Hei ekaenkeli,

minuakin kiusattiin koulussa lähes koko kouluaikani. En tiedä, olenko selvinnyt, mutta siinä mielessä kyllä, että olen nyt viisikymppisenä viimein omillani toimeen tuleva, työssäkäyvä ihminen, arvostettukin, pitkään opiskellut ja monitaitoinenkin. Toisaalta huomaan, että en ole kyennyt antamaan anteeksi entisille kiusaajilleni, en vieläkään. Ehkä kiusaamiskokemukseni ovat vaikuttaneet siihenkin, etten ole koskaan tullut perustaneeksi omaa perhettä. Mutta nämähän ovat olleet minun valintojani ja Sinun on tehtävä omasi.

Anteeksi antaminen on ylipäänsä paljon vaikeampaa kuin luullaan, itse asiassa elämän vaikeimpia asioita. Ehkä myös elämän tärkeimpiä asioita? Emme kehity henkisesti, ellemme kykene antamaan anteeksi, emmekä pääse vapaaksi menneisyyden painolastista.

Miten sitten antaa anteeksi? Olin avuton lapsi kuten Sinäkin, mutta eivät ne Sinunkaan kiusaajasi mitään kypsiä aikuisia olleet. Pari vuotta vanhempinakin he olivat vasta lapsia. Sinun aikuisen itsesi tulisi kyetä antamaan heille lapsina anteeksi. Tiedän, että tämä on vaikeaa, koska kamppailen itsekin saman ongelman kanssa.

Niin kurjalta kuin se tuntuukin, menneisyyden traumojen jatkuva pöyhiminen ei tee meistä vapaampia ihmisiä, vaan se, että jätämme ne taaksemme. Elämä jatkuu ja tämä on loppuelämämme ensimmäinen päivä. Tehdään siitä paras mahdollinen. Kaunista kesää ja hyvää juhannusta Sinulle!

Moi Ekaenkeli,

anteeks antaminen on vaikeaa, mut jos ajattelet sen näin se on ehkä helpompaa:

kumpi teistä kärsii kun kannat kiusaamista mukanasi?!

Oikeastaan annat anteeks itsellesi jos annat anteeksi kiusaajallesi.
Annat anteeksi, jotta voit irrottaa sen paskan olon joka hallitsee ajatuksia.

Psst... Se ei tarkoita että sun tulis kohdella niitä kuin ystäviä, mulkkujahan ne on. 🙂

Itse olen selvinnyt olemalla oma itseni, kai. Olen sinun ikäisesi suurinpiirtein, mutta en unohda tapahtumia koulussa ikinä. Enkä ole edes miettinyt anteeksiantoa. Enkä aio. Kehittämällä itseään voi auttaa itseään.

Kiitos kaikille neuvoista, aloin miettimään tuota anteeksiantamista... Omalla kohdalla en usko sen olevan mahdollista. Vasta viime vuosina olen oikeasti alkanut ymmärtää sen että kiusatuksi joutuminen ja isän lyöminen ei ollut minusta kiinni, en ole syyllinen siihen. Ja olen antanut itselleni luvan olla vihainen, mutta en katkera.

Mutta että antaisin anteeksi. En pysty, - eikö se ole vähän kuin myöntäisi että todellakin minussa on ollut sellaista vikaa että toisilla on ollut oikeus pidellä minua pahoin? Että on ollut ihan oikein että minua lyödään ja kyykytetään?

En tunne kiusaajiani sen paremmin enkä ole heitä nähnyt yläasteen jälkeen, paitsi ammattini puolesta. Luennoin porukalle jossa huomasin eturivissä naisen joka löi minua silloin teini-ikäisenä muutaman kerran, nyt hän oli viimeisillään raskaana. Tilanne oli minusta hyvin ironinen, juuri muita tunteita se ei herättänyt. Luennon aihepiiri oli lapsen hoitamisessa.

Elämä on aika usein kuin musta komedia 😀

Heippa
Niin olen sinun puolestasi todella pahoillani mitä olet nuorena joutunut kokemaan.
Joo joka on toiselle tehnyt tahallaan pahaa ja vaikeuttanut elämää niin ei todellakaan
tarvitse antaa anteeksi ja ihan hyvin tekijöitä voi vihata.
Mutta elämään ei saa katkeroitua ja hyvä kun et ole katkera.
Ethän sinä käytä enää päihteitä tai muuta aineita ???
Onko sinulla ketään ystävää / kaveria jolle voisit kertoa iloja ja suruja ??
Ystävät, kaverit olisi todella tärkeitä.
Ole nyt sairaslomalla niin kauan kuin tarvitset ja hiljakseen itseäsi parantelet
ja hiljakseen vaan mennään elämässä eteenpäin.
Minä olen niin monesti miettinyt koulukiusaamis asiaa ja olen ollut mukana
tukemassa kiusattua ja tuntuu niin turhauttavalta että monesti tosijaan kiusatusta
tehdään uhri ja uhri saa monesti loppuelämän traumat.
Kun olisi niin helppoa että kun koulu alkaa niin yhteisesti sovittas että ketään ei saa
kiusata mutta ei ikinä onnistu.
Kuinkas nyt olet jaksanut ???
Kaunista juhannusta sinulle