Reptilianbrain kirjoitti 12.7.2010 14:21

Ymmärrän mitä ajat takaa ja tuollainen ajattelutapa tuntuu tutulta. Välillä musta tuntuu, etten pysty suhteuttamaan asioita mitenkään, vaan jos joku on joskus kohdellut minua huonosti tai tehnyt jotain muuta pahaa, niin muistan sen hyvin pitkän ajan jälkeen ja kostan asian johdosta vielä pitkänkin ajan jälkeen. Yleensä tekemäni asiat saattavat olla paljon pahempia kuin se mitä minulle on tehty. Oletan ihmisistä vain pahaa ja en osaa nähdä toisten hyvyyttä tai hyviä tekoja.

Aivan täysin tutulta tämäkin ajatusmalli tuntuu ja itse ainakin olen huomannut, että on mukava kuulla, että muillakin on samoja ajatuksia. Tarkemmin kun miettii niin, asiaan varmasti auttaisi se, että opettelisi tilanne-älykkyyttä. Tämän lisäksi myös se, että uskaltaisi luottaa intuitioonsa siinä, kehen haluaa itse luottaa ja jättää ne muut ihmiset sitten omasta elämästään loitommalle auttaisi varmasti tilannetta parempaan. Vai ovatko muut samaa mieltä?

Oot oikeassa. Kyl ihminen itse sisällään tietää kuka ansaitsee luottamuksen ja kuka ei. Ei kannata tuhlata omaa tai toistenkaan aikaa yrittämällä turhaan. Joistain vain huomaa jo puhumattakin samankaltaisuuden, joka voi pelottaakkin, en oikein osaa puhua sellaisessa tilanteessa luonnollisesti vaan jännitän kauheasti. Olen missannut pari mahdollisuutta tutustua samankaltaisiin ihmisiin. Ehkä vielä joskus.

samppa123 kirjoitti 15.6.2010 14:28

Onko sinulla kokemusta kiusattuna olemisesta? Itsellä on ollut monenmoista
kiusaamista ja nimittelyä, sekä ilkeitä juoruja ja monenmoista henkistä
ahdistelua. Valitettavaa on että hiljaisimmat, ujoimmat, kilteimmät ihmiset
joutuvat toisten kiusattaviksi. Myös se fakta että kiusaajat ja ilkeät ihmiset
voivat itse pahoin ja ovat aikuisena yhteikunnan hylkiöitä ei pidä paikkaansa.
Monet nauttivat kiusaamisesta ja saavat siitä itselleen kunniaa ja vahvistavat
paikkaansa sosiaalisessa ympäristössä. Itsellä ei riitä ymmärrystä kuinka
tällaisia ihmisiä voi olla olemassa ja kuinka heillä ei ole sympatiaa ja empatiaa
toisille ihmisille. Usein kiusaajat ja ahdistelijat kohoavat hyvin korkealle yhteiskuntajärjestelmässä,
ja taas ne kiusatut jäävät traumoineen ja ehkä pysyvine pelkoineen yksin, ja
yhteiskunnan järjestelmän jalkoihin! Eikö yhteiskunnan moraalia kuvasta
heikoimmista huolehtiminen.. tässä voin sanoa, että parannettavaa on paljon!

Sen takia kiusaajat saavat tehdä mitä huvittaa,koska työnantaja ei halua niihin puuttua ja työsuojeluviranomaiset ovat myös täysiä kämmenpeukaloita.Suomi on pohjoismaiden kärkimaa juuri työpaikkakiusaamisessa ja johtuu just näistä tahoista,joiden pitäisi ne hoitaa,vaan kun ei kiinnosta,kun saman palkan saa tekemättä yhtään mitään.Annetaan hienoja ohjeita häirikkökäytökseen liittyen mutta ei kiusaajat niistä välitä,koska jos mitään toimenpiteitä ei tapahdu,niin sellaset hienot ohjelappuset voi vetää vessan pöntöstä alas!

Sen takia kiusaajat saavat tehdä mitä huvittaa,koska työnantaja ei halua niihin puuttua ja työsuojeluviranomaiset ovat myös täysiä kämmenpeukaloita.Suomi on pohjoismaiden kärkimaa juuri työpaikkakiusaamisessa ja johtuu just näistä tahoista,joiden pitäisi ne hoitaa,vaan kun ei kiinnosta,kun saman palkan saa tekemättä yhtään mitään.Annetaan hienoja ohjeita häirikkökäytökseen liittyen mutta ei kiusaajat niistä välitä,koska jos mitään toimenpiteitä ei tapahdu,niin sellaset hienot ohjelappuset voi vetää vessan pöntöstä alas!

Tuo saattaa hyvinkin olla totta työpaikoilla. Minulla herää kuitenkin kysymys siitä, että
onko työnantajat sekä opettajat kouluissa kuitenkaan valmiit huomaamaan kiusaamista ja sen erimuotoja sekä kyvykkäitä puuttumaan siihen. Toisaalta voi myöskin olla niin, että kaikkea sitä mikä kiusatusta tuntuu kiusaamiselta ei lopulta olekaan sitä.

Tunnetteko te muut toisia kiusattuja? Ja oletteko keskustelleet kokemuksistanne toisten saman kohtalon kokeneiden kanssa? Itse en tunne ketään, mutta tiedän kyllä yhden, mutta en ole lähestynyt asian tiimoilta häntä. Minusta tuntuu, että se voisi auttaa minua, siis puhuminen. Täältä tuen saaminen tuntuu olevan aika haasteellista..

tiedän itse ainakin yhden kiusatuksi tulleen ihmisen. Emme kuitenkaan lähes koskaan keskustele hänen kanssaan asiasta. Ehkä aihe on tabu tai sitten meillä ei ole tarvittavaa yhteyttä asiasta keskusteluun.

Reptilianbrain kirjoitti 19.7.2010 15:45

Oot oikeassa. Kyl ihminen itse sisällään tietää kuka ansaitsee luottamuksen ja kuka ei. Ei kannata tuhlata omaa tai toistenkaan aikaa yrittämällä turhaan. Joistain vain huomaa jo puhumattakin samankaltaisuuden, joka voi pelottaakkin, en oikein osaa puhua sellaisessa tilanteessa luonnollisesti vaan jännitän kauheasti. Olen missannut pari mahdollisuutta tutustua samankaltaisiin ihmisiin. Ehkä vielä joskus.

Hei. Tuosta mitä tässä yllä olevassa lainauksessa kirjoitit tuli mieleen eräs kirja josta mietin, oisiko siitä mitään uutta ajatusta löydettävissä tuohon 'turhan yrittämisen' jonkinlaiseen laistamiseen(välttelemiseen)?

Liisa Keltikangas-Järvisen kirjassa Temperamentti, stressi ja elämänhallinta(WSOY2008) hän puhuu ujoudesta ja estyneisyysproblematiikasta. Ensin hän kirjoittaa estyneestä ja ei-estyneestä temperamentista, sitten ympäristön aiheuttamasta sosiaalisesta estyneisyydestä. Se on Kaganin teoria uusien asioiden lähestymisestä ja välttämisestä. Sitten hän esittää Grayn teorian samasta teemasta(BIS-BAS -teoria). (BIS eli toiminnan välttäminen; BAS eli toiminnan aktivoituminen). Kolmas esittämänsä teoria on Cloningerin teoria, jossa keskeistä elämyshakuisuus kontra riskien ja harmien välttäminen.

Välillä elämässä tuskastuu tunteeseen että kaikki on turhaa, ja toisaalta kuitenkin aika ajoin saa huomata, että joka asialla on oma merkityksensä ja jotenkin sittenkin elämää jollain lailla eteenpäin vievä vaikutuksensa; ranskalaisten sanonnan mukaan "vain ensi askel on vaikea", rohkeutta siis uusiin mahdollisuuksiin ryhtymisiin.

Kiitos vinkistä. Tutustun varmasti kyseiseen kirjaan. Iän myötä on toivottavasti helpompaa avata itselleen näitä mielensä 'kummallisuuksia'.

Yleensä tapaamani kiusatut ovat olleet niin pahassa päihdekierteessä ettei heidän kanssaan ole voinut keskustella tästä teemasta. Kumpa jotenkin saisi tämän tuntemani ihmisen tietoiseksi ongelmiemme samankaltaisuudesta. Hän vaikuttaa muutenkin jopa pelottavan samanlaiselta kuin minä. Tai sitten minun intuitio ei oikeasti toimi. En tiedä mistä tämä samankaltaisuus-fiksaatiokin on peräisin. Uskon vain tietäväni ketä tai mikä pystyisi auttamaan.

Tässä hiukan mun elämäntarinaa. Olen aina ollut ujo ja arka. Oikeastaan kiusaaminen ja ulkopuolisuuden tunne alkoi jo päivähoidossa, jossa olin ainoa tyttö, ja pojat kiusasivat minua. Muistan esikoulussa olleeni myös aika ulkopuolinen muiden lasten leikeistä. Todellinen kiusaaminen alkoi kuitenkin ala-asteella jossa olin pitkiä aikoja täysin vailla ystäviä ja minua haukuttiin, päälleni mm. heitettiin hiekkaa ja kerran minua heitettiin kovaa kengällä päähän. Erään tuskallisen päivän jälkeen minussa heräsi ensikerran itsetuhoisuutta, otin useita särkylääkkeitä oksentamisen toivossa niin että äiti ei pakottaisi minua seuraavana päivänä kouluun. Kun parin päivän päästä palasin taas sinne minulle sanottiin heti jotain siihen malliin, että olisit vain pysynyt poissa. Ylä- asteella minulle puhkesi toden teolla sosiaalisten tilanteiden pelko ja olin aivan shokissa joka päivä kun menin kouluun, tärisin ja sydän hakkasi tuhatta ja sataa.Jännitys levisi myös koulun ulkopuoliseen elämään tänä aikana, saatoin jännittää myös vanhempieni seurassa. Tottakai minua taas ryhdyttiin kiusaamaan. Masennuin ja aloin viiltelemään ja lopulta yritin itsemurhaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Tässä vaiheessa pääsin vihdoin terapiaan mikä viimein alkoi parantamaan oloani. Lukiossa kiusaamista ei onneksi ollut, mikä ehkä johtui siitä että hankkiuduin korkean keskiarvorajan omaavaan paikkaan tai sitten ihmiset vain olivat jo enemmän aikuistuneet. Terapeuttini neuvosta meille hankittiin internet jonka kautta olen pystynyt solmimaan pitkästä aikaa ihmissuhteita (minulla ei ollut yhtään ystävää noin 6:n vuoteen) Kuitenkaan vieläkään, monien terapia vuosien jälkeen en ole täysin tervehtynyt. Työnteko/ työpaikan saaminen on vaikeaa, jännitän edelleen- vaikka vähemmässä määrin mutta kuitenkin. Ystävien saaminen on edelleen hankalaa. Käytän joka viikko alkoholia ja pelkään, että siitä tulee minulle vielä ongelma. Pelkään monia asioita kuten autolla ajamista, asioiden hoitamista, sairauksia, että läheiseni kuolevat, poikaystävä jättää yms. Jooh...ja itsetunto on kamalan surkea... 😞

Koskettava tarina ja jotenkin niin kovin tuttu.. Alkoholi on toiminut myös minun piilopaikkana jo vuosia. Se pelottaa. En usko enää ikinä pärjääväni ilman lääkkeitä missään, ikinä. Pelkään ihmiskosketusta, vaikka samalla kaipaan sitä kuollakseni. Työelämä on mahdotonta. Ei onnistu kuitenkaan. Miksi pitää erottua niin selvästi? Miksi vihan pitää jatkua vieläkin. Ulkopuolisuus on niin tuttua. Näytteleminen selviytymistä ja tunteet kuolleita. Toisinaan olen toivonut kokevani jopa intohimoa, vielä joskus. First you must learn how to smile while you kill..

Ei ole tullut kirjoiteltua tännekkään taas aikoihin, mutta eipähän täällä näytä ruuhkaa pahemmin olevan. On vähän ikävä ollut tätä palstaa ja toisten kirjoituksia, varsinkin yhden ihmisen, miltei ainoan, joka juttujani on kommentoinut.

Näin painajaista luokkakokoukseen osallistumisesta, mutta en sellaiseen ikinä tule osallistumaan, ikinä, vaikka kutsu kävisi. Ovatko muut osallistuneet luokkakokouksiin ja mikäli ovat, niin millainen se kokemus oli? ahdistava vai palkitseva?

täällä yksi koulukiusattu ja väärinkohdeltu!
olen nyt 29v. mutta syrjiminen ja kiusaaminen on jättänyt syvät arvet,on hyvin vaikea luottaa ihmisiin ja itsetunnon kanssa jatkuvaa taistelua!☹️
tunnen olevani kaikessa aina altavastaajana.. ihmisten ilmoilla kuvittelen että musta puhutaan pahaa,tarkkailen ja mietin mitä teentai miten sanon. pelkään että ihmiset pitää mua tyhmänä tms.

vielä aikuisiällä,kun kävin ammattikoulua mut jätettiin luokan ulkopuolelle. se oli siis henkistä kiusaamista,systemaattista. koko muulla luokalla oli kuin sanaton sopimus ettei muhun tarvitse reagoida eikä puhua jne. mutta mua kuitenkin tarkkailtiin kokoajan ja mokista nousi äläkkä ja osoittelu :// on niin nöyryyttävää jäädä yksin muiden ulkopuolelle,joutuu olemaan kuin näkymätön muille.siinä viimeisetkin itsetunnon rippeet meni!

myönnän että olen vihainen ja katkera noille kiusaajille enkä toivo heille mitään hyvää! ehkä on väärin ajatella näin,mutta mikä oikeus heillä on kohdella toisia tuolla tavoin?! etenkin,kun itse olin ystävällinen kaikille. ehkä sitten liian kiltti... en osannut puolustaa itseäni,hieman vaikeaa se onkin koko muuta luokkaa vastaan alkaa taistella..

Tsemppiä toivon kaikille kiusatuille!<3

Ala-asteella pidin koulunkäynnistä paljon, oli kavereita, harrastuksia jne. Yläasteella kaikki muuttui. Uudella luokallani ei ollut yhtäkään aiemmista kavereistani. Olen ollut aina hiljainen. Jouduin koulukiusatuksi. Kiusallista sanailua, haukkumasanoja ja pientä tönimistä sain kärsiä. Aikaa siitä on jo reilusti yli kymmenen vuotta, mutta edelleen se kaikki vaikuttaa elämääni ja on tässä välillä vaikuttanut moneen asiaan.

Yläaste aikana pyrin viettämään välitunnit ja hyppytunnit mahdollisimman rauhallisessa paikassa. En käynyt syömässä koulussa juuri koskaan, piilottelin jossain nurkassa istumassa. En osannut kertoa asiasta kenellekkään ja se osaltaa on kai vaikuttanut siihen, että edelleen asiat pyörivät usein mielessä, koska en niitä ole koskaan kunnolla ääneen puhunut läpi.
Muissa myöhemmissä opinnoissani olen ollut koulussa hiljainen, en ole vastannut tunnilla, pelkään jotenkin aina että vastaan väärin ja minulle nauretaan. Esitelmien pitäminen on ollut tuskaa. Välttelen koululla kulkemista mahdollisimman paljon. Jotenkin kouluun meno herättää edelleen usein pienen paniikin sisälläni.

Lisäksi olen entistä arempi tutustumaan uusiin ihmisiin ja puhumaan omista asioistani. Kaipaan niin sitä hiljaista, mutta silti rohkeaa minää. Miten se kaikki itsevarmuus katosi ja minusta tuli se mitä nyt olen. Tahtoisin niin olla itsevarma ja tuoda rohkeasti mielipiteeni esiin yms...Mut jotenkin kaikki se vaan on niin vaikeaa. Miten ne monet inhottavat hetket yläasteelta pyörii edelleen mielessä..

Täällä myös yksi koulukiusatuksi joutunut ihminen. Olen nyt 43-v. joten kiusaamisesta on jo yli 30 v aikaa. Kiusaaminen alkoi ensimmäisellä luokalla ja jatkui lähes taukoamatta yläasteelle saakka. Lukio oli ehkä elämäni sosiaalisesti parasta aikaa. Yliopistossa eristäydyin kaikesta opiskelijatoiminnasta ja iltaelämästä. Kiusaaminen oli enimmäkseen henkistä laatua, haukkumista, uhkailua ja kiristämistä. Fyysisellä puolella se oli mm. tönimistä ja jopa kasvoille sylkemistä. Kiusaaminen aiheutti minulle lähtemättömät jäljet sisimpääni, joita nyt työpsykologin ja tukihenkiön kanssa yritän selvitellä. Olen ollut masentunut ja olen sitä tälläkin hetkellä. En vieläkään kykene luottamaan kehenkään ihmiseen niin paljon etä voisin kutsua häntä sydänystäväkseni. Minulla on perhe ja hyvä työ. Siihen minun tämänhetkiset sosiaaliset kontaktini paljolti rajoittuvatkin.
Vihaan kiusaajiani todella paljon. Olen alkanut ymmärtää että tuo viha on syönyt minua sisältäpäin jo pitkään. Yritän nyt löytää keinoja vihani voittamiseski, anteeksi en pysty koskaan kuitenkaan antamaan. Pitkään elin vain vihani voimalla päivästä toiseen. Tunnen itseni myös täysin arvottomaksi ihmiseksi jolle kuka vain saa tehdä mitä vain.

Minäkin tunnustaudun koulukiusatuksi! Ala-asteella se alkoi ja muistan lintsauskierteeni siitä alkaneen. Yritin myös hengen itseltäni kuudennella luokalla riistää mutta mitäpä pikkutenava olisi osannut, onneksi. Ylä-asteelle mentäessä porukka hajosi ja kiusaaminen väheni merkittävästi, joskus joku saattoi käytävällä huudella mutta onneksi se ei ollut enää niin dramaattista kuin aiemmin.
Lisäksi kotonakin elämä oli yhtä henkistä kidutusta koulukiusaamisen lisäksi.☹️
Huomasin myöhemmin kaikenlaisen opiskelun olevan minulle vaikeaa tuon koulukiusaamistaustan takia, aina halusin vältää koulupäivät, myös ammattikoulussa. Sain kuitenkin tutkinnon suoritettua. Töissä olen aina tykännyt käydä ja töihin lähtö ei ole koskaan ollutkaan sillä tavalla ahdistavaa kuin kouluun lähtö oli.
Olen myös ujo ja arka ja uusien ihmisten kanssa käyminen aikuisenakin on vaikeaa, luultavasti juuri koulukiusaamisen takia. Tai jos tapaan kivan ihmisen josta voisin pitää ystävänä, ajattelen usein ettei se oikeasti voi minun seurastani olla kiinnostunut! Monet hyvät, ihanat ystävät ovatkin jääneet unholaan koska olen ollut liian "laiska" pitämään yhteyttä. Nyt Facebookin valtakaudella olen yrittänyt korjata virhettäni. Onneksi olen näin vanhempana tajunnut että hei, joku saattaa ihan oikeasti pitää minusta!☺️❤️
Täytyy myös kertoa, että aviomieheni on rempseä, huumorintajuinen kaveri josta kaikki pitävät. Hän osaa keskustella myös tuntemattomien kanssa, luonteenpiirre jota aina olen ihaillut. Hän tunnustaa olleensa koulukiusaaja.☹️ Olemme asiasta keskustelleet ja hän kertoo katuvansa syvästi sitä että oli kiusaaja. Lapsiltaankin hän aina kysyy ettei ketään heidän luokassa kiusata ja ethän vaan sinä koskaan kiusaa.

Myös yksi poika, joka kiusasi minua ala-asteella on minun nykyinen (uskallanko sanoa) aika läheinen tuttavani ja mieheni ystävä. Mieheni tutustui häneen vasta tavattuamme. Eli tämmöinenkin on mahdollista.
En voi kuitenkaan sanoa olevani täysin ehjä, aina asian ajatteleminen kivistää ja rinnasta raastaa varsinkin kun kuulen sen kappaleen; "Syvälle sydämeen sattuu". Mutta tunnen olevani sujut asian kanssa, ainakin tällä hetkellä kun elämä on täynnä kaikkea muuta vaikeaa.
Voimia kaikille kiusatuille!🙂🌻