Syytin myös itseäni ongelmistani aikaisemmin, enkä hakenut apua, koska ajattelin olevani viallinen jotenkin.. Kesti aika kauan ennen kuin tajusin olevani syytön kiusaamiseen, mutta epäonnistumiset ja kritiikin otan vieläkin liian henkilökohtaisesti. Ajattelen, etten pysty elää norm. työelämässä, pidän varsinkin yritysmaailmaa hyvin kylmänä ja raadollisena maailmana, jossa en voi pärjätä. Koulu sujuu, mutta työ ei. En usko pärjääväni. Ns. tuntemattomille minun on helpompi avautua, koska se on tilanne missä ei voi menettää mitään, ymmärrättekö yhtään mitä tarkoitan? kirjoitan hieman epäselvästi välillä. Mielialat vaihtelee liikaa. Kyllä toisten sanat auttaa hyvin paljon, varsinkin tiettyjen, erityisten ihmisten.

Munkin on pakko kertoo nää.

Mua kiusattiin heti peruskoulun ekalta luokalta lähtien. Koko ala-asteen se oli semmosta haukkumista, porukasta pois jättämistä, juoruilua, sellasta henkistä.. Yläasteelle kun menin ja nää ala-asteen kiusaajat meni toiseen kouluun, ajattelin että se helpottuu ja saan käydä edes jokusen vuoden koulua rauhassa, pelkäämättä, että ei tarvitse enää itkeä koulussa, kotona ennen kouluun lähtöä, illalla, koulumatkoilla.. Mutta sit se muuttui fyysiseksi, ekaks nämä kiusaajat olivat mun kavereita, tultiin tosi hyvin juttuun (luulin niin) ja "pääkiusaaja" esitti jotain parasta kaveria... oikeesti ne kaikki käytti hyväks, olin niille kiltti kun olin onnellinen et sain kavereita eikä mua kiusata.. annoin rahaa, ostin kaikenlaista, hankin alkoholia ja tupakkaa.. mitä ne ikinä keksikään pyytää. Varastin niille päihteitä yhdeltä mun elämän tärkeimmistä ihmisistä, isältä. Se sattu niin paljon ja häpeen sitä vieläkin, vaikka isä tietää miksi niin tein yms.. Tein mitä vaan kunhan sain kuulua niiden jengiin. Sillon mua ei uskaltanu kukaan kiusata, olin koulun kovisjengin "jäsen".

No, jossain vaiheessa talvella alkoi ekaksi haukkuminen, sitten käytiin käsiksi.. Näitä oli siis tyttöjä ja poikia. Ite oon tyttö (en ymmärrä, et 16-vuotias jätkä hakkaa jotain 13-vuotiasta tyttöö...). Koulupäivät olivat helvettiä, häpesin kulkea koulussa kun kaikki tiesi et mua kiusataan. Niiden perättömien juorujen lisäksi... Opettajat ei puuttunu, vaikka isä otti luokanvalvojaan yhteyttä että mua kiusataan koulussa ja siks ei oo näkyny pariin viikkoon kun en vaan pysty tuleen. Olin ihan rikki, siinä oli samaan aikaan muutakin hässäkkää elämässä, masennuin täysin.. No, kun ei mua koulussa näkynyt niin nää kiusaajat alko vainoon mua vapaa-ajalla.. hakkas, haukku, töni, potki, kaato maahan... mitä ikinä keksikään.
olin säästänyt rahaa ja otatin lävistyksen huuleen. Eräs kiusaajaporukan tyttö tuli kerran illalla kun olin menossa kotiin huutamaan mulle että olen menossa iskemään sen tytön poikaystävää... sanoin että mistä oot tommosta saanu päähäs, et en tosiaan koske varattuihin.. yritin päästä tilanteesta pois, mutta ne esti ja se tyttö kun oli hakannut hetken aikaa, repäisi sen mun lävistyksen pois; huuli halkes pahasti, pari tikkiä piti mennä laittaan. sanoin vaan et kaaduin.

No, sitten yks kiusaajaporukan tyttö(joka oli "kaverini", mutta katsoi aina vain sivusta kun muut kiusasivat) tuli sanomaan et nyt mennään sanoon opettajalle. Ei ne mitään uskonu. "SE KUULUU NUORUUTEEN JA MURROSIKÄÄN" oli vastaus. TÄH??!! Murrosikään ja nuoruuteen ei mun mielestä kuulu minkäänlainen koulukiusaaminen, henkinen/fyysinen satuttaminen, ei se oo normaalia.

Pari viikkoo eteenpäin tää sama kaveri tuli hakemaan mut rehtorin puheille. Mulla oli naama ihan mustelmilla ja naarmuilla, rehtori jotenkuten usko (tuli semmonen olo et syytti mua...) ja yllätys,yllätys, sain koulukuraattorille ajan jossa kuraattori vaan syytti mua koko asiasta ja sit rehtori otti mut ja kaks kiusaaajatyttöö samaan aikaan keskustelemaan asiasta...

Luulikohan se et siinä mitään uskaltaa sanoa..

No sit olin 8. luokalla puolet osastolla ja kävin siellä koulua, sain numeroita nostettua. Ysin kävin omassa koulussa, kiusaajat eivät enää siellä olleet. Mutta se oli raskasta, kaikki ne käytävät, vessat, piilopaikat, pihat... kaikissa oli vaan pahoja, ahdistavia muistoja. Mut pystyin jotenkin kuitenkin käymään siellä.

Nää jutut on jättäny sosiaalisen vamman, ennen en ees kauppaan pystyny yksin lähteen.. Oon hirveen varautunu ihmisten, varsinkin uusien tuttavuuksien, kanssa, en luota yms yms...

Tän lisäks olin pari vuotta suhteessa jossa koin koko ajan henkistä ja fyysistä väkivaltaa..

Kauheehan se tällein jälkeenpäin on miettiä mitä kaikkea on joutunu kokeen mut ei voi mitään, joillekin on jaettu ne paskat kortit ja mä vaan oon yks niistä onnettomista...

Reptilianbrain kirjoitti 2.7.2010 17:46 Kesti aika kauan ennen kuin tajusin olevani syytön kiusaamiseen, mutta epäonnistumiset ja kritiikin otan vieläkin liian henkilökohtaisesti. Ajattelen, etten pysty elää norm. työelämässä, pidän varsinkin yritysmaailmaa hyvin kylmänä ja raadollisena maailmana, jossa en voi pärjätä.

Tuokin kuulostaa todella tutulta ajattelutavalta. Kritiikin luulee kohdistuvan itseensä, vaikka käytännössä se kohdistuu siihen työhön, jota tekee. Kritiikistä pitäisi pystyä parantamaan omaa työpanostaan. Sitä varten kritiikki usein annetaan.

Reptilianbrain kirjoitti 2.7.2010 17:4

Ns. tuntemattomille minun on helpompi avautua, koska se on tilanne missä ei voi menettää mitään, ymmärrättekö yhtään mitä tarkoitan? kirjoitan hieman epäselvästi välillä. Mielialat vaihtelee liikaa. Kyllä toisten sanat auttaa hyvin paljon, varsinkin tiettyjen, erityisten ihmisten.

Kyllä minä ainakin ymmärrän mitä tarkoitat. Juuri tuo menettämisen pelko on todella voimakas ainakin mielestäni oikeasti loukatuilla.

Tää palsta on auttanut mua todella paljon. Varsinkin nyt, kun kauheita asioita tapahtuu ympärillä. Kiitos kaikille, etenki mari4, kiitos, et oot jaksanu kommentoida mun turhia juttuja.

mua ei fyysisesti kiusattu kovin paljoa, mut sitäkin tapahtu. Fyysinen kokoni autto hillitsee sitä. Luettuani toisten kertomuksia, mä häpeän valittaa ongelmistani. Ne on niin pieniä ja mitättömiä..

Reptilianbrain kirjoitti 5.7.2010 14:5

Tää palsta on auttanut mua todella paljon. Varsinkin nyt, kun kauheita asioita tapahtuu ympärillä. Kiitos kaikille, etenki mari4, kiitos, et oot jaksanu kommentoida mun turhia juttuja.

Kiitos myös itsellesi. Olen itsekin löytänyt teksteistäsi uusia näkökulmia myös itselleni. Kiitos siitä!

On todella hienoa pystyä jakaa kokemuksiaan muiden samanlaisten kanssa. Tälläisenä päivänä etenkin. Jotain todella järkyttävää on sattunut. Kiitos paljon, vielä. Toiv. osaat arvostaa itseäsi.

nibris kirjoitti 2.7.2010 22:28

Ysin kävin omassa koulussa, kiusaajat eivät enää siellä olleet. Mutta se oli raskasta, kaikki ne käytävät, vessat, piilopaikat, pihat... kaikissa oli vaan pahoja, ahdistavia muistoja. Mut pystyin jotenkin kuitenkin käymään siellä.

Nää jutut on jättäny sosiaalisen vamman, ennen en ees kauppaan pystyny yksin lähteen.. Oon hirveen varautunu ihmisten, varsinkin uusien tuttavuuksien, kanssa, en luota yms yms...

Kauheehan se tällein jälkeenpäin on miettiä mitä kaikkea on joutunu kokeen mut ei voi mitään, joillekin on jaettu ne paskat kortit ja mä vaan oon yks niistä onnettomista...

Noi piilopaikat ovat piinallisen tuttuja myös mulle. Ja nykyään henkisistä piilopaikoista on tullut niitä elämän todellisia sudenkuoppia. Ne pilaa kaiken. Tarvii vain toivoa, et pystyy nousemaan sieltä pois. Omat murheet tuntuu taas niin turhiltaa, kun toiset taistelee hengestään. Nouskaa kaikki ylös niistä sudenkuopista.

Ja muista Nibris, että sä pystyt ite vielä parantaa ne sulle jaetut kortit. Meillä on vain yksi elämä ja se kannattaa elää kunnolla. Auttais tietty jos löytäis vielä ne oikeat ihmiset ympärilleen.

Ei nämä kaikki jutut taida kuulua ihan tämän otsikon alle, mut en keksi muutakaan, kun on niin heikko olo. Kaikki on muuttunut. Vaikeaa uskoa enää edes niihin uskon riekaleisiin, joista pidin kiinni niin kauan.

Olihan se aika lapsellista uskoa, että kirjoittaminen tai mikään ratkaisisi mitään. Kirjoitan taas arvoituksin, mutta olen vain sellainen, enkä sitä pysty muuttaa, enkä haluakkaan. Miten lähimmäisten menetykseen voi ikinä tottuakkaan. Vahva voin olla, mutta mitä hyötyä siitäkään on? yksinpuhelu jatkukoon.

Minä olen outo, omituinen tai vähintään erikoinen. Näin sanon aina itselleni. Toteutanko omaa vai piinaajieni tahtoa? kuka minä oikeasti olen? outo ainakin. Miksi? kiusattiinko minua, koska olen outo vai pidänkö itseäni outona, koska minua kiusattiin?

Miksi ajattelen kaikkien ajatuksieni poikkeavan ns. Valtavirran ajatuksista? ystäväni eivät tunnu oikeilta,vaan jokainen ajaa vain omaa salattua agendaansa. En mennyt ikinä ravintolaan hakemaan seuraa, vaan rauhallisuutta, voitteko uskoa? humalluin ja tuijotin seinää. Ei minulla ole ongelmia alkoholin suhteen, enhän käyttänyt sitä edes alaikäisenä. Mikä tämän kirjoituksen tarkoitus on? saada vastaus sille ketä minä olen? olenko outo vai erikoislaatuinen? olen miel. outo kuin normaali. Auttakaa mua löytää itseni niin ehkä löydät samalla jotain itse?

Onko kukaan muu huomannut itsessään sellaista piirrettä, että kun itseä on jotenkin sanoin tai teoin loukattu alkaa loukata toista vaikka tavallaan syytä ei siihen olisikaan.
Tarkoitan tällä sitä, että itsestä tuntuu niin väärältä se, että jokin asia ei menekään aivan kuin olisi itse halunnut?

Mietin sellaista, että ovat muut täällä foorumilla käyvät huomanneet itsessään sellaista piirrettä, että tietynlaisissa tilanteissa loukkaantuvta turhista ja jopa saattavat satuttaa toista sanoin, koska ajattelee vain omaa itseään ja sitä kuinka MINUA on luokattu?

mari4 kirjoitti 11.7.2010 12:29

Onko kukaan muu huomannut itsessään sellaista piirrettä, että kun itseä on jotenkin sanoin tai teoin loukattu alkaa loukata toista vaikka tavallaan syytä ei siihen olisikaan.
Tarkoitan tällä sitä, että itsestä tuntuu niin väärältä se, että jokin asia ei menekään aivan kuin olisi itse halunnut?

Ymmärrän mitä ajat takaa ja tuollainen ajattelutapa tuntuu tutulta. Välillä musta tuntuu, etten pysty suhteuttamaan asioita mitenkään, vaan jos joku on joskus kohdellut minua huonosti tai tehnyt jotain muuta pahaa, niin muistan sen hyvin pitkän ajan jälkeen ja kostan asian johdosta vielä pitkänkin ajan jälkeen. Yleensä tekemäni asiat saattavat olla paljon pahempia kuin se mitä minulle on tehty. Oletan ihmisistä vain pahaa ja en osaa nähdä toisten hyvyyttä tai hyviä tekoja. Välillä pidän itseäni hirveänä ihmisenä, jolla on vain teennäisiä tunteita. Tämän myöntäminen on vaikeaa, mutta kai se on askel johonkin suuntaan?

En tiedä tekeekö tuo toisista ihmisistä pahaa ajatteleminen itsestä kuitenkaan pahaa ihmistä. Minun kaveripiiriini kuuluu tällä hetkellä kanssa ihminen, joka tekee täysin samaa eli epäilee kaikkia ihmisiä.
Ehkä se tosiaan on hyvä asia, että itse uskaltaa myöntä asian täälläkin.

Minä jouduin ala-asteella kiusatuksi,, uusi maa, uusi kieli, ja uusi koulu
Kaikkehan sitä sai kokea, mutta kyllä se on jälkensä jättänyt pysyvästi. Tästä on aikaa 40v.🙂🌻