä vähän sais mielen hyväksi
tai lähteä vaikka ihmisten ilmoille. tai soita vaikka maaseuduntukihenkilöille niin niiden kanssa voi jutella ihan mitä vaan ja helpottaa varmasti.
Onkos sulla mitään harrastuksia??
onkos ollut masennusta??
Kirjoittele tänne ajatuksia ja suunnitelmiasi niin minä vastaan sulle siitä se elämä menee varmasti parempaan päin.
Kauheasti voimia sulle

Yksi koulukiusattu lisää ilmoittautuu... Minua kiusattiin joka koulussa siksi että menestyin hyvin, olin kiinnostunut opiskelusta, mutta minulla ei ollut sosiaalisia taitoja, ehkä siksi, että olin ainut lapsi.

Kiusattuna olemisesta jää elinikäiset arvet. Nyt olen viisikymppinen eikä monikaan minut aikuisena tuntemaan osaa yhdistyä minua kiusattuna olemiseen. Olen oppinut puolustautumaan, mutta kauan se on kestänyt. Hyvät verbaaliset taidot ovat olleet suurena apuna. Oman masennukseni juuret ovat varmasti juuri tuossa kiusattuna olemisen kokemisessa ja myös muissa synkissä lapsuudenkokemuksissani. Mutta masennuksesta voi myös toipua!

Nimimerkille Wanhapiika sanoisin, että rohkeasti nyt vain eteenpäin. Kun löydät "sen oikean", miehen, johon voit luottaa ja joka arvostaa sinua, lämpenet varmasti ja patoutuneet seksuaaliset halusi lähtevät virtaamaan. ☺️

Kaikki me olemme tietysti yksilöitä näissäkin asioissa... Minulla on ollut omat vaikeuteni, samoin partnereillani. Ei se seksi aina niin helppoa miehilläkään ole, me naiset vain joskus luulemme niin. Mutta estoistaan voi myös vapautua. Sairaanhoitajana ei ainakaan ihmisen anatomia ole sinulle vieras, sekin on jo plussaa. Nyt sinun pitäisi vain löytää " se oikea", joka on juuri sinua varten.

Usko pois, sellainen löytyy kyllä! Minäkinl löysin omani, ja aloimme seurustella vasta tosi kypsässä iässä eli viidenkympin korvilla. Ja nyt olen onnellinen! Muutos on siis mahdollinen. Se oli mahdollinen minulle. Se on mahdollinen jokaiselle, mutta rakkaus voi löytyä kun on jo luopunut toivosta.

Vielä yksi käytännön vinkki: erilaisista seuroista ja järjestöistä löytyy kivoja ihmisiä, joita jokin aate innostaa. Kokeilepa, voit hämmästyä! Hyvää kevättä Sinulle ja kaikille koulukiusatuille. Pohjalta voi ponnistaa vain ylöspäin! 🌻🙂🌻

Koulukiusaus on mielestäni väärä sana, sillä kiusuausta( simputusta) tapahtuu myös vapaa-aikana ja viikonloppuisin.Se ei välttämättä liity sosiaaliseen kanssa käymiseen vaan ns.jengin
määrittelemään lakiin ja asetukseen.
Olen sen koulun käynyt ja istunut ja kärsinyt.
Että niin tai näin, se teistä itsestänne kiinni.
Joko otatte elinkautisen ja kidutte tai ehdonalaisen ja vapaudutte.

Se Ile

Hei Partita,

Otit tärkeän mutta vaikean asian puheeksi! Olen nuori aikuinen, ja elämääni vaikuttaa tänäkin päivänä monin tavoin se, että olin aikoinani vuosikausia koulukiusattu. Olin ujo ja yksinäinen koululainen, joka ei osannut puolustautua; helppo kiusaamisen kohde siis. Kasvuni oli kesken, enkä tiennyt, kuka olen. Tämä edesauttoi sitä, että kiusaajani saattoivat iskostaa minuun huonommuuden tunteen.

Iän mukana olen saanut hiukan varmuutta, mutta epävarmuuden tunteiden kanssa elän yhä. Jännitän sosiaalisia tilanteita, joskus enemmän, toisinaan vähemmän. Sosiaalinen jännitykseni on eristänyt minua toisista ihmisistä. Toisinaan en ujoudeltani ole kyennyt katsomaan silmiin, enkä ole voinut välttyä väärinymmärryksiltä. Epävarmuuteni on myös vaikeuttanut työelämässä pärjäämistäni. Koska olen pelännyt joutuvani jälleen naurunalaiseksi, on kynnykseni kysyä neuvoja ollut korkea. Tämä on luonnollisesti hidastanut uuden oppimistani. Haasteisiini nähden tosin selviydyn työtehtävistäni hämmästyttävän hyvin.

Entisiä kiusaajiani kohtaan en tunne katkeruutta. Ymmärrän, että kovin nuorina he eivät tajunneet, mitä tekivät. Tiedän myös, että elämäni ei ole valmiiksi kirjoitettu; voin vaikuttaa sen suuntaan.

Hienoa, Partita, että lopulta pystyit puhumaan kiusaamisestasi terapiassa! Sinulla ei ole mitään hävettävää; et ole tehnyt mitään, minkä vuoksi olisit ansainnut jatkuvan huonon kohtelun. Elämä vain on toisinaan epäreilua. Jotta ongelmat lievenisivät, täytyy niiden syihin puuttua. 🙂👍

Kiitos kaikille rohkaisevista sanoista 🌻🙂🌻 Tässä männä viikolla otin ratkaisevan askeleen ja kävin juttelemassa terveydenhoitajan kanssa näistä asioista, ja nyt minulla on psykologin aika parin viikon päähän. Jotenkin on alkanut niin tympiä tämä oma tilanteeni, että jotain sille on tehtävä -ennen kuin on liian myöhäistä.. En tahtoisi sitten vanhainkodissa sängyn pohjalla maatessa harmitella, että hitto kun ei tullut silloin aikanaan uskallettua. Ainakin saan -toivottavasti!- tietää, mikä minussa on vialla, kun ei vaan onnistu..

Heippa wanhapiika
Kirjoittele tänne vaan miten olet elämässäsi edistynyt niin yritän sinua auttaa ja tukea niin siitä se elämä lähtee hiljakseen rullaamaan.
Mikäs asia sinua erityisesti tympii???
Ei sinussa ole mitään vikaa mutta meissä ihmisissä jokaisella on omat heikkoutemme / vahvuutemme se vaan pitää hyväksyä.
mutta on sitten heukkouksia tai vahvuuksia niin niitä kumpaakin osaaluetta voi itsessään hiljakseen kehittää ja mennä taas elämässä eteenpäin.
Mitäs suunnitelmia sulla on elämässä vähän pitemmällä ajanjaksolla???
meinaan vaan kun ihmisellä pitää olla haaveita, unelmia, suunnitelmia ja niitä hiljaisina hetkinä sit miettii niin sekin auttaa ja piristää elämää ja vaikka ne kaikki asiat ei toteudu niin kiva ainakin suunnitella.
Kivaa kevättä sulle

Hyvä juttu että "Wanhapiika" hait apua ja pääset terapian piiriin.

Tuntuu että Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen me koulukiusatut painauduimme entistä enemmän maanalle; olivathan koulusurmaajat kiusattuja jotka kostivat tekonsa pahimmalla tavalla. Tunsin itsekkin pelkoa omia vihantunteitani kohtaan ja painoin ne entistä syvemmälle koska pelkäsin mitä tapahtuu jos annan itseni vihata. Vihan kätkemisestä seurasi pohjatonta ahdistusta - en voinut vihata enkä siten löytänyt tietäni suruun.

Suru puhdistaa ja vie kohti uutta - surematon suru kalvaa mielen sisällä ja vie voimia. Pelkoja, ahdistusta, toistuvia masennuksia. Suru siitä etten tullut kuulluksi lapsena, ja suru ettei kukaan nähnyt tuskaani koulussa.

Huuh, onneksi kohta on kevät. Luonto aloittaa uuden elämän, toivottavasti myös minä.