Tarinasi oli sydäntäsärkevä. Jaksan ihmetellä, että lukiossa tuollaista harrastetaan. Kuvittelisi, että jo sinne mennessä ihmiset oppisivat käyttäytymään.

Kävin itse ammattikoulua pienellä paikkakunnalla peruskoulun jälkeen. Valitsin tämän koulun siksi, koska halusin pois kotipaikkakunnaltani ja eroon kiusaamisesta. Ylä-aste oli yhtä helvettiä. En mielestäni ollut kovin erilainen kuin muut, olin tavallinen teinityttö, joka halusi viettää aikaa kavereiden kanssa. Yksi luokkalaisemme valitsi minut uhrikseen. Olin jo ala-asteella ollut sen hampaissa, olemassaolonikin varmaan herätti hänessä inhoa, vaikka en ollut koskaan tehnyt sille mitään. Kiusaamiseen puututtiin vasta sitten, kun se kantautu rehtorin korviin, mutta silloiset "kaverit" käänsivät minulle selkäni. Olin yksinäinen ja epäonnistunut, arvosanani laskivat laskemistaan. Peruskoulun päättötodistus oli niin huono, että hävettää.

Jatkoin elämääni peruskoulun jälkeen menemällä opiskelemaan pienelle paikkakunnalle. Olin epävarma nuori, itseluottamus oli nollassa enkä kestänyt koulukavereiden "huumoria". Heidän ns. huumorinsa oli minun pilkkaamista, kustannuksella pilailemista ja mitä kauheempien lempinimien keksimistä. Minähän se tyhmä ja huumorintajuton tietenkin olin. Eka vuoden jälkeen sairastuin masennukseen. Mikään ei enää tuntunut hyvältä, yritin masennuksestani puhua muille. Minulle vain naurettiin, sain kuulla, että olin huomionkipeä ja ties mitä muuta. Aloin kärsiä paniikkihäiriöstä. Joskus luokassa istuessani kuvittelin, että kaikki nauraa minulle. Kuulin päässäni vain ihmisten naurun ja monta kertaa juoksin luokasta pois sydän kurkussa. Kukaan ei minun "katoamistemppuja" ymmärtänyt, enhän minä masentunut koskaan ollut, huomionkipeä vain. Keskeytin koulun ja pelkäsin kuollakseni, että löydän tavarani pihalta, mutta niin ei kuitenkaan käynyt.

Olen nyt jo aikuinen, valmistunut ammattiin ja saanut hyvän työpaikan. Olen työnohessani opiskellut enkä voi sanoa, että olisin mitenkään epäonnistunut elämässäni. En voi siltikään unohtaa tätä kaikkea, olen kerännyt itsetuntoni palasia vuosia. Olen yrittänyt katsoa vain tulevaisuuteen, mutta kaikki tämä paska on jäänyt kummittelemaan. Nämä ihmiset eivät vain tule koskaan ymmärtämään, mitä minulle aiheuttivat.

On se todella hirvittävää, miten raaka voi ihminen olla ja ilmeisen helpostikin.

Me ihmiset pystymme todella moneen!

Hyvää jatkoa sinulle ja kiitos kirjoituksestasi! Se on tärkeä ja puhutteleva.

Nämä teidän tarinanne olivat niin samankaltaisia mitä itsekin olen kokenut että piti kirjoittaa oma kokemukseni.
Minun koulukiusaaminen alkoi heti koulun aloitettuani tosin silleen selän takana.
Myöhemmin minua alettiin haukkua päin kasvoja ja sama jatkui yläasteella,tosin silloin oli paljon isompi joukko kiusaajia..melkolailla puoli koulua.
Inhosin itseäni eikä opiskeluni sujunut mutta sain kuitenkin päättötodistuksen.
Yläasteen jälkeen hain ammattikouluun mutta peruin paikkani kun huomasin, että pahin kiusaajani ala-asteelta oli tulossa samalle luokalle.
Jäin kotiin pitämään välivuotta joka sitten venyi moneksi vuodeksi.
Vihasin ja pelkäsin kaikkia nuoria ja sairastuin masennukseen 2005 sen verran pahasti,että piti hakea apua. Toki olin jo aikaisemmin masentunut mutta se oli ottamassa ylivaltaa. Todettiin keskivaikea masennus ja sain lääkityksen.

Tänä päivänä minulla eri ole vielä ammattia mutta tarkoitukseni ja toiveeni on saada sellainen jonain päivänä 🙂
En pelkää enää nuoria koska pystyin ja päätin kohdata heidät ja lähdin ammattikouluun 2010 syksyllä. Ala ei kuitenkaan ollut minua varten joten se jäi kesken mutta todella iloinen olen siitä että pystyin menemään sinne.

Kannustan kaikkia kiusattuja puhumaan asiasta kotona(jota itse en tehnyt),rehtorille tai jollekin ammatti-ihmiselle tai terveydenhoitajalle joka opastaa asiassa eteenpäin. Helpottaa paljon elämää!!
Tsemppiä kaikille jotka olette kokeneet tämän🙂🌻

Meitä kiusattuja on enemmän kuin mitä tiedetäänkään. Lähipiirissäni on usealla vaikka kuinka paljon eri asteista kiusaamista ollut ja on edelleen. Jotkut kovettivat kuoren ja antoivat takaisin samalla mitalla ja jotkut väistelivät ja useat lannistuivat. Meitä on paljon 40-60 luvulla syntyneitä, jolloin ei ollut mitään muuta keinoa kuin yrittää vain pärjätä jollain keinolla ja joskus oli suurperhe jonka jäsenten keskellä oli yksi tai kaksi jota kiusattiin. Pahintahan on se ettei ole mitään paikkaa maailmassa missä ei joku kiusais tai olis ilkeä. Kummasti sitä vain ihminen keksii keinon selviytyä. Ehkä kuitenkin siellä oli yksi ihminen, joka katsoi edes hyväksyen tai sanoi lempeän sanan, sekin riitti.
Minulla on muisto äidinäidistä joka oli kaikkia kohtaan yhtä tasapuolinen ja lempeä.

~sirpale~ kirjoitti 19.1.2012 19:23

Tarinasi oli sydäntäsärkevä. Jaksan ihmetellä, että lukiossa tuollaista harrastetaan. Kuvittelisi, että jo sinne mennessä ihmiset oppisivat käyttäytymään.

Kävin itse ammattikoulua pienellä paikkakunnalla peruskoulun jälkeen. Valitsin tämän koulun siksi, koska halusin pois kotipaikkakunnaltani ja eroon kiusaamisesta. Ylä-aste oli yhtä helvettiä. En mielestäni ollut kovin erilainen kuin muut, olin tavallinen teinityttö, joka halusi viettää aikaa kavereiden kanssa. Yksi luokkalaisemme valitsi minut uhrikseen. Olin jo ala-asteella ollut sen hampaissa, olemassaolonikin varmaan herätti hänessä inhoa, vaikka en ollut koskaan tehnyt sille mitään. Kiusaamiseen puututtiin vasta sitten, kun se kantautu rehtorin korviin, mutta silloiset "kaverit" käänsivät minulle selkäni. Olin yksinäinen ja epäonnistunut, arvosanani laskivat laskemistaan. Peruskoulun päättötodistus oli niin huono, että hävettää.

Jatkoin elämääni peruskoulun jälkeen menemällä opiskelemaan pienelle paikkakunnalle. Olin epävarma nuori, itseluottamus oli nollassa enkä kestänyt koulukavereiden "huumoria". Heidän ns. huumorinsa oli minun pilkkaamista, kustannuksella pilailemista ja mitä kauheempien lempinimien keksimistä. Minähän se tyhmä ja huumorintajuton tietenkin olin. Eka vuoden jälkeen sairastuin masennukseen. Mikään ei enää tuntunut hyvältä, yritin masennuksestani puhua muille. Minulle vain naurettiin, sain kuulla, että olin huomionkipeä ja ties mitä muuta. Aloin kärsiä paniikkihäiriöstä. Joskus luokassa istuessani kuvittelin, että kaikki nauraa minulle. Kuulin päässäni vain ihmisten naurun ja monta kertaa juoksin luokasta pois sydän kurkussa. Kukaan ei minun "katoamistemppuja" ymmärtänyt, enhän minä masentunut koskaan ollut, huomionkipeä vain. Keskeytin koulun ja pelkäsin kuollakseni, että löydän tavarani pihalta, mutta niin ei kuitenkaan käynyt.

Olen nyt jo aikuinen, valmistunut ammattiin ja saanut hyvän työpaikan. Olen työnohessani opiskellut enkä voi sanoa, että olisin mitenkään epäonnistunut elämässäni. En voi siltikään unohtaa tätä kaikkea, olen kerännyt itsetuntoni palasia vuosia. Olen yrittänyt katsoa vain tulevaisuuteen, mutta kaikki tämä paska on jäänyt kummittelemaan. Nämä ihmiset eivät vain tule koskaan ymmärtämään, mitä minulle aiheuttivat.

Hei!

Ensinnäkin; kiitos kaikille teille ihanille ihmisille kommenteistanne ja sinulle erityisesti kirjoituksestasi. On todella hienoa, että olet päässyt sillä tavalla kiusaamisen yli, että olet pystynyt hankkimaan itsellesi koulutuksen ja kunnollisen ammatin, voit olla ylpeä itsestäsi! Minä ainakin onnittelen sinua ihan aidosti, koska itse todennäköisesti tulen olemaan aina ulkopuolinen. Tietenkin aion opskella tutkintoni loppuun, sillä olen kuntoutunut täysin työkykyiseksi, se on sitten eri asia, kelpaanko työmarkkinoille.

Hyvä, että kiusaamisesta puhutaan ja puhe ja keskustelut jatkukoon. Voi kunpa jokainen nuori ihminen saisi kasvaa aikuiseksi RAUHASSA! Minä olen maksanut kiusaamisesta todella kovan hinnan.

Kiusatun ei ole helppoa kertoa kiusaamisestaan, aikuisten velvollisuus on tarkkailla, onko koulussa jotain sellaista, että aihetodisteiden perusteella on syytä epäillä jotakuta kiusattavan. Minä en pystynyt kertomaan kenellekään, että minua kiusataan. Kiusaajat uhkasivat polttaa minut elävältä, jos kantelisin heistä ja kaikenlisäksi häpesin kiusattuna olemista ja ajattelin sen olevan omaa syytäni, mitäs olin ruma.

En pysty antamaan anteeksi kiusaajalleni, vaikka en olekaan katkera. Hän on menestynyt elämässään hyvin. Hän ei tiedä, miltä tuntuu, kun joutuu käyttämään nukkavieruja vaatteita, ei hänellä ole aavistustakaan, millaista on, kuin joutuu käymään jatkuvaa selviytymistaistelua. Kaupassa joutuu laskemaan, mihin vähät rahat oikein riittävät ja kun joka päivä ei saa edes lämmintä ateriaa syödäkseen! Vihaan häntä, anteeksi vain. Toivon, että jonain päivänä pystyn antamaan hänelle aidosti anteeksi. Hän tietää, mitä on minulle tehnyt, silti hän ei ole koskaan pyytänyt minulta anteeksi ☹️

Kiitos vielä kommenteistanne, hyvää jatkoa kaikille, tällaisia tarinoita ei saisi syntyä missään, kunpa ihmiset oppisivat kunnioittamaan toisiaan. Oma mottoni on, ettei jokaisesta tarvitse pitää, mutta kaikkia on kunnioitettava!!!

Hei!

Vaikka päätin Facebookin ja Twitterin takia olla kirjoittamatta tänne, niin en silti voinut olla kuitenkaan reagoimatta vielä ainakin kerran. Kiusaaminen jättää aina jälkensä. Pitkään jatkuneesta kiusaamisesta voi syntyä luonnollisesti masennus, ja sitten alkaa kaiken psykiatrisointi. Näin uhrista tulee usein yhteiskunnan mielenterveyspalvelujen asiakas. Kiusaamiseen tulisi mielestäni puuttua ajoissa ja kokemus tulisi ottaa tosissaan paikassa jossa se syntyy. Kiusaaja on itse aina avun tarpeessa ja puolensa saa pitää henkisesti. Se voi kuitenkin olla vaikeaa silloin, jos ihminen on joutunut kiusatuksi eikä tukena esim. opiskeluyhteisössä tai koulussa ole ollut yhtään ihmistä. On helppo piiloutua massaan ja mennä mukaan kiusaamiseen. Minä sairastin nuoruudessani anorexian kyseisen ilmiön vuoksi. Kokemus koulukiusaamisesta muuttui kehonkuvanhäiriöksi. Tästä olen kuitenkin onneksi toipunut. Vieläkin saan ajoittain kuulla kehostani, ja syömisiäni tarkkaillaan. Syyt näihinkin ongelmiin ovat ihan muualla kuin ruoassa. Kukin reagoi kiusaamiseen tavallaan. Mitkään auttavat kädet yms. eivät omasta mielestäni tällaisessa tilanteessa auta, koska se on ylhäältä päin auttamista. Luottamuksen kun pettää, niin sitä on ikävä kyllä vaikea saada takaisin. Todella ikävää, että YTHS e tullut vastaan ja tilanteen hoito pitkittyi. Toisaalta joskus on hyväkin ottaa konkreettisesti etäisyttä paikkaan ja ihmisiin, jotka ovat kiusanneet. Noinkin pitkälle jatkuneesta kiusaamisesta toipuminen kestää valitettavasti aika kauan. Se on tosiasia, jota on ehkä vaikea hyväksyä, mutta varmasti toivut ajan kanssa. Anna siis itsellesi aikaa. Kiusaamiskokemuksen yksilöinti henkilön omaksi ongelmaksi on mielestän väärä tapa lähestyä ongelmaa. Ongelma kun on hyvin usein yhteisöllinen.

Oma koulukiusaaminen vaikuttaa hyvin vähäiseltä siihen nähden, mitä aiemmissa kirjoituksissa on tullut ilmi. Kuitenkin ymmärrän, että oman isäni vaikutus on näkynyt siinä, että henkinen kiusaaminen on ollut lähes yhtä ikävää kuin jos se olisi tapahtunut fyysisenä.

En oikein ole koskaan ymmärtänyt, miksi isäni siitä huolimatta että hän ylisti minua aina odotettuna esikoisena, sanonut jo lapsena minua tyhmäksi ja hermostunut pienestäkin asiasta kuten leivänmurusista pöydällä. Minähän kilttinä lapsena uskoin kaiken mitä isäni sanoi minulle, ja kouluun mennessä vaikka minulla oli ystäviä, olin hieman epävarma ja arka. Arkuus kääntyikin sitten neljännellä luokalla vihollisekseni, kun ne, joiden kanssa olin kaveri, saattoivat päivän mukaan olla joko kavereita tai kiusaajia. Kiusaaminen oli tosiaan lähinnä henkistä; kävelyäni ja tekemisiäni pilkattiin, minut jätettiin huomioimatta tai olin yhteinen naurun aihe. Myös eräs tyttö, jota yritin vältellä parhaani mukaan, purkasi oman pahan olonsa minuun haukkumalla ja joskus fyysisillä otteilla. Samaan aikaan isäni alkoholisoitui ja elämä muutenkin näytti synkältä. En vieläkään tiedä, miten selvisin siitä.

Ylästeella seiskaluokalla vanha ala-astekaverini otti luokan puolelleen ja tytöt päättivät yhdessä syrjiä minua. Huono itsetuntoni laski entisestään. Tätä kesti kuitenkin vain puoli vuotta, ja yhtäkkiä kaikki pyysivät minulta anteeksi ja minulla oli jälleen ystäviä. Kuitenkaan se ei riittänyt korjaamaan kaikkea: yhdeksännellä luokalla vaikka tapasin rakkaan nykyisen mieheni, mielialani laski kokoajan vain enemmän ja jossain vaiheessa kuvaan astuivat ajatukset itsemurhasta.

Sinnittelin mieheni tukemana lukioon, mutta jo ensimmäisenä syksynä totesimme, että jotain täytyy tehdä. Sain terapia-apua, ja pikkuhiljaa elämäni alkoi näyttää valoisammalta. Ylämäkeä jatkui monta vuotta, ja uskoin etten enää koskaan kohtaisi niin kovia itseinhon tunteita.

Nyt olen valmistumassa terveysalan ammattilaiseksi, mutta olen alkanut taas nähdä itsessäni sen säälittävän yksinäisen ja aran ihmisen, joka olin peruskouluaikoina. Jostain syystä koko nykyisen luokkamme yhteishenki on mitä huonoin, ja olemassa on vain muutaman henkilön kuppikuntia, joista mihinkään en vain jotenkin ole päässyt sisään. Pelkään, että en tule pääsemään työelämässäkään osaksi työporukkaa ja tunnen itseni surkeaksi, kun terveysalalla kuuluisi olla sosiaalinen. Lisäksi vertailen itseäni helposti mieheeni, joka entisestä koulukiusatun roolista on noussut osaksi hienoa opiskelijaporukkaa, jonka kanssa hänellä on mukavaa ja hän saa varmasti joitakin elinikäisiä ystäviä. En tiedä, pitäisikö minun hakeutua uudestaan terapiaan ja puhua näistä tunteista jollekin ammattilaiselle. Luovuttaa en aio, mutta tällä hetkellä lähitulevaisuus on hieman pelottava kysymysmerkki.

Voimia tarinansa kertoneille. Itse en kykene käsittämään sitä julmuutta, mitä toisiin voidaan kohdistaa. Rakas veljeni on koulukiusattuna menettänyt ... paljon. On hirveän vaikeaa yrittää näyttää toiselle, että hän on yhtä arvokas kuin kaikki muutkin vaikka on joutunut koulussa vuosia luulemaan toisin.

Itse en ole kokenut koulukiusaamista, olen vaan jäänyt syrjään, mutta minullekin on tuttua se arvottomuuden tunne ja olo siitä, että porukkaan sopimattomuus johtuu minusta itsestäni. Voi sitä päivää, kun kyseenalaistin minulle annetut uskomukset ja päätin yrittää ottaa oman tilani anteeksi pyytelemättä!

Kuppikunnat ja muut sosiaaliset ryhmät on kuin pikkukaloja ryntäilemässä ympäriinsä parvena. Jotenkin toivoisi, että tiedostettaisiin, välitettäisiin tiedostaa, enemmän sitä, mitä voidaan tehdä ryhmänä esimerkiksi ryhmään pääsyn helpottamiseksi. Tämä kouluissa ja työyhteisöissä ja alalla kuin alalla. Itse opiskelen myös sosiaali- ja terveysalaa ja välillä hirvittää se, millaista suhtautuminen niihin hiljaisempiin tai "vääränlaisiin" koulutovereihin on. En tiedä millä sanoilla suvaitsevaisuutta voisi levittää, mutta itse pyrin kiinnittämään huomiota porukasta ulos jääviin. Sitä saisi tehdä enemmän.

Tarkoitukseni on sanoa, että myös me "ulkopuoliset" voidaan löytää oma paikkamme porukoissa. Tärkeää olisi kuitenkin itsekin uskoa ja arvostaa itseä niin, ettei tarvi epäillä omaa "oikeutusta" 🙂

Fairyharp kirjoitti 22.2.2012 15:53

Nyt olen valmistumassa terveysalan ammattilaiseksi, mutta olen alkanut taas nähdä itsessäni sen säälittävän yksinäisen ja aran ihmisen, joka olin peruskouluaikoina. Jostain syystä koko nykyisen luokkamme yhteishenki on mitä huonoin, ja olemassa on vain muutaman henkilön kuppikuntia, joista mihinkään en vain jotenkin ole päässyt sisään. Pelkään, että en tule pääsemään työelämässäkään osaksi työporukkaa ja tunnen itseni surkeaksi, kun terveysalalla kuuluisi olla sosiaalinen. Lisäksi vertailen itseäni helposti mieheeni, joka entisestä koulukiusatun roolista on noussut osaksi hienoa opiskelijaporukkaa, jonka kanssa hänellä on mukavaa ja hän saa varmasti joitakin elinikäisiä ystäviä. En tiedä, pitäisikö minun hakeutua uudestaan terapiaan ja puhua näistä tunteista jollekin ammattilaiselle. Luovuttaa en aio, mutta tällä hetkellä lähitulevaisuus on hieman pelottava kysymysmerkki.

Terve!

Tämä ei varsinaisesti liity kiusaamiseen mutta,

Halusin vastata sinulle koska opiskelen myös terveysalalle. Minullakin on huono itsetunto ja jouduin vaihtamaan koulua kesken opiskelun. Uusia kavereita on vaikea löytää kun kuppikunnat on jo syntyneet. Toisin oli opiskelujen alkaessa, jolloin kaikki oli toisilleen tuntemattomia. Pelkään kanssa työelämää, minkälaisia ihmisiä siellä on, mitä ne minusta ajattelevat jne. Pahimmillaan työympäristö voisi pilata työntekoni. Terveysalalla kun tunnetusti tapahtuu melko paljon työpaikkakiusaamista. Mikä on kyllä ihmeellistä koska meidänhän pitäisi auttaa muita. Mutta toisaalta työn lomassa pääsee kyllä porukkaan sisälle helpommin kuin koulussa, ja itsellle ei ole tullut vastaan sellaista TYÖpaikkaa jossa olisi kuppikuntia. Toki osa on kavereita keskenään ja toisten kanssa tulee paremmin juttuun jne.

Usko ja luota itseesi, älä anna ikävien ajatusten päästä valloilleen. Olet hyvä juuri sellaisena kuin olet, ja muista että kaikkia ei voi miellyttää!

Tsemppiä sinulle ja kaikille muille 🙂👍

susanna79 kirjoitti 19.1.2012 14:47

Koulukiusaamisesta puhutaan nykyään paljon ja se on hyvä. Aavistavatkohan kiusaajatkaan sitä, miten kiusaaminen voi ihan oikeasti tuhota jonkun elämän, pahimmassa tapauksessa se johtaa itsemurhaan, kaikissa tapauksissa sillä on aikamoinen vaikutus toisen ihmisen elämään. Tässä minun tarinani.

Kiusaamiseni alkoi yläasteella; nimittelyä, tönimistä, tappouhkauksia, väkivaltaa. Tekijöinä pääasiassa pojat, syynä se, kun minä olin erääseen heistä ihastunut ja "kaverini" vuosi ihastukseni tälle pojalle. Sitähän tämä "alfauros" ei voinut sulattaa, että minä, hänen mielestään tajuttoman ruma tyttö, olin häneen ihastunut. Minua revittiin hiuksista kaksin käsin. Joskus päänahka oli niin kipeä. että en pystynyt kampaamaan tukkaa kahteen viikkoon. Kasvoilleni syljettiin ja minulle keksittiin kauheita pilkkanimiä. Arvatkaapa vain miltä tuo tuntui minusta, nuoresta teinitytöstä! En millään tavalla häirinnyt tuota ihastustani, en soitellut, en lähetellyt kirjelappusia, en edes uskaltanut katsella häntä! Siitä huolimatta hänelle oli liikaa, että ruma tyttö uskalsi olla häneen ihastunut☹️ Yläasteella minulla oli paljon kavereita ja kiusaamista oli suhteellisen helppo kestää. En kertonut kiusaamisesta kenellekään aikuiselle, häpesin niin paljon kiusattuna olemista ja ajattelin, että se on minun syyni, olinhan niin ruma.

Lukioon mennessä pääsin yläasteen aikaisista kiusaajista eroon, heidän rahkeensa eivät riittäneet lukio-opintoihin...En päässyt kuitenkaan kiusaamisesta eroon vaan se alkoi uudelleen, tällä kertaa yläasteaikaisten ystävieni toimesta. Minä jäin yksin. Kukaan ei puhunut enää minulle ja kyllä minulle tehtiin muutenkinselväksi, että en kuulu joukkoon. Monista tapauksista kerrottakoon yksi. Olimme koulun ruokalassa, minulla oli tarjotin kädessäni ja mietin, minne menisin istumaan. Näin yläaste-kaverini eräässä pöydässä ja suuntasin sinne. En ennättänyt kunnolla istuuntua kun yksi heistä jo huusi; "Hyi v***u! Tytöt, mennään muualle syömään, tuo vie minulta ruokahalun!"

Lukio meni ylhäisessä yksinäisyydessä. Monena aamuna toivoin ja rukoilin, että voi kunpa tänään joku edes katsoisi minuun päin. Mutta niin ei käynyt. Aluksi yritin hakeutua porukkaan, mutta minut dissattiin ihan täysin. Jos minulle puhuttiin, se oli ilkeilyä. Koko lukioajan sain mm. kuulla, että minun olisi aihetta tehdä itsemurha, koska olen niin oksettavan ruma.

Lopulta en enää jaksanut, päätin kuolla. Valitsin kuolinpäiväni. Siivosin kaapinlaatikkoni ja jaoin vähäisen maallisen omaisuuteni "testamentilla" pois, valitsin vaatteet arkkuun ja otin kourallisen lääkkeitä. En jäänyt itsemurhayrityksestäni kiinni ja tänä päivänä vain siskoni tietää, että olen sellaista yrittänyt.

Lakkiaispäivänäni tunsin suurta helpotusta, en mitään muuta. Kirjoitin ylioppilaaksi huikaisevan hyvin arvosanoin, se ei tuntunut minusta miltään. Oli kaunis alkukesän päivä, tuomi kukki ja oli lämmintä. Vieraita kävi ja he onnittelivat minua hyvästä suorituksestani. Kaikille oli selvää, että jatkaisin opiskeluja yliopistossa.

Pääsin samana syksynä yliopistoon, "hyvään" tiedekuntaan, minne ei aivan helpolla päästä. Tämän lukijat varmasti arvaavat, kuinka sitten kävi...Sairastin jo silloin masennusta, joka vuosien saatossa paheni. Kärsin suunnattomasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, häpesin ja jännitin itseäni. Ajattelin olevani niin paljon huonompi kuin toiset, outo rumilus. Aamuisin kun olin lähdössä luennolle, minun piti palata takaisin ennen kuin olin ehtinyt edes bussipysäkille, olo oli hirveä. Kaupassa pystyin käymään vain iltaisin, kun oli tarpeeksi hämärää - kukaan ei näkisi minua.

Tiedostin tilanteeni ja yritin päästä YTHS:n avun piiriin. Minut käännytettiin sieltä pois, määrärahat olivat lopussa. Kävin sitten mielenterveystoimistossa, siitä ei ollut paljoakaan apua. Opinnot jäivät, en kyennyt niihin sairauteni takia, älyn lahjojen puolesta mahdollisuuksia olisi varmasti ollut. Ennen 30v ikää pystyin tekemään vain sellaisia töitä, joissa sai olla ihmisten katseilta piilossa, mm siivoustyötä.

Nyt olen toipunut melko työkykyiseksi ja olen jatkanut opintojani - valmistun kohta! Opiskelu on ollut todella mukavaa ja olen pärjännyt hyvin. Toinen asia on se, että vaikka alani on työllistävä, en koskaan usko saavani töitä. Olen yrittänyt hakea jopa ilmaiseksi harjoittelijaksi - en kelpaa. Syytä ei sanota, mutta tietysti se johtuu pitkästä kirjoillaoloajasta. Minusta ei ole valehtelijaksi. Saisin varmasti jonkin työpaikan, jos kaunistelisin rekisteriotteen päivämääriä, työkokemustani jne. No, jos rehellisyydellä ei töitä tässä maassa saa niin olkoon sitten niin!

Monesti mietin, missä olisin nyt, jos minua ei olisi kiusattu. Minulla todennäköisesti olisi sellainen työ, mitä haluan tehdä ja kohtuullinen toimeentulo. En ole katkera. Olen iloinen, että kaikesta huolimatta olen ylipäätänsä elossa ja olen iloinen, ettei minun omallatunnollani ole sitä, että olisin kiusannut jonkun toisen ihmisen hengiltä tai järjiltään🙂

Kiitos kaikille, jotka vaivautuivat lukemaan tämän ja anteeksi kaikki kirjoitusvirheet - en jaksa tarkistaa tätä sepustustani. Hyvää jatkoa kaikille palstalaisille!

Tarinasi kosketti syvältä, olen tosi pahoillani kaikesta julmuudesta ja vääryydestä mitä olet muiden taholta joutunut kestämään☹️

Itseäni kiusattiin rankasti yläasteella ja vei itsearvon ja itsetunnon totaalisesti. tunsin olevani hylkiö,jotenkin vääränlainen joka suhteessa. se vääristi minäkuvaa pahasti. en kertonut kiusaamisesta kotona, koska vanhemmillani ei ollut voimavaroja keskittyä meihin lapsiin omien suurten talous ja terveys-ongelmiensa vuoksi. Kotonakaan ei siis ollut hyvä olla,usein aika turvatonta. isäni oli myös siihen aikaan alkoholisti ja vanhemmilla jatkuvaa riitelyä/tappelua johon liittyi toisinaan väkivaltaa. Kerran kun sai sukulaiselta lahjaksi pienen rahasumman (vanhemmillani ei ollut antaa rahaa meille lapsille), ostin innoissani itselleni uudet valkoiset farkut joilla meninkin seuraavana pvänä kouluun.kiusaajat huomasivat uudet farkkuni ja välituntikellojen soidessa sisään, kiusaajat olivat kastaneet kenkänsä kuraan ja kaikki potkivat farkkuni:/ tuollaisena kun menin kotiin,oli pakko vihdoin kertoa mitä koulussa tapahtuu.. Kiusaaminen jatkui ammattikoulun toisena-kolmantena vuonna (eri oppilaat),tosin erintyyppisenä. jätettiin yksin, olin kaikilla kuin näkymätön, jopa esim.ryhmätöissä kukaan ei puhunut mulle, mutta sitten kun mokasin,siitä puhuttiin ja naureskeltiin isoon ääneen jms. silloin alkoi paniikkikohtaukset, mahakivut, käsien tärinät yms. näin jälkikäteen ajateltuna itse masennus alkoi jollakin tasolla jo yläasteella, muistan että inhosin itseäni ja yritin vahingoittaa itseäni yms.

Huomaan nykyäänkin vielä (31v) tarkkailevat tosi paljon ihmisten ilmeitä ja eleitä,puhetapaa.. yritän "lukea" ihmisiä. pelkään ettei kukaan pidä minusta,en kelpaa kenellekään ja että ihmiset tahtovat mulle pahaa,puhuvat selän takana. lopulta hylkäävät. tosi vaikea luottaa ihmisiin. itsetunnon kanssa käyn jatkuvaa taistelua. olen tehnyt vain pätkätöitä. 3 lasta olen sentään saanut aikaiseksi, he ovatkin suuri rakkauteni<3 vain ja ainoastaan heidän takia yritän jaksaa.

Tuo väsymys ja voimattomuus ovat hyvin tuttua. masennus ja ahdistus ovat vieneet minulta toistaiseksi työkyvyn joten olen ollut muutaman vuoden työttömänä, ja nyt käyn kuntouttavassa työtoimannassa. psykoterapiassa käyn myös 2krt vkossa. Tämä on pitkä ja raskas tie, jossa epätoivo meinaa usein vallata mielen..☹️
En halua ajatella enkä nähdä kiusaajiani, olen vihainen heille siitä mitä ovat tehneet minulle. ja vihainen niille kymmenille sivustakatsojille. en halua kuitenkaan muistella niitä asioita,enkä uhrata yhtään aikaani ja voimavarojani kiusaajieni miettimiseen. keskityn itseni ja lasteni hyvinvointiin<3

Valtavasti voimia & jaksamista sinulle!! 🙂🌻🙂🌻

Haluaisin vielä kommentoida tätä teemaa. Täällä joku kertoo kiusaamisen ilmenevän mm. näkymättömäksi tekemisenä ryhmässä. Mielestäni näkymättömäksi tekeminen voi olla pitkään jatkuessaan jopa pahinta kiusaamista, koska sitä on niin hirveän vaikeaa todistaa. Sen voi ainakin kokea kiusaamisena. Opiskellessani eräälle terveysalalle koin jälleen tätä näkymättömänä pitämistä. No, nykyään olen kuitenkin itselleni ihan näkyvä, joten reagoin siihen sitten niin, että olin entistä puheliaampi. Sitä saatettiin ihmetellä, mutta tällä tavoin kieltäydyin olemasta kiusattu ja olin ainakin itse osoittanut, että olen näkyvä, otin kontaktia. Toisen ihmisen läsnäolon huomioiminen esim. samalla vuosikurssilla on hyvin tärkeä asia ryhmähengen ja ilmapiirin luomiselle. Ihmisestä ei saisi koskaan tehdä näkymätöntä. Tämä on hyvin vaikeasti selitettävä outo käytöskuvio monessa paikassa ja aiheuttaa usein sitten ryhmästä eristäytymistä, koska sosiaalisesti lahjakas ihminen ei loputtomiin tyrkytä itseään muille. Se opitaan usein jo ala-asteella, mutta ei ole terve ryhmäilmiö mielestäni. Se voi tietysti myös olla sosiaalista kyvytömyyttä, mutta oppilaitoksissa tällaiseen pitäisi kyllä reagoida, ja kyetä käsittelemään se niin, ettei henkilöidä kehenkään. Hyvin vaikeaa, mutta ei koskaan liian myöhäistä puuttua tällaiseen ryhmäilmiöön.

Koulukiusaaminen on yksi vaikeimmista ja pahimmista asioista mitä ihmiselle voi tapahtua. Itse tulin kiusatuksi murrosikäisenä ja aina poikien toimesta. Lopulta tytötkään eivät uskaltaneet olla enää kavereitani, ettteivät itse leimaudu. Olin siis täysin yksin, vaikka juuri murrosiässä olisi erityisen tärkeää "kuulua joukkoihihn". Olen osittain kiusaamisen seurauksena seurastunut psyykkisesti, ja joutunut jäämään pois työelämästä. Parisuhdetta en koskaan ole pystynyt muodostamaan, koska en ole ikinä pystynyt miesten taholta odottamaan mitään muuta kuin halveksuntaa. En tiedä, onko muutos vielä mahdollinen.
Paljon voimia kaikille kiusatuille, ette ole yksin.

Hei!

Kiitos kaikille kommenteistanne. Kertomuksenne omista kisaamiskokemuksistanne koskettivat minua syvältä ja itkin niitä lukiessa. En voi tarpeeksi ilmaista myötätuntoani teitä kohtaan, mutta voin koko sydämestäni toivottaa voimia elää näitten raskaiden kokemusten kanssa ja kaikkea hyvää jokaisen elämään.

Itselläni ei mene mitenkään erityisen hyvin tällä hetkellä. Olen masentunut, enkä tunne yhtään mitään. Aina ennen luonto ja etenkin kevään tulo on ollut minulle suuri ilon lähde. Nyt en osaa iloita enää siitäkään, olen sisältä täysin kuollut. En kuitenkaan aio luovuttaa, olen jaksanut elää kiusaamismuistojeni kanssa tänne asti niin enköhän jaksa katsoa, kuinka tämä kaikki lopulta, sitten kun aika on tullut täyteen, päättyy.

Kiusaajilleni en valitettavasti pysty antamaan anteeksi, on ihan tarpeeksi, että jaksaa elää niiden asioiden kanssa. Kunpa oppisin rakastamaan itseäni edes ihan vähän ja uskoisin, että olen ihan kelvollinen ja ihan yhtä "hyvä" kuin muutkin ihmiset.

Masentunein kevätterveisin, Susanna.

Kyllä se koulussa kiusaaminen vaikuttaa paljon kiusattujen elämään ja joillakin jopa loppuiän.. Kovasti toivoisin että lapset ja nuoret viisastusivat eivätkä kiusaisi toisia, mutta en usko että se tulee koskaan toteutumaan ettei ketään kukaan kiusaisi ☹️

Koulukiusaminen jättää ikuiset arvet. Ainakin itselleni käynyt niin.
Itseluottamus nollassa. Pelkään että mokaan ja minulle nauretaan
ja puhutan pahaa selän takana. Tässä muutamia asioita miten kiusaaminen
elämääni vaikuttanut. En tiedä onko osa syy myös näihin mielenterveysongelmiin.
Toivon sydämestäni ettei kenekään tarvitsisi kokea kiusaamista missään
vaiheessa elämäänsä.

Voimia kaikille kiusatuille🙂👍. Me emme ole sen huonompia kuin ne kiusaajatkaan🙂👍